Lieneekö kukaan muu koskaan miettinyt, kuinka voi ja sopii yhdistää se, että me ihmiset olemme Jumalan edessä pahoja, ja täysin syntisiä. Mutta kuitenkin olen ymmärtänyt, että ajallisessa mielessä voimme ajatella olevamme "mukavia ja hyviä". Tarkoitan, että voimme ajallisesti rakastaa itseämme sellaisena kuin olemme.
Myös lasta opetetaan itseään rakastamaan itseään sellaisena kuin hän on, ja saa ajatella että olen mukava ja pitää itsestään. Sama tietenkin koskee aikuista, tässä suhteessahan aikuinen ei eroa lapsesta.
Raamattu kuitenkin neuvoo kieltämään itsensä, ja opettaa että olemme Jumalan edessä täysin syntisiä ja pahoja, ja hyvätkin tekomme ovat pahoja.
Ajallisesti kuitenkin ajattelemme, että joku ihminen on hyvä, ja joku toinen on paha. Murhamies on paha, ja 'kiltti ihminen' hyvä. Mutta Jumalan edessä kilttikin on paha.
Humanismin kuuluisa lause on muistaakseni sellainen, että "Ei ole kenkään ihminen paha, vaan toinen on heikompi toista." Olen kuullut, että tämä käsitetään elävää kristillisyyttä vastustavana lauseena, ja että näin ei kuulu ajatella eikä uskoa.
Miten olisi turvallista ja uskon kannalta oikein ajatella ja ymmärtää?Voiko olla yhtä aikaa hyvä ja paha?
Oletteko te muut koskaan miettineet näitä?