On parhain päin kertomisesta keskusteltu aivan vakavasti kristillisyyden piirissä. Luther selittäessään kahdeksatta käskyä aloittaa:
Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa niin, ettemme valehtele lähimmäisestämme, emmekä häntä petä, panettele tai saata pahaan huutoon.
Ensimmäiseksi siis, ettemme valehtele hänestä, jos kertoisimme lähimmäisemme hyväksi työn tekijäksi vastoin parempaa tietoamme, silloin syyllistyisimme valehteluun, eikä se siis olisi parhain päin puhumista. Miten siis tulee toimia?
Työelämässä se on ratkaistu tavallisesti niin, että jos ei voi myönteistä todistusta antaa, kirjoitetaan vain työssä olon aika ja ja sen loppumisesta maininta ilman sen kummempaa arviointia. Yleensä huono työn tekijä ei edes pyydä laadullista arviointia, ja fiksu seuraava mahdollinen työn antaja voi arvioinnin puuttumisesta tehdä johtopäätöksiä. Näin meille opetettiin koulussa 1960 -luvulla, samoin se, että myönteisen suosituksen voi kirjoittaa pyytämättäkin. Tämä siis työhän liittyvistä asioista.
Mikä on sitten kristillisen rakkauden ohje? Lyhyesti sellainen, että teemme ja toimimme, että se huono työntekijä saisi mahdollisuuden parantaa tapojaan vointinsa mukaan.
Pettämisen varmaan ymmärtää jokainen, mutta pahaan huutoon saattamisessa vaikuttaa olevan erilaisia käsityksiä. Olen ymmärtänyt sen niin, että mahdollisuuksien mukaan pidättäydyn levittämästä tietooni tullutta pahaa puhetta toisista, olkoot sitten millä tavoin uskovia tahansa tai vaikka aivan jumalan kieltäjiäkin. Kuitenkin niin, että teen sen, mikä on mahdollista, ettei lähimmäinen pääse toteuttamaan pahoja aikeitaan. Sen vuoksi voin jopa kertoa hänestä joillekin, esimerkiksi viranomaisille. Se kuuluu siihen alkuosaan, ettemme saata lähimmäistä pahaan huutoon.
Parhain päin selittäminen on ennen muuta lähimmäisen auttamista kestävälle pohjalle elämässään ja toimissaan, ei hänen kehumista todellisuutta paremmaksi.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4