Kuinka moni vl:ä kuuluu kirkkoon?

[Nepheg]

En ole pitkiin aikoihin koko kirkkoon liittymistä edes sannut ajatella.
Ehkä jonain päivänä sitten kun on aikaa ja rahaa.

[Saunanaama]

Yksi asia, mitä mietin kohdallasi Vekkuli, jos Jumalan aika tulisi sinun kohdalla juuri nyt täyteen, saattaisi olla hieman kiusaantunut olo, jos se sinun kirkkoon kuulumattomuus näkyisi/olisi jotenkin julki tuossa siunaus/muistotilaisuudessa..

Valitettavan yleistä tuntuu olevan tämä "kyttäily" -mentaliteetti, eli "mitä nyt muutkin mahtavat ajatella". En pidä sitä jo mielenterveyden kannaltakaan kovin kannattavana. Tämän yhden asian korjattuaan, löytäisi tämä yhteisön mahdollista arvostelua välttelevä jo seuraavan ja sitten taas seuraavan asian korjattavakseen.

Loputon oravanpyörä, jonka seurauksena ihmisestä tulee suorastaan vainoharhainen tai muuten sekava. Esimerkkejä on nähty omasta tuttavapiiristä. Kyttääminen, sillä pelottelu tai sen pelkääminen ei edistä mitään, kaikkein vähiten omaa uskoa.

[lukkari]

Valitettavan yleistä tuntuu olevan tämä "kyttäily" -mentaliteetti, eli "mitä nyt muutkin mahtavat ajatella". En pidä sitä jo mielenterveyden kannaltakaan kovin kannattavana. Tämän yhden asian korjattuaan, löytäisi tämä yhteisön mahdollista arvostelua välttelevä jo seuraavan ja sitten taas seuraavan asian korjattavakseen.

Ulkopuolisille meidän kristillisyys on ehkä kyttäämistä ja toisten vahtimista. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka niin saattavat jotkut toisilla foorumeilla väittää.

[Taavetti]

Saunanaamalle lyhyesti ja samalla toisillekin asiasta epätietoisille: Tässä ei nyt ole kyse mistään kyttäilystä, ei sen suuntaisestakaan, eikä lähelläkään minkäänlaista kyttäämistä. Jos ja kun kerromme toisille huolistamme ja niiden mahdollisuuksista, ei se ole hänen eikä muidenkaan asioissa kyttäämistä. Uskon vekkulin tietävän ja ymmärtävän sen, mutta kun joltakin taholtta tulee epäilyskin, että nyt kytätään, on se epäilys aiheellista päättävästi torjua silloin, kun siitä ei ole kysymys.

Tämä huomautukseni ei sulje pois sitä, etteikö jossakin ilmenisi myös kyttäys mentaliteettia. Sellaiseenkin on aihetta puuttua ja se torjua, jos sitä huomataan. Siis ei vartavasten seurata veljien tai sisarten vaellusta, siitä epäkohtia ja huomautuksen mahdollisuuksia etsien. Sellainen ei kuulu elävän kristillisyyteen, eikä se ole Kristuksen rakkauden mukaista. Kristuksen opettaman ja vaikuttaman rakkauden mukaista on kuitenkin kantaa heikoksi joutunutta uskon ystävää armon alttarin äärelle silloin, kun hänen heikkoutensa havaitaan. Jumalan sana opettaa vahvistamaan heikkoja, ei suinkaan heidän heikkouksissaan valvomaan.
Sitäpaitsi on minulla käsitys, että tässä kerrottu asia olisi ennen pitkää auennut ja kirkastunut muutenkin. Nyt oli vain Jumalan sallimus, että asia tuli näin esille, että mahdolliset toisetkin palstaamme lukevat ja asiasta epätietoiset saisivat siitä jonkinlaisen käsityksen.

[Nepheg]

Valitettavan yleistä tuntuu olevan tämä "kyttäily" -mentaliteetti, eli "mitä nyt muutkin mahtavat ajatella". En pidä sitä jo mielenterveyden kannaltakaan kovin kannattavana. Tämän yhden asian korjattuaan, löytäisi tämä yhteisön mahdollista arvostelua välttelevä jo seuraavan ja sitten taas seuraavan asian korjattavakseen.

Tämä on sitä aitoa rakkautta, kun on uskova tuo huolensa esille uskonveljelle tai siskolle. Se ei ole kyttäilyä.
Tämä todistaa siitä rakkaudesta joka meidän välillämme on, jota ei voi ulkoa nähdä.
Meillä on sama Henki, kun huolehdimme siskoista ja veljistä. Olemme saman Isän lapsia. 8)

Vaikeneminen on rakkaudettomuutta, vaikka näkee toisen menevän vikaan.

Jos mielenterveys tällaisesta järkkyy, niin saa kyllä järkkyä, jos tarkoitit tätä alkanutta keskustelua kun en kuulu luterilaiseen kirkkoon...
Pitänee jutella seurakunnan puhujien kanssa tästä asiasta, kuin vatvoa täällä tätä asiaa.

En tunne tekeväni syntiä kun en ole liittynyt kirkkoon parannuksen armon saatuani, joten en ole kokenut todellakaan tarvetta liittyä siihen.
Oma rauhanyhdistykseni on minulle ollut se kirkko.

[lukkari]

Vaikeneminen on rakkaudettomuutta, vaikka näkee toisen menevän vikaan.

Jos mielenterveys tällaisesta järkkyy, niin saa kyllä järkkyä, jos tarkoitit tätä alkanutta keskustelua kun en kuulu luterilaiseen kirkkoon...
Pitänee jutella seurakunnan puhujien kanssa tästä asiasta, kuin vatvoa täällä tätä asiaa.

En tunne tekeväni syntiä kun en ole liittynyt kirkkoon parannuksen armon saatuani, joten en ole kokenut todellakaan tarvetta liittyä siihen.
Oma rauhanyhdistykseni on minulle ollut se kirkko.

Vekkuli on villakoiran ytimessä:) Et sinä missään viassa ole... Mutta keskustele veljien kanssa miksi uskovaiset yleensä kuuluvat kirkkoon. Kyllähän sitä monesti itsekin miettii, kun kirkon julistusta ja kaikkia lieveilmiöitä miettii, että onko jäsenyydessä mitään järkeä. Kuitenkin monilla paikkakunnilla Jumalanpalveluksissa kuuluu hyvän paimenen kutsuva ääni, uskovaisten veljien kautta. Se on iso ja kallisarvoinen asia, toivottavasti Jumala vielä herätyksen aikoja kansallemme antaa. Ki

[Taavetti]

Aikamme kristillisyydessä on havaittu seikka, joka on varmaan ollut saman kaltainen satojakin vuosia sitten. Kun ihminen saa parannuksen armon maailmasta, monet asiat kirkastuvat hänelle erittäin nopeasti ja kirkkaasti, mutta eivät suinkaan kaikki. Ajattelen siinäkin olevan takana Jumalan suuren viisauden ja rakkauden. Ensiksikin olemme lopulta saman ikäisiä, päivän vanhoja Jumalan lapsia. Pitkään, ehkä vuosikymmeniäkin kilvoitellut, ei voi turvata kymmeniin vuosiinsa uskon tiellä, vaan monia asioita joutuu ja saa oppia "äsken kääntyneiltä." Usein heille on uskomisen asia avautunut nii kirkkaasti ja kallisti, että tällainen lapsuudestaan asti uskonut aivan hämmästyy ja tuntee itsensä vallan kylmäksi.

Kaikki asiat eivät kuitenkaan kirkastu heti, eivät kohtakaan parannuksen armon tapahtumisen jälkeen. Jumala on viisaudessaan nähnyt hyväksi availla niitä vähitellen, niin ei sellainen kenties hyvinkin erilaisessa kultturi ympäristössä elänyt joudu niin sanottuun kultturishokkiin. Mainitun kaltainen vähitellen kirkastuminen on nähty kristillisyydessä oikeaksi ja hyväksi. Monet asiat avautuvat vähitellen ja monesti niissäkin vähän aikaa kilvoitellut on saanut esimerkillään, mutta myös kyselevällä nöyryydellään opettaa kauemmin kilvoitellutta. Siis taaskaan ei voi turvata pitkään kilvoitukseensa, vaan toinen toiseltamme Pyhän Hengen antamalla nöyryydellä saamme uskon tiellä vaeltaa.

Sielujemme vihollinen ei kuitenkaan katso hyvällä tällaista vapaiden Jumalan lasten talostelua, vaan tunkee eksyttävän sorkkansa joka paikkaan. Viimeksi mainitusta tosiasiasta on se tuhanten juonten mestari aikojen kuluessa kehittänyt opin, ettei saa toista uskovaista mitenkään neuvoa tai nuhdella, vaan kaikki on jätettävä hänen omantuntonsa varaan. Niin on syntynyt hempeyden henkenä tunnettu ilmiö. Tämän kertominen ei kuuluisi muuten tähän yhteyteen, mutta tuli mieleeni ja tiedän sen tosiasiaksi. Tuntui jotenkin oikealta kertoa tämä, koska arvelen monen hempeyden hengen altistaman lukijan kohta tarttuvan edellä kirjoittamaani. Monissa kohdin Raamattua, niin Vanhan kuin Uudenkin testamentin puolella siitä esimerkkejä kertovat ja oppia siitä on kirjoitettu paljon. Ne kohdat ärsyttivät minua silloin, kun itse tuskittelin hempeyden, kuivuuden ja vapaiden Jumalan lasten sieluntilan rajamailla. Ei Raamatun sanasta kuitenkaan mihinkään päästä, en päässyt minäkään. Näiden hyvin lähellä, mutta kuitenkin opillisesti kaukana toisístaan olevien tilanteiden eroa ei ihmisen järjellä pystytä koskaan täysin ymmärtämään, mutta Jumalan Pyhä Henki voi niistä sopivan pienen murusen kirkastaa.

[Nepheg]

Mielenkiintoinen kysely Timoteukselta ja keskusteluakin syntyi.
Onkohan Timppa seurannut keskustelua?

Timoteukselle ja Saunanaamalle ja muille ulkopuolella oleville toivon rohkeutta tulla oman paikkakuntansa rauhanyhdistyksen seuroihin.
Mitään et menetä eikä seurakunnan linjana ole mitään kyttäilyä.

Tätä uskoa ei sitten sen saatuaan halua vaihtaa "halpoihin kopioihin" vaan halu on jatkaa samassa laumassa.

[Saunanaama]

Anteeksipyyntö nyt kaikille mielensä pahoittaneille. En minä tarkoittanut yleistää tai muuten parjata lestadiolaisuutta kyttäilystä.

On ihan totta mitä täällä kirjoitukseeni vastattiin, mutta se syy miksi asiasta mainitsin, on että olen ollut läheltä seuraamassa erästä tapausta, jossa "veljellinen huolenpito" sai juuri ne mittasuhteet, joista Taavettikin varoitti.

En epäile, että tässä kohtaa sellaisesta olisikaan kyse, mutta suosittelen pitämään kirkkaana mielessä tuon rajan kristillisen hyvää tarkoittavan huolenpidon ja tökerön henkilökohtaisuuksiin menevän "sörkkimisen" välillä. Herkempi ihminen voi siitä ahdistua ja vahvempikin harmistua.

Ps. Rauhanyhdistyksellä nähdään!

[Maarimi]

On ihan hyvä, että uskalletaan puhua myös siitä, mitä liiallinen toisten asioihin puuttuminen voi aiheuttaa. Jotkut meistä ovat herkempiä, eikä se aina edes näy päälle. On tärkeää erottaa rakkaudellinen huolehtiminen veljistä ja sisarista, ja sitten ne asiat toisen elämässä, jotka eivät meille kuulu kuin siinä tapauksessa, jos veli tai sisar oma-aloitteisesti haluaa niistä kertoa/ripittäytyä.

Jos vihjaillaan ja juorutaan takanapäin muka hyvässä tarkoituksessa, se voi tosiaan aiheuttaa ahdistusta joillekin, jotka kamppailevat vaikeiden asioiden kanssa. Ristiriita voi olla tuskallinen, kun uskon nimissä painostetaan kertomaan asioista, jotka ovat henkilökohtaisia. Tällainen useitakin vl:a koskettava asia voisi olla vaikkapa lasten lukumäärä perheessä. Paradoksi tässä on, että asiasta ei juuri puhuta vanhempien todellisten tuntemusten kannalta, vaan yhden ainoan oletuksen, eli että lapsia tehdään niin paljon kuin mahdollista. Eli ei olla avoimia, kun ei saa olla erimieltä, vaikka toisaalta ollaan avoimia eli esim. neuvotaan ja rohkaistaan jatkuvasti.

On helppo kertoa omista asioistaan niin kauan kuin itsellä ei ole elämässä suurempia ongelmia. Silloin on mahdoton ymmärtää sellaista, joka haluaa varjella yksityisyyttään.

[lukkari]

Maarimi on täysin oikeassa, että kenenkään omaatuntoa ei ole oikein penkoa. Sen sijaan jos huomaamme sisaren tai veljen langenneen kuuluu nuhdella, Raamattuhan sanoo, että me tulemme osalliseksi veljen tai sisaren syntiin, jos emme siitä varaa häntä.

Hoitamaton omatunto yleensä näkyy ihmisen hedelmissä. Sen omalla kohdallanikin olen huomannut. Tulee tuiskittua vaimolle ja lapsille jne. Synti myrkyttää ihmisen. Siinä suhteessa kenenkään ei kannata yksityisyyttään varjella. Ts. jos yksityisyyteen liittyy synti, joka kannattaa laittaa pois. On vain hyvä, jos meidät kotisiionissa tunnetaan napin alta, tai ainakin muutamat tuntevat. Vapauteen Kristus meidät vapautti. Vapaalla armolapsella ei ole mitään salattavaa. Hän on vapaa synnistä. Se ei ole vapautta elää synnissä.

[Nepheg]

Ps. Rauhanyhdistyksellä nähdään!

Sait minut iloiseksi.
Se on oikea suunta. Sinne vain tunnustelemaan miten uskomme. "tarkkailijajäseneksi"

[timoteus]

Mielenkiintoinen kysely Timoteukselta ja keskusteluakin syntyi.
Onkohan Timppa seurannut keskustelua?

Timoteukselle ja Saunanaamalle ja muille ulkopuolella oleville toivon rohkeutta tulla oman paikkakuntansa rauhanyhdistyksen seuroihin.
Mitään et menetä eikä seurakunnan linjana ole mitään kyttäilyä.

Tätä uskoa ei sitten sen saatuaan halua vaihtaa "halpoihin kopioihin" vaan halu on jatkaa samassa laumassa.

Olen toki seurannut keskustelua. Ihan mielenkiintoista on. Tulisin muuten seuroihin mutta opinnollisten erojen takia en välitä tulla.

Olen toki samaa mieltä että on hyvä ainakin keskustella veljen tai kanssa joka on langennut. Mutta raja "kyttäykseen" on välillä hienon hieno. Jos tarkkailtavia asioita on paljon niin on vaara että mennään liian henkilökohtaiselle tasolle. Minun ulkopuolisen mielipide on siis se, että korostan kristityn henkilökohtaista vapautta päättää asioista. Ainoastaan selvät lankeemukset kuuluvat seurakunnalle. Esim. juopottelu, huoruuden harjoittaminen jne. Pidän tärkeänä että toisten "hedelmistä" huolehtiminen ei syrjäytä armoa ja armahtavaisuutta. Laki uskontoja kuitenkin on maailma täynnä.

[Nepheg]

Sitten ei muuta kuin tänne vaan.
Näinhän täällä toimitaan, kuten sinunkin mielestäsi oikein on toimia.

Jokainen uskova käy omalla rintamallaan aikamoista puolustustaistelua ja vihollisen hyökkäyksissä voi joskus joku nuoli osua kohdalle, mutta seurakunnasta sitten julistetaan haavoja puhdistava evankeliumi Jeesuksen Kristuksen nimessä ja veressä.
Kaiken saat anteeksi eikä niitä tarvitse enää itsekään muistella kun ei Jumalakaan niitä muistele.

Sitten on niitä "kovempia" syntejä, kuten esim. juopottelun mainitsitkin, niin se kyllä vaatii varmasti uskonveljen kanssa vaikka kahdenkeskistä keskustelua, josko niin pahasta synnistä olisi langenneella halu tehdä parannusta.

[O.M]

Jos vihjaillaan ja juorutaan takanapäin muka hyvässä tarkoituksessa, se voi tosiaan aiheuttaa ahdistusta joillekin, jotka kamppailevat vaikeiden asioiden kanssa. Ristiriita voi olla tuskallinen, kun uskon nimissä painostetaan kertomaan asioista, jotka ovat henkilökohtaisia. Tällainen useitakin vl:a koskettava asia voisi olla vaikkapa lasten lukumäärä perheessä. Paradoksi tässä on, että asiasta ei juuri puhuta vanhempien todellisten tuntemusten kannalta, vaan yhden ainoan oletuksen, eli että lapsia tehdään niin paljon kuin mahdollista. Eli ei olla avoimia, kun ei saa olla erimieltä, vaikka toisaalta ollaan avoimia eli esim. neuvotaan ja rohkaistaan jatkuvasti.

Minun käsittääkseni vl-perheissä ei lasten lukumäärää pyritä maksimoimaan, vaan otetaan Jumalaan luottaen vastaan ne lapset, jotka Jumala antaa. Lasten vastaanottaminen ja kasvattaminen on äärimmäisen vaativa tehtävä, minkä vuoksi se tapahtuu iloiten, epäillen, kipuillen, uskoen ja taas iloiten. Suotavaa olisi, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä masennukseen pitkäksi aikaa. Ehkäisy ei kuitenkaan tietääkseni ole masennuslääke eikä terapiamuoto.

"Lasten tekeminen" on termi, josta en pidä. Uskovaiset saavat lapsia. Jumala tekee lapset.

Sinänsä olen kyllä pitkälti samaa mieltä, että toisen perheen lasten lukumäärän kyttääminen ei ole kovin korrektia toimintaa. Eri asia voi olla sitten, jos vähälapsisen perheen vanhemmilta rupeaa kuulumaan ehkäisymyönteisiä mielipiteitä. Silloin on aiheellista puuttua ainakin esitettyihin näkemyksiin, mutta mieluummin hienovaraisesti. Ehkäisymyönteisyyshän ei sinänsä osoita, että ehkäisymyönteinen ihminen itse ehkäisisi. Saattaa olla, että hän itse kokee voivansa huolehtia suurestakin lapsiparvesta, mutta katsoo, että joku muu ei samaan kykene. En usko, että ehkäisevä ihminen on aidosti uskomassa, mutta on sellaista salaista luopumusta, jossa kuolleiden kalojen erottelu terveistä on jätetty enkelien tehtäväksi. Olen samaa mieltä myös siinä, että tärkeintä on omakohtainen valvominen, ei muiden sieluntila.

Se, missä kulkee ylipäätään toisesta huolehtimisen ja kyttäämisen raja, on veteen piirretty viiva. Mielestäni ajatus on tärkeintä. Jokaisen on syytä miettiä, minkä vuoksi on toisesta huolissaan. Onko taustalla aito huoli toisen uskonelämästä? Vai onko taustalla kateutta, katkeruutta, riitoja jne.? Sitten on myös se näkökulma, että yksityisyys voi olla suoja paitsi perheen ehkäisylle, myös perheväkivallalle. Katsoisin siksi tapauskohtaisesti, pidänkö jotain tiettyä toimintaa kyyläämisenä vai huolehtimisena. Perheväkivalta ei liene uskovaisissa perheissä läheskään samanlainen ongelma kuin maailman "kohtuukäyttäjien" perheissä, mutta kyllä uskovaisillakin on aivan varmasti lankeemuksia ja sellaisia ongelmia, joissa kannattaisi turvautua ammattiauttajien apuun. Väkivaltaiselle käyttäytymisellehän on aina syynsä, väitetään.

Itse en käsitä, mitä järkeä olisi tunnustaa uskoa ulkonaisesti vl-joukossa ja käytännössä elää lähes kuten maailman väärissä hengellisyyksissä. Onhan siinä tietysti sellainen mahdollisuus, että tällainen ihminen uskoo vain vl-joukossa olevan taivaan valtakunnan avaimet, mutta katsoo joukon harhautuneen "perinnäissääntöihin". Tuollainen ajattelutapa taitaa kuitenkin olla äärimmäisen harvainaista, sillä kokemusteni mukaan ehkäisymyönteinen ihminen on samalla lähes poikkeuksetta myös ihminen, jolla on hyvin avara seurakuntakäsitys. Voihan vl:suuden tietty muuttumattomuus muuttuvassa maailmassa sekä uskovaisten rehellisyys olla arvoja, minkä vuoksi pysyttäytyä joukon mukana. Kokemusteni mukaan mukaan mainitunlaisia ihmisiä on kuitenkin enemmän netissä kuin tosielämässä. Voidaan myös kysyä, miten sellainen kaksoiselämää elävä ihminen sopeutuisi vl-yhteisöön. Eikö hän tuntisi ulkopuolisuutta? Eikö hänen ystävyyssuhteensa jäisi väkisin vähän pinnallisiksi, kun parhaimpienkin ystävien kesken olisi tabuja tai asioita, joista joutuisi puhumaan epärehellisesti?

Itselläni parhaat ystävät ovat vl:ia, mutta on minulla ihan hyviä epäuskoisiakin ystäviä/kavereita. Ystävyys perustuu rehellisyyteen ja tietynlaiseen avoimuuteen. Molemmat ovat omaa mieltään asioista ja tuovat näkemyksensä rehellisesti esiin. Jos toinen ei näkemyksiä siedä, silloin ystävyydelle ei ole edellytyksiä. Jos joku ei siedä minun uskoani, jonka mukaan hänen on tehtävä parannus päästäkseen taivaaseen, ei ystävyydelle pitkällä aikavälillä ole mitään edellytyksiä. Jos taas minä en siedä ajatusta, että joku väärähengellinen pitää minua uskonveljenään ja toivoisi minun pitävän häntä, ei ystävyydelle pitkällä aikavälillä ole edellytyksiä. Siedän ja suvaitsen toivetta, mutta vaatimusta en hyväksy. Siinä kulkee raja, omaatuntoani yli en voi ihmissuhteissa polkea. Yleensä tosin tuntemani epäuskoiset ihmiset ovat sen verran hengellisistä asioista piittaamattomia, ettei tuontyyppisiä ongelmia synny. Joskus on kuitenkin syntynyt, joskaan välirikkoon keskustelut eivät koskaan ole johtaneet.

Taisi kaarrella vähän aiheen sivuun taas, mutta mitäpä tuosta.

[Tero A.A.]

Minä olen kirjoittanut kerettiläisiäkin ajatuksia, mutta nyt yritän pysyä kristittyjen rakkaudessa.
Ortodoksinen kirkko ei tietääkseni jaa viiniä, vain leivän ehtoollisessa. Viini on niin pyhää, Kristuksen verta, että sitä saa vain pappi. Katolisessa kirkossa taitaa olla samoin.
Minun vanhemmistani toinen tulee ortodoksisuvusta. Heidän uskovainen äitinsä puhui heidät vaihtamaan luterilaiseen kirkkoon. Kun isoäiti meni yhden lapsensa kanssa ortodoksikirkkoherran luokse vaihtamaan kirjoja, tämä haukkui heidät alimpaan helvettiin, ja sen jälkeen siirsi 15 vuotta täyttäneen nuoren siviilirekisteriin. Sieltä oli kova työ saada taas kirjoja vaihdettua, täysi-ikäisenä vanhempani sai käytyä luterilaisen rippikoulun, ja sen jälkeen vasta pääsi käymään ehtoollisella.
Yksi tätini ja yksi setäni vaihtoivat vanhoilla päivillään isänsä kirkkoon. Setä vaihtoi sitten takaisin mutta kuoli epäuskossa, täti tahtoi lopulla uskoa niinkuin lestadiolaiset sukulaisensa, mutta haudattiin sitten ortodoksikirkon seremonioin.

Meni vähän tuolle laidalle tämä tarina. Kirkkoon kuulumatonta ei käännytetä ehtoolliselta, ketään ei kuulemma sieltä käännytetä, mutta varmaan oikeudet luterilaisen kirkon ehtoolliselle menemiseen on, jos on konfirmoitu. Myös katoliset ja ortodoksit luter.kirkko kutsuu tervetulleeksi ehtoollispöytäänsä, mutta ei päinvastoin.

Lapsen kummiksi ei voi lähteä kirkkoon kuulumaton, siitä voi tulla sakkojakin. Onkohan keskustelijoissa pappeja, jotka tietäisivät paremmin asian laidan? Olen kuullut myös sellaisen teesin, että jos lapsella on kaksi ev.lut. kirkkoon kuuluvaa konfirmoitua kummia, voi sitten olla joku kirkkoon kuulumaton tai ortodoksikin?

Ev.lut. kirkkomme on tänä päivänä tuollainen sääntöviidakko. Ei siellä sydämen uskoa kysytä.

[Tero A.A.]

Olen toki seurannut keskustelua. Ihan mielenkiintoista on. Tulisin muuten seuroihin mutta opinnollisten erojen takia en välitä tulla.

Olen toki samaa mieltä että on hyvä ainakin keskustella veljen tai kanssa joka on langennut. Mutta raja "kyttäykseen" on välillä hienon hieno. Jos tarkkailtavia asioita on paljon niin on vaara että mennään liian henkilökohtaiselle tasolle. Minun ulkopuolisen mielipide on siis se, että korostan kristityn henkilökohtaista vapautta päättää asioista. Ainoastaan selvät lankeemukset kuuluvat seurakunnalle. Esim. juopottelu, huoruuden harjoittaminen jne. Pidän tärkeänä että toisten "hedelmistä" huolehtiminen ei syrjäytä armoa ja armahtavaisuutta. Laki uskontoja kuitenkin on maailma täynnä.

Olet varmasti hyvin pitkälle oikeassa. Jumalan tehtävä on hoitaa ja taluttaa eksynyt, riisua omista ansioista ja kutsua parannukseen. Ainoastaan Jumala käyttää uskovia välikappaleinaan silloin, kun hyväksi näkee.

Näimme yhden veljen kanssa Helsingin euroviisujen esikonserttien vaiheilla. Kun sitä sitten päivittelimme Rauhanyhdistyksellä, yksi sisar kävi vakavaksi ja alkoi vaatia selvityksiä! No tuli hieman ruokittua tällaista liian herkkä -omatuntoista pienellä ylilyönnillä, sanomalla että no siellä tarvitaan vapaaehtoisia. Sitten sanoin sisarelle, että ei tässä varmaan mitään kuulusteluja tarvita. Tiedän kyllä kyseisen sisarenkin teot, mistä vaietaan.
Joskus on vain todettu, että ne jotka vaativat toisilta uskovaisilta paljon, eivät kyllä itsekään kykene vaatimuksiaan täyttämään.
Kyllä kuivaan henkeen on mahdollisuudet.

[Taavetti]

Ortodoksien ehtoollisesta sen verran, mitä omin silmin näin ja josta kerroin tämän keskustelun aikaisemmassa vaiheessa. Kaksissa ortodoksisen naapurin hautajaisissa olen ollut mukana. Toiset alkoivat melko aikaisin, siinä oli yllätyksekseni normaali liturgia aluksi, saarna ja ehtoollisen jako, niiden jälkeen vasta vainajan siunaaminen hautaavarten.

Pappi mursi aivan normaalista leivästä muruja ehtoollismaljaan, josta eräänlaisella ottimella tai piikillä "onki" leivän muruja ehtoolisella kävijöille. Ennen jakamista hän nimenomaan terotti, että tervetulleita ovat vain ortodoksisen kirkon jäsenet, eivät muut. Kukin kahdesta tai kolmesta kävijästä sai leivän murunsa seistessään, menihän siinä hiukan viiniäkin mukana, mutta melkoisesti sitä jäi papin itsensä juotavaksi.

[hannu]

Kuiva henki on juuri sitä kireyttä, että lihan käsivarrella tartutaan asioihin. Ei ole Kristuksen rakkauden mieltä toisten vikoihin. On se kiusaus itselläkin. Helposti tuntee "pyhää vihaa" sellaista syntiä kohtaan, jossa itsekin on heikko. Tästä synnin vihaamisesta saa sitten osansa langennutkin.

Olen ymmärtänyt että aikanaan kuivassa hengessä olevat saattoivat itse elää lihan vapaudessa ja kuitenkin kaivoivat tikkua toisten silmistä kovin ottein.

[Maarimi]

Uskoni on toivoakseni enemmän sisäistä kuin ulkoista. Jumala varjelkoon minua omahyväisyydeltä, ja suokoon voimaa puolustaa niitä, jotka eniten tukea tarvitsevat. Jeesus oli hyljeksittyjen ystävä, ja meidän esikuvamme. Mieleltään herkät tarvitsevat armoa, eivät syyllistämistä. Kaikilla ei ole mahdollisuutta normien mukaiseen elämään, eikä meillä ole oikeutta tuomita heitä.

Ajattelen, että ei minun asiani ole erotella kuka täällä maanpäällä on uskovainen. Korjatkoon Jumala sitten aikanaan satonsa. Syntisiä silti oomme kaikki, eikä mielestäni lain alla elämällä tule sen autuaammaksi kuin armon alla. Sitä paitsi herkempi voi menettää mielenterveytensä, kun unohdetaan rakkaus ja lisätään vaan kuormaa lisää hartioille.

Turha lienee edes toivoa, että palaisimme juurille, ja uskaltaisimme hylätä sen, mikä on ihmisluonnosta. Laestadius oli oikeassa!