70- luvun ristiriidoista

[sade]

Hiljattain tuli kahvipöydässä muistelua, kuinka 70- luvun lopulla oli jopa eräs silloinen 6 vuotias käsketty seurakunnan eteen tekemään parannusta. Mistä, sitä hän ei muistanut tai paremminkin muisteli, ettei edes tajunnut mikä se oli mitä täytyi pyytää
anteeksi. Muisteltiin , että parannusta tehtiin ” Kososlaisuudesta”,mutta nyt kun luinmitä kososlaisuus oli niin ei se oikein sovi yhtälöön.
”Kososlaisuus erosi muusta vanhoillislestadiolaisuudesta erityisesti siinä, että Kustaa Kososen johtama ryhmä korosti poikkeuksellisen tiukkaa seurakuntakuria ja rajasi uskoviksi vain ne, jotka heidän mielestään pysyivät täysin oikeassa opissa ja nuhteettomassa elämässä. Se piti muun liikkeen linjaa liian sallivana synnintunnustuksen ja synninpäästön käytännöissä, mikä johti erottamisiin, seurakuntien jakautumisiin ja lopulta pienen, eristäytyneen haaran syntyyn.”
Eli eivät kai ne edessä parannusta tehneet sitä Kososlaisuutta joutuneet anteeksi pyytämään, vaan Kososlaisten löyhänä pitämiä elämäntapoja kuten kiharoiden ottamista? Tuntuu,että meillä nuoremmilla vähän menee nyt sekaisin
kumpaa puolta Kososlaisuus edusti: tiukkaa lakia vai ns. liikaa lepsuutta

[nuusku]

Molempia. Kososlaisuudessa oli sekä tiukkaa lakihenkisyyttä että toisaalta löysyyttä – riippuen siitä, kummasta laidasta oli kyse. Tästä on hyvä kuvaus vuoden 1979 Järvenpäässä pidetystä alustuksesta, josta lainaan ja referoin tähän.

Kuusivuotias tyttö laitettiin vaatimaan parannusta siksi, että kososlaisen tiukan hengen mukaan jo pienet ulkonaiset ”synniksi” tulkitut asiat – kuten hiusten kihartaminen – nähtiin niin vakavina, että niistäkin lapsen piti julkisesti tehdä parannus. Koska monin paikoin sekä hoitajat että hoidettavat olivat molemmat kososlaisia, kunnes asiat lopulta alkoivat selvitä.
Lopulta mukaan tuli vielä kuiva uusheräyksen henki, jota Heikki Saari -niminen saarnaaja, joka oli voimakkaasti mukana asioissa tuolloin, oli tietämättään itse kantanut. Lopulta Saari kuitenkin itse sai parannuksen armon.


Alustuksen mukaan:

Kososlaisuus syntyi vastareaktiona siihen, mitä kutsuttiin ”Antinpäivän hengeksi”: hempeys, maailmanrakkaus, yleishengellisyys, väärä kirkollisuus, välinpitämättömyys opissa ja elämässä sekä luvallisuudet elämäntavoissa. Tätä taustaa vasten kososlaisuus korosti ankaruutta ja tarkkuutta – mutta samalla se toi mukanaan myös toisenlaista vääristymää.

**Oikean laidan kososlaisuus:**
– korosti lihan pyhitystä ja ihmisen kilvoituksen onnistumista,
– arvioi uskoa ihmismitalla, ulkoisen nuhteettomuuden perusteella,
– piti yllä väärää rippioppia,
– esimerkkikuva oli ”pyhäpukuinen ja onnistunut herrasmies”.

**Vasemman laidan kososlaisuus:**
– yhdisti vapauksia itselle ja tiukkuutta muita kohtaan,
– synnytti riitelevää henkeä sekä seurakunnissa että kodeissa,
– aiheutti kuppikuntaisuutta ja rikkoi perhesuhteita,
– valvoi tarkasti toisten hengellisyyttä, SRK\:n toimintaa ja puhujia, usein kohdistuen vain joihinkin henkilöihin,
– henki oli ahdas ja kuiva, Kristuksen armo jäi taka-alalle,
– hoitokokoukset olivat syytteleviä ja kaivelevia, ”kuivia” hoitoja,
– pyrki johtamaan seurakuntia varjohallituksilla ja suosimaan omia puhujia,
– käytti rippiä väärin: ripistä tuli kahle, omasta piiristä valittiin rippi-isät, pienistä asioista tehtiin suuria parannuksia, isot asiat jäivät alle,
– saatettiin käyttää ripin salaamista ”kätkönä” ja tukittiin toisten suut,
– muodostettiin sisäpiirejä ja ”rakkauden aterioita” tietyille henkilöille,
– esiintyi jopa rempseää tervehtimistä ja karkean leikinlaskun sallimista, mikä meni ristiriitaan ulkoisen tiukkuuden kanssa,
– lihaa armahdettiin itsellä: ”liha on heikko”, langettiin ja turvauduttiin liikaa siihen, että Kristus kyllä armahtaa,
– vääristettiin Jumalan armoa vapaudeksi syntiin,
– sallittiin valhe ja vilppi, jos se palveli omaa asiaa,
– voimakkailla liikutuksilla joskus peitettiin syntejä ja vältettiin asioiden hoitoa,
– luotettiin enemmän omiin tuntemuksiin, hurmosnäkyihin, uniin ja sisäiseen ”sanaan” kuin seurakunnan neuvoihin,
– liikkui naisprofeettoja,
– parannusta tehtäessä saatettiin hakea ylenmääräisiä kokemuksia ja korostaa liikaa itse parannuksen merkitystä,
– epäuskosta tehtiin herkemmin parannus kuin omalla nimellä kososlaisuudesta,
– esiintyi pappisvastaisuutta ja yleistä protestimielialaa, myös ajallisissa asioissa,
– arvosteltiin SRK\:ta, sen johtokuntaa ja toimintamuotoja: raamattuluokat, päiväkerhot, laulukirjat nähtiin vääränä vanhoillisuutena,
– ei haluttu muutoksia, vaan haluttiin pitää kiinni sadan vuoden takaisista tavoista,
– osa jäi pois hoitokokouksista, tai paikkakunnilla päätettiin, ettei kokouksia pidetä ollenkaan,
– suunniteltiin toimintaa salassa ja muodostettiin varjohallituksia,
– asetettiin omia puhujia pikavauhtia, vedoten vaikka taloudellisiin syihin,
– hyökättiin toisten kimppuun silloin kun he eivät olleet paikalla,
– puhujilla saattoi olla tietyt mielitekstit, esim. Daavidin lankeemus, ja saarnat saattoivat ruokkia lihallisuutta ja tunteita,
– saarnaaja saattoi korostaa omaa huonouttaan pitkään, mutta ei aidosta sydämestä vaan lihallisuutta ruokkien.

Alustuksessa todettiin myös, että kososlaisuus oli levinnyt siirtolaisuuden myötä Viipurin seudulta ympäri Suomea, ja että se ei muodostanut selvää eriseuraa – siksi sitä oli vaikea hoitaa. Monet tekivät parannusta yleisesti, mutta eivät tunnustaneet olleensa ”kososlaisessa hengessä”, jolloin varsinainen ongelma jäi.

Johtopäätös siinä alustuksessa oli: *”Kososlaisuus on hirvittävä henki. On suuri Jumalan armo, että siitä voi päästä eroon, mutta vain tekemällä parannusta sen omalla nimellä.”*

Tästä syystä on ymmärrettävää, että nykypolvet ovat vähän hämillään: oliko kyse tiukkuudesta vai löysyydestä? Totuus on, että molempia piirteitä esiintyi. Yhtäällä painotettiin ankaria sääntöjä ja ulkonaista nuhteettomuutta, toisaalla taas annettiin itselle vapauksia mutta oltiin ankaran tarkkoja muita kohtaan.