olmen kirjoitti:Nuuskun kommenttiin vois todeta että
se on vissiin sitten niin että
VL:t saa syntinsä anteeksi SRKn seuroissa
ja EL:t vastaavasti ELn seuroissa...
Ja silti - samassa "Jeesuksen nimessä ja veressä"
synnit saarnataan anteeksi mm em. paikoissa...
Että jännä juttu.
Vanhoilliset voivat saada syntinsä anteeksi vaikka kotonaan, oikeastaan me Jumalan sanan mukaan uskomme ja saamme anteeksi joka hetki, teemmehän syntiäkin joka hetki, tosin vastoin meissä asuvan Pyhän Hengen tahtoa ja neuvoa. Joka hetki siis tarvitsemme anteeksikin saada, jos usko tuntuu käyvän heikoksi, voi anteeksiantamusta pyytää vaikka puolisoltaan, lapsiltaan, vanhemmiltaan tai vaikka naapurin mummolta tai vaarilta, jos he ovat samoin uskovia kanssamme.
Mitä tulee Teron polemiikkiin kieliopista, se on kyllä kieliopillisesti oikein, mutta käyttämämme sanonta olla uskomassa ja vastaavat, merkitsevät kyllä enemmän, kuin käsite, olla uskossa. Usko on sinänsä käsite, joka on substantiivi, eli nimisana, käsitteen nimi siis. Uskoma on 'uskoa' verbin nimitapa, ainakin kansakoulussa meille niin opetettiin, vierasperäistä nimeä en sille muista. Uskova on muistaakseni uskoa verbin
utapa.
Väittäisin että lopulta kieliopillisesti molemmat ovat oikein, ainakin oppimani kieliopin mukaan. On se toki voinut muuttuakin niiden runsaan 40 vuoden aikana, kun sitä opiskelin. Kun olemme uskomassa, olemme omistamassa lahjavanhurskautta, joka ei ole meidän omaa tekoamme miltään osalta, vaan se on täydellistä lepoa ja rauhaa Jeesuksen ansion turvissa. Se on toimintaa mutta samalla lepoa, kuten vanhassa laulussa on sanottu: Tuul Pyhän Hengen meidät vie, autuuteen taivahan. Kohta saavumme koti rantahan, siel häihin Karitsan.
Vaikka uskomassa oleminen on lepoa, on se myös meidän ulkopuoleltamme tulevaa, mutta meissä tapahtuvaa aktiivista toimintaa. Jumalan Henki tekee työtään meissä. Jotenkin vaikeaa tätä on selittää, mutta ainakin yritin.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4