VL-FOORUMI

Piispa Voitto Huotari kutsui suviseurojen puheessaan vl:ia nykyistä laajemmin mukaan kirkon lähetystyöhön. Nykytilanteessa kirkkoon kuuluvat vl:t eivät osallistu yleiskirkolliseen lähetystyöhön, jota tehdään yhteistyössä mm. kirkon ulkopuolisten liikkeiden kanssa. Sen sijaan vl:illa on omaa lähetystyötä Togossa, Keniassa ja Ecuadorissa. Ko. maihin maihin on tietääkseni menty kutsusta, kun Jumala on antanut alueille etsikonajan.

Oma yksittäisen rivi-vl:n näkemykseni on, että yhteistyötä lähetystyössä ei ole tarpeellista lisätä. Globaalissa maailmassa on tilaa sekä yleiskirkolliselle lähetystyölle että vl:sten omalle lähetystyölle. Mielestäni on olemassa vaara, että melko kitkattomaksi vähitellen hioutunut suhde kansankirkon ja sen suurimman herätysliikkeen välillä saattaa muuttua huonompaan suuntaan, jos yhtäkkiä aletaan muuttaa kokemuksen kautta muotoutuneita toimivia yhteistyökuvioita ja käytäntöjä kirkon sisällä.

On myös olemassa vaara, että muutos vl-liikkeen lähetystyökuvioissa voisi vaurioittaa liikkeen omaleimaisuutta. En kertakaikkiaan jaksa uskoa, että uskonnollisen monimuotoisuuden puolesta puhuvat kirkkomme johtavat teologit sellaista haluaisivat. Luinkin joku aika sitten artikkelin, jossa todettiin, että vl:illa on oikeus erityispainotuksiinsa ja omaan kulttuuriinsa. Arvostan ko. näkemystä. Se on sitä oikeaa suvaitsevaisuutta. On itse jotain mieltä, yrittää vaikuttaa toisenkin näkemykseen, mutta jos toivottua vaikutusta ei saavuta, antaa toisen uskoa tavallaan. Jumalakin sallii ihmisen valita väärin, vaikka ei sitä toivoisi.

Todettakoon kuitenkin, että vaikka en näe Huotarin ehdotusta yleiskirkolliseen lähetystyöhön osallistumisesta hyvänä, näen kuitenkin kansankirkossamme yhä paljon hyviäkin puolia. Kirkossamme kastetaan pieniä lapsia kasteen armoliittoon ja näin suodaan pienten lasten uskolle kuuluvat lupaukset iankaikkisesta elämästä myös konkreettisesti aineellisessa muodossa. Kirkossamme jaetaan ehtoollisen sakramentteja kristittyjen uskon vahvistukseksi. Joskus, vaikkakin nykyisin valitettavan harvoin, kuulee ihmisiä muistutettavan synnin vaaroista myös muiden kuin vl-pappien suusta. Ennen kaikkea kirkon sisällä vaikuttaa todellinen Kristuksen kirkko, josta kuuluu yhä iankaikkinen kutsu Jumalan valtakuntaan. Siellä se on saanut olla näihin päiviin asti kirkollisen esivallan suojeluksessa kuin kananpoikanen munankuoren sisällä.

Piispa Huotari viittasi puheessaan epäsuorasti myös tekoihin, jotka hän katsoi uskonnon nimissä tehdyiksi väärinkäytöksiksi. Hän puhui vanhoillislestadiolaisille, mutta vl:na koen itseni myös evankelisluterilaiseksi. Olen evankelisluterilaisena kirkon jäsenenä pahoillani mm. niistä uskonnon nimissä annetuista vääristä opetuksista, joita kirkkomme piirissä esiintyy. Voisin mainita mm. naispappeuden, suhtautumisen homopareihin, avioeroon, ehkäisyyn, alkoholiin sekä väärinymmärrykset sakramenteista ja sanan virasta. Jos tätä lukee joku kirkkomme ulkopuolinen henkilö, niin pahoittelen niitä vääriä opetuksia, joita olet saattanut kuulla kirkostamme. Omalta osaltani pyrin vaatimattomalla panoksellani vaikuttamaan, että ko. vääristä painotuksista päästäisiin kirkossamme eroon. Joudun kuitenkin häpeillen toteamaan, että kirkkomme piirissä tuskin on vielä valmiutta kollektiiviseen anteeksipyyntöön ko. vikaan menemisistä. Ehkä joskus tulevaisuudessa kuitenkin ollaan valmiita myöntämään tehdyt virheet laajemminkin. Toivossa on hyvä elää, kääntyihän koko Niinivekin Joonan puhuteltua kaupunkia.

Kysymys pakanalähetyksestä oli eräs osasyy pappisliikkeen hajaannuksessa. Referoin jotakin myöhemmin Kullervo Hulkon kirjoittamasta kirjasta kukistumaton valtakunta, siinä oli varsin kattavasti kirjoitettu aiheesta.

Varmasti evlut-kirkolla on paljon korjattavaa, mutta Huotari taisi kyllä viitata puheessaan myös VL:ien ihan itse tekemiin virheisiin "hoitokokouksillanne" kuten itse varmaan tiedät. Siellä on teillä vielä paljon anteeksipyydettävää ja selvitettävää.

Anteeksi pyydettävää ja selvitettävää on heillä, jotka valehdellen, tai ainakin muunnettua totuutta puhuen levittävät monenlaista pahaa Jumalan valtakunnasta ja sen keskuudesta vastuullisille paikoille asetetuista, usein jopa nimeltä mainiten.

Ei taida monta saarnaa tai muuta sen kaltaista olla aikammekaan, ettei siitä kohta väännellä vaikka minkälaisia kummallisia tulkintoja. Mutta niin se on, kuin Raamattuun on kirjoitettu: Kun me rauhaa tarjoamme, niin he sodan julistavat.

Rauhanyhdistykset ja jo ennen niiden perustamisia, ovat lestadiolaiset tehneet lähetystyötä itsenäisesti. Niin tekivät ennen Laestadiusta myös lukijat, jopa niin itsenäisesti, että virallinen kirkko kielsi sen konventikkeliplakaatillaan. Lars Leevi Laestadius pyrki toimimaan siten, että Ruotsin kirkko purkaisi maallikkojen saarnakiellon, lopulta se purettiinkin.

Olisi kirkolla opittavaa vl:sta luopumuksensa suhteen. Synti tulisi saarnata synniksi, ja syntinsä tuntevalle ja katuvalle armo. Synnin luvallisuudessa elävä ja kirkon siunauksen sille saanut kaipaa herätystä. Kirkko ei saisi tukea synnissä elämistä, vaikka onkin hyvä että auttaa syntisiä!

Minä en juuri tiedä noista hoitokokouksista yms. Tiedätkö sinä anne? Toisaalta minulle on tärkeämpää tämä omakohtainen usko. Muiden kokemuksilla emme tule autuaiksi. Ylpeys estää usein uskomisen ja uskovien yhteyteyteen palaamisen, jos on joskus kokenut tulleensa väärin kohdelluksi. Usein ylpeys käy lankeemuksen edellä, ja siitä on aina mahdollista tehdä parannus, nöyrtyä.

Eikö Uusheräysläiset tee lähetystyötä kirkon kanssa? Se on minusta ihan hyvä asia. Vl:t taas tekevät omalla perinteisellä tyylillään. Hyvä sekin.

Vanhoillislestadiolaisia kiellettiin 'käännyttää' jo kääntyneitä.
Olis aika soppa syntynyt lähetyskentillä.


Kirkolla ei ole oikein omaa lähetystä vaan kaikki on jonkinlaisia lähetysseuroja joiden kautta mennään.



Kirkolla on oma tehtävänsä, ja kirkko on osin unohtanut sen.
Maallistunut kirkko ei auta henkiseen hätään. Ja kaikki idän ja lännen lahkot vievät etsiviä sieluja, se on suunta. Ne eksytttävät kauemmaksi eikä herännyt ihminen löydä Jumalan valtakuntaa.
Meidän ei tarvitse vaatia heitä, koko kirkkoa elämään kuten elämme, vaan haluamme saarnata vapaasti tavallamme myös kirkolle, josko siellä heränneellä tunnolla on, jotka haluavat uskoa syntinsä anteeksi.

Maarimi kirjoitti:Eikö Uusheräysläiset tee lähetystyötä kirkon kanssa? Se on minusta ihan hyvä asia. Vl:t taas tekevät omalla perinteisellä tyylillään. Hyvä sekin.

Minun on vaikea ymmärtää miksi kenenkään pitäisi tehdä lähetystyötä eri tavalla uskovien kanssa. Tietysti voidaan järjellä perustella että yhteistyöllä voidaan saada synergiaetuja, mutta jos ja kun lähetystyön tarkoitus on antaa ihmisille mahdollisuus tehdä parannus niin eri tavalla uskovien lähettien tukeminen on ainoastaan johtamassa ihmisiä harhaan.

Tässä lupaamani katkelma kirjasta Kukistumaton valtakunta (kirj. Kullervo Hulkko sivut 28-31.)

Pakanalähetyskysymys

Vuodenvaihteesta 1958-1959 lukien oli vanhoillislestadiolaisuudessa syntyneen myrskyn voimaa tuntuvasti lisäämässä ulko- eli pakanalähetysasiain hoitaminen sillä tavoin kuin se tapahtui Suomen Lähetysseuran viettämän juhlavuoden aattona.

Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin asettama lähetystoimikunta, jonka perustamisessa vuoden 1957 synodaalikokous oli tehnyt aloitteen, kokoontui ensimmäisen kerran joulukuun 16 päivänä 1958. Ennen lähetystoimikunnan kokousta oli ne viisi toimikunnan jäsentä, jotka oli valittu tähän lähinnä vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden edustajina, kutsuttu Oulun tuomiorovastin pappilaan omaan neuvonpitoon. Tähän tilaisuuteen saapuivat sen loppuvaiheessa myös Suomen Lähetysseuran johtokunnan puheenjohtaja, professori Mikko Juva ja lähetysjohtaja Olavi Vuorela Helsingistä.

Lähetystoimikunnan kokouksessa pidettiin toivottavana, että lähetysaloille saataisiin vanhoillislestadiolaisia työntekijöitä, jotka kyllä myös lähetyskentällä tahtovat säilyttää uskonvakaumuksensa. Edelleen toivottiin, että kotimaan työhön eri portaissa kutsuttaisiin henkilöitä vanhoillislestadiolaisesta kristillisyydestä ja että Suomen Lähetysseuran johtokuntaan valittaisiin myös joku vanhoillislestadiolainen jäsen. Lähetysjohtaja Vuorela lupasikin viimeksi mainitusta asiasta tehdä ehdotuksen kesäkuun 8 päivänä 1959 pidettävässä Lähetysseuran kokouksessa . Näin myös tapahtui. Vielä sovittiin siitä, että Lähetysseura asettuu viipymättä yhteyteen Amerikassa olevan pastori Reino Kallion kanssa saadakseen hänet työntekijäksi Oulun hiippakunnassa.

Oli ilmeisesti erehdys ja väärin jo se, että lähetystoimikunnan vanhoillislestadiolaiset jäsenet esiintyivät edellä selostetuissa neuvotteluissa vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden nimissä, kuten Suomen Lähetyseuran edustajien kirjallisesta lausunnosta käy ilmi. Mutta vielä pahemmin meneteltiin siinä, että kirkkoherroina tahi vastaavassa virassa palveleville vanhoillislestadiolaisille papeille lähetettiin suoraan kirjelmä, jossa selostettiin vanhoillisuuden “lähetysharrastuksen laimeutta” ja lähetysasiain hoitamisesta nyt käytyjä neuvotteluja. Näin tehden syrjäytettiin kokonaan vanhoillislestadiolaisuuden virallinen keskusjärjestö SRK ja sen hallintoelimet ja aiheutettiin tuota pikaa paljon levottomuutta paikallisissa rauhanyhdistyksissä eri puolilla Pohjois-Suomea. Mainittakoon tässä yhteydessä lisäksi, että tuo kirjelmä lähetettiin maakuntiin, ennen kuin yksi sen allekirjoittajaksi merkityistä sai koskaan lukea sen käsikirjoitusta kokonaisuudessaan ja allekirjoittaa sitä. (lukkarin kommetti: Kullervo Hulkkoa tarkoitetaan ilmeisesti)

Pakanalähetysasia joutui vanhoillislestadiolaisuuden piirissä uudelleen yleisesti pohdittavaksi. Tämä tapahtui SRK:n puhujainkokouksessa Oulussa huhtikuun 27 ja 28 päivinä 1960. Lääketieteen lis. Seppo Sutinen Haapajärveltä ja saarnaaja Eino Rimpiläinen Kajaanista alustivat kysymyksen. Alustusten pohjalta käytiin vilkas ja värikäs keskustelu, jossa käytettiin 50 puheenvuoroa. Keskustelun kuluessa kokoukselle luettiin kirjelmä, jonka lähetystoimikunnan vanhoillislestadiolaiset jäsenet lähettivät ja johon edellä jo viitattiin. Samoin esitettiin puhujainkokoukselle Kemin, Karihaaran ja Veitsiluodon rauhanyhdistysten kirje SRK: työvaliokunnalle. Yhdyttiin tässä kirjeessä perusteltuun kantaan, että lähetystoimikunnan vanhoillislestadiolaiset jäsenet menettelivät väärin, kun he ilman minkäänlaisia valtuuksia tekivät sen, minkä he tekivät. Oltiin yksimielisiä siitä, että pakanalähetystyö perustuu Jumalan sanaan ja Jeesuksen käskyyn. Esitettiin työn suorittamisessa kolme eri vaihtoehtoa. Ne olivat: 1) vanhoillislestadiolaisuus asettuu Suomen Lähetysseuran kanssa yhteistyöhön kirkkomme lähetystyön kehittämiseksi; 2) vanhoillislestadiolainen kristillisyys nojaa aikaisemmissa yleisissä kokouksissa tehtyihin päätöksiin ja asettuu Suomen lähetysseuran kanssa työyhteyteen vain sillä ehdolla, että vanhoillislestadiolaiset lähetit saavat oman itsenäisen työalan tahi -aseman jollakin lähetysalueella, joka oon jo entuudestaan olemassa; 3) on odotettava ja etsittävä Jumalan sanaan perustuvat työmahdollisuudet uskonkuuliaisuudessa seurakunnan Herralle ja seurakunnalle. Kolmas vaihtoehto hyväksyttiin kokouksen päätökseksi. Se on sisältönsä puolesta lähes sama kuin Kemin vuosikokouksessa 1959 tehty päätös. Siinä perustutaan Jumalan sanaan, joka on Mikael Agricolaa lainataksemme, “kirkas, kallis kuin nisunjyvä”.

Kun vielä todetaan, että ensimmäinen vaihtoehto on uusimman suunnan kanta lähetyskysymyksessä, ei jääne epäilystä siitä, miten lestadiolaisuuden pääuoman ja uuden haarautuman käsitykset eroavat pakanalähetysasiassa 1960-luvun alkupuoliskolla

lukkari kirjoitti:Tässä lupaamani katkelma kirjasta Kukistumaton valtakunta (kirj. Kullervo Hulkko sivut 28-31.)
- -
Yhdyttiin tässä kirjeessä perusteltuun kantaan, että lähetystoimikunnan vanhoillislestadiolaiset jäsenet menettelivät väärin, kun he ilman minkäänlaisia valtuuksia tekivät sen, minkä he tekivät. Oltiin yksimielisiä siitä, että pakanalähetystyö perustuu Jumalan sanaan ja Jeesuksen käskyyn. Esitettiin työn suorittamisessa kolme eri vaihtoehtoa. Ne olivat: 1) vanhoillislestadiolaisuus asettuu Suomen Lähetysseuran kanssa yhteistyöhön kirkkomme lähetystyön kehittämiseksi; 2) vanhoillislestadiolainen kristillisyys nojaa aikaisemmissa yleisissä kokouksissa tehtyihin päätöksiin ja asettuu Suomen lähetysseuran kanssa työyhteyteen vain sillä ehdolla, että vanhoillislestadiolaiset lähetit saavat oman itsenäisen työalan tahi -aseman jollakin lähetysalueella, joka oon jo entuudestaan olemassa; 3) on odotettava ja etsittävä Jumalan sanaan perustuvat työmahdollisuudet uskonkuuliaisuudessa seurakunnan Herralle ja seurakunnalle. Kolmas vaihtoehto hyväksyttiin kokouksen päätökseksi. Se on sisältönsä puolesta lähes sama kuin Kemin vuosikokouksessa 1959 tehty päätös. Siinä perustutaan Jumalan sanaan, joka on Mikael Agricolaa lainataksemme, “kirkas, kallis kuin nisunjyvä”.

Onpa yhä ajankohtainen aihe. Tarkkaan asiaa harkittuani kallistuisin kolmoskantaan tänäkin päivänä.

Mitä siitä muuten tulisi, jos Suomen Lähetysseuran piirissä vaikkapa vl ja helluntailainen tekisivät yhdessä lähetystyötä. Toinen vesittäisi toisen sanomiset. Helluntailainen väittäisi korvasyyhynsä mukaan, että ihminen voi tulla humps uskoon ojaa kaivaessa, kun Pyhä Henki humpsahtaa humps taivaasta alas häneen. Vl toteaisi Raamattuun ja Lutheriin vedoten, että uskoon tullaan vain parannuksen kautta, Jumalan seurakunnasta Pyhän Hengen valtuuksin saarnatusta elävästä evankeliumista, joka on Jumalan voima jokaiselle sen uskovalle autuudeksi. Lähetystyö olisi jatkuvaa riitelyä väärin opettavan uudestikastajan ja oikein opettavan uskovaisen välillä.

anne kirjoitti:Varmasti evlut-kirkolla on paljon korjattavaa, mutta Huotari taisi kyllä viitata puheessaan myös VL:ien ihan itse tekemiin virheisiin "hoitokokouksillanne" kuten itse varmaan tiedät. Siellä on teillä vielä paljon anteeksipyydettävää ja selvitettävää.

Montako artikkelia olet lukenut vl-hoitokokouksista? Olet varmaan asiantuntija, koska tiedät sanoa, että vl:illa on niistä paljon anteeksipyydettävää ja selvitettävää. Toisaalta kommenttisi voisi viitata nimenomaan siihen, että olet lukenut hoitokokouksista vain juuri ne nettivedätykset.

Piispa Huotarin kommentista minulle jäi vaikutelma, että joko hän on vähän nettivedätyksen uhri tai sitten populisti. Jos kyse on jälkimmäisestä, niin silloinkin hän on vedätyksen uhri. Vl:suutta käsittelevät suomi24:n jutut näet päätyvät etusivulle vain mm. Melperi-nimimerkillä kirjoittavan helluntailaisen (ei maksa kirkollisveroa) ahkeran F5:n käyttämisen ansiosta. Piispa ja Kotimaan toimittajat lienevät siksi yliarvioineet vl-hoitokokousten kiinnostavuuden. Toisaalta Melperin (ja muiden mahdollisten nostattajien) nostatustoiminta on epäilemättä lisännyt sensaationnälkäisten kiinnostusta vl-hoitokokouksia kohtaan.

Olen itse syntynyt 1970-luvun lopulla enkä ole koskaan ollut hoitokokouksessa, vaikka olen ollut koko ikäni "piireissä", vaikkakin jossain vaiheessa hyvin heikolla langalla kiinni. Viime aikoina tekemieni satunnaisten pistohaastattelujen perusteella en ole poikkeustapaus omassa ikäluokassani, vaan hoitokokoukset ovat vl:suudessa harvinainen ilmiö, vaikka niitä edelleen raamatunmukaisesti pidetäänkin. Yleisiä ne olivat vain 70-luvulla, jolloin hoitamisen tarvetta oli enemmän.

Toistaiseksi en ole jaksanut perehtyä hirveästi ko. marginaali-ilmiöön. Minulla on lukuisa joukko muita asioita, jotka kiinnostavat vl:suuden historiassa hoitokokouksia enemmän ja jotka useimmat, toisin kuin hoitokokoukset, liittyvät ihan arkipäivän elävään elämään tavalla tai toisella. Vl-hoitokokousten merkittävyys netissä ei kohtaa reaalielämäni kanssa ja ihminen pakkaa olemaan sellainen, että uskoo mieluummin todellisen elämän kokemuksiin kuin vaikka satukirjojen tarinoihin. Vl-hoitokokousten kiinnostavuutta saattaisi lisätä kohdallani se, jos törmäisin ilmiöön myös oikeassa elämässä enkä vain omaa elämäänsä elävissä nettikeskusteluissa. Nettikeskusteluissa, kuten unissakin, sekoittuu fiktiot ja faktat.

Nettikeskusteluista olen lukenut paljon ulkopuolisten kirjoittamia väitteitä, että vl-seurakunta olisi mennyt 70-luvulla harhaan. Ko. kirjoittajat ovat olleet esimerkillisen innokkaita pyytämään anteeksi muiden tekemiä virheitä. Omasta taivaspaikastaan he eivät ole kantaneet lainkaan vastaavaa huolta. Pahoitteluni ev.l. kirkossa muiden tekemistä synneistä oli ironiaa juuri tuota tekopyhää ilmiötä kohtaan. Itse näen hyödyllisempänä huolehtia omista synneistä, koska viimeisellä tuomiolla kukin vastaa vain omista synneistään. Toisekseen en usko vl-seurakunnan menneen yleisellä tasolla harhaan 70-luvulla, vaikka yksittäisiä virheitä on varmaan silloinkin tehty, kun aina kyse on kuitenkin taitamattomista ja omalta puoleltaan viallisista ihmisistä. Uskon kuitenkin vaikeankin ajan keskellä olleen vaikuttamassa Jumalan Pyhän Hengen johdatus. Mitään ei ole tapahtunut Jumalan sallimatta.

Luulen, että netissä ovat äänessä sellaiset ihmiset, jotka yrittivät asua Herran siionissa omilla ehdoillaan. He halusivat olla vl:ia olematta vl:ia. Halusivat saada sekä vl:suuden yhteisöllisyyden että lihallisen vapauden maailmallisen helpon elämän muodossa. Periaate lienee ollut kirkon erään kampanjan tunnuslause noin 15 vuoden takaa: "Tämä kaikki ja taivas myös." Jeesus ei halunnut "tätä kaikkea", kun Saatana kiusasi häntä erämaassa. Järjestys ei uskovaisen elämässä ole "tämä kaikki" ja sitten taivas, vaan ensin Jumalan armovaltakunta, armon taivas, ja sen ohessa kaikki tarpeellinen annetaan. Kun armovaltakunta maan päällä kerran muuttuu kirkkauden valtakunnaksi taivaassa, silloin saa kaiken.

Viime viikon Päivämiehessä oli lyhyt referaatti puhujainkokouksen puheenvuorosta, jossa eräs 70-luvun nuori, nyt puhuja, kertoi kokemuksistaan. Kokemukset vaikuttivat kaikkea muuta kuin huonoilta. Mies totesi, että hoito auttoi hänet ja hänen kaveriporukkansa takaisin uskomisen iloon ja Jumalan lapsen vapauteen. Voin lainata katkelman kirjoituksesta tänne jossain vaiheessa, kunhan ehdin.

Veljien ja sisarten viestejä luettuani harkitsin asiaa lisää. Periaatteessa yhteistyö pakanalähetyksessä voisi olla mahdollista ainakin seuraavilla ehdoilla (kenties muitakin, jotka eivät nyt tule mieleen):

1. "Jo kääntyneille" tulee saada saarnata parannuskehotuksia, myös lähetystyön tekijöille, jos he eivät ole tulleet ovesta lammashuoneeseen.
2. Vl:ten on voitava tehdä lähetystyötä omina ryhminään, jottei pakanoita hämmennettäisi ristiriitaisilla viesteillä.

Ehkä SRK:ssa ottavat asiaan laajemminkin kantaa, jos asia nähdään tarpeelliseksi.

Tuntuu muuten oudolta, jos aiemmin Suomen Lähetysseura on asettanut ehdoksi, ettei "jo kääntyneille" saisi saarnata parannuskehotusta. Miten parannuskehotus voi ketään vahingoittaa? Jos on jo uskomassa, se ei haittaa lainkaan. Jos ei ole uskomassa, saattaa päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Parannuskehotuksista ei huonoa sanottavaa voi löytää kirveelläkään.

Täältä löytyikin hoitokokousmateriaalia, aikalaisen ja hoidetun kertomana:

"Hoitava seurakuntaäiti

Jumalan valtakunta on anteeksiantamuksen valtakunta myös vaikeina aikoina, joita on koettu kristillisyytemme historiassa. Eräs puhuja muisteli kokemuksiaan: – Olin murrosikäinen. Meitä uskovaisia nuoria oli aivan kuin kaksi joukkoa. Toinen oli sellainen, joka halusi elää niin kuin uskotaan. Toinen hyväksyi erilaista syntiä elämäänsä. Muistan, kun meitä neuvottiin. Se pysäytti meidän joukon. Saimme synnit anteeksi, ja sydän iloitsee siitä tänäkin päivänä. Ne hoitajat oli lähetetty meille nuorille taivaasta. Asiamme ei varmaan ollut auttajille helppo ja heillä saattoi tulla taitamattomuuksiakin, mutta haluamme antaa heille sydämestä asti sellaiset anteeksi."
http://www.srk.fi/index.php?p=uutisjuttu_2728_22007

O.M kirjoitti:Täältä löytyikin hoitokokousmateriaalia, aikalaisen ja hoidetun kertomana:

Tietenkään kaikissa tapauksissa ei varmaan kaikki mennyt ihan yhtä hyvin kuin tuossa nimenomaisessa tapauksessa, mutta kokonaisuuden kannalta on kuitenkin hyvä tuoda esiin niitä hyviä kokemuksia, kun netissä on jauhettu vain niistä huonoista kokemuksista. Käsittääkseni suurimmassa osassa tapauksia lopputulos oli kuitenkin onnellinen, eli molemmat osapuolet, hoitajat ja hoidettavat, saivat syntinsä anteeksi ja saivat jatkaa kilvoituksen matkaa kohti taivasta.

Hyvä kello kuuluu kauas paha vieläkin kauemmas. Nähdäänhän se iltapäivälehtien lööpeistä minkäkaltaisilla jutuilla lehtiä myydään. Sama pätee näissä hoitokokous jutuissa. Synkät miehet tummissa puvuissa, tärisevät mummot jne. niihin on ilmeisesti paljon helpompi uskoa...

Joo, niin se on...

Sitä olen ihmetellyt, missä ovat ne "tuhannet poispotkittut", joista palstalla vaahdotaan ja syyllistetään tietämättömiä.

Kun hyvin muistan nuo vaikeat ajat ja olen asunut eri puolilla maatamme, tunnen Siionien väkeä monilta paikkakunnilta Kemijärveltä Helsinkiin, Imatralta Kokkolaan, Tampereelta, Raahesta, Oulusta ym ym...

Ja kuitenkaan en muista yhtään tuntemaani henkilöä, joka noissa myrskyissä olisi "ulos" joutunut. Lienevät virtuaalipersoonia.