Kirjoittaja O.M » 18 Heinä 2008, 09:55
Luin ko. artikkelin eilen. Se on mielestäni selvästi kriittisempi artikkeli vanhoillislestadiolaisuudesta kuin yleiskirkolliset artikkelit yleensä, joskin kritiikin sekaan on haluttu laittaa sopivassa suhteessa myös kehuja, kuten hyvään kritiikkiin katsotaan kuuluvan.
Vl:ten käsitykset sakramenteista mahtuvat tunnustuskirjojen raameihin. Vl:t eivät ole ainut ryhmä kirkon sisällä, joiden mukaan sakramenteilla on uskoa vahvistava vaikutus eikä suoranaisesti uskoa synnyttävä vaikutus. Sakramenteissa on uskovalle vakuutus Kristuksen sovitustyöstä - kirkkomme opin mukaan armovälineitä ovat sana ja sakramentit, mutta epäuskoinen ei sakramenttien avulla tule uskoon. Sakramentteja ei tule myöskään väärinkäyttää ripin laiminlyömiseen, joskaan pakkorippiä vl:t eivät tunnusta. Myös tunnustuskirjojen mukaan usko tulee ulkonaisesta, suullisesta sanasta.
"Näissä suullista, ulkonaista sanaa koskevissa opinkohdissa on lujasti pidettävä kiinni siitä, että Jumala ei anna henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin edeltävän sanan välityksellä ja myötä. Siten suojaudumme hurmahengiltä, jotka kerskuvat saaneensa Hengen ilman sanaa ja ennen sanaa ja jotka siksi mielensä mukaan arvostelevat, tulkitsevat ja venyttävät Raamattua ja suullista sanaa. - - Myös ne, jotka ovat uskossa ennen kastetta tai tulevat kasteessa uskoon, saavat uskon ulkonaisen, edeltävän sanan välityksellä."
Vl-seurakuntakäsitys on täysin luterilainen ja tunnustuskirjojen mukainen, toisin kuin monet nykyiset ekumeeniset käsitykset. Vl-käsityksessä on kirkko kirkossa, ecclesiola in ecclesia. Sen mukaan kirkon sisällä vaikuttaa todellinen pyhien yhteisö, jolla tiettyjä tunnistuspiirteitä: pieni, pyhä, yhdessä mielessä, yhdessä ymmärryksessä etc. oleva joukko ja yhteisö, ei pelkkä epämääräinen (ekumeeninen) yhteys.
"Uskontunnustukseen lisättyä sanaa communio ei pidä kääntää sanalla Gemeinschaft (yhteys), vaan sanalla Gemeine (yhteisö).
- -
Minä uskon, että maan päällä on pieni pyhä joukko ja yhteisö, joka koostuu pelkistä pyhistä ihmisistä. Sillä on yksi pää, Kristus, ja Pyhä Henki on kutsunut sen koolle. Sillä on yksi usko, yksi mieli ja ymmärrys. Sillä on monenlaisia armolahjoja, mutta se on yksimielinen rakkaudessa, puolueita ei siinä ole eikä hajaannusta. Siihen minäkin kuulun, olen sen osa ja jäsen, osallinen sen kaikista aarteista ja keskinäisestä yhteydestä. Pyhä Henki on vetänyt minut siihen ja liittänyt sen jäseneksi antamalla minun kuulla Jumalan sanaa, jota edelleenkin saan kuulla. Sanan kuulemisesta alkaa pääsy pyhien yhteisöön. Ennen kuin siihen pääsimme, olimme kokonaan Perkeleen omia emmekä tienneet Jumalasta ja Kristuksesta yhtään mitään. Mutta Pyhä Henki pysyy viimeiseen päivään asti pyhässä seurakunnassa eli kristikunnassa. Sen välityksellä hän vetää meidät yhteyteensä, sitä hän käyttää sananjulistukseen ja -harjoitukseen, sen välityksellä hän pyhittää meidät ja kasvattaa pyhyydessä. Näin me joka päivä kasvamme ja vahvistumme Pyhän Hengen luomassa uskossa ja uskon hedelmissä."
Edelleen tunnustuskirjojen hengessä vl:t opettavat, että kirkko-organisaation sisällä on myös jumalattomia sekä seurakuntalaisina että kirkon virassa. He eivät ole todellinen kirkko.
"Vaikka siis teeskentelijät ja jumalattomat kuuluvat tähän todelliseen kirkkoon ulkonaisten menojen puolesta, on kuitenkin kirkkoa määriteltäessä välttämätöntä määritellä se Kristuksen eläväksi ruumiiksi eli siksi, mitä kirkko sitä nimityksensä puolesta että todella on. - - kirkko on hengellinen kansa, toisin sanoen kansa, jota ei erota pakanoista yhteiskunnallinen järjestys, vaan joka on todellinen Jumalan kansa, Pyhän Hengen uudestisynnyttämä.
- -
Näin ollen ovat evankeliumin mukaan Jumalan kansaa vain ne, jotka ottavat vastaan luvatun Pyhän Hengen. Lisäksi vielä kirkko on Kristuksen valtakunta, erotukseksi Perkeleen valtakunnasta. Sillä varmaa on, että jumalattomat ovat Perkeleen vallassa ja hänen valtakuntansa jäseniä, niin kuin Paavali opettaa sanoessaan, (Ef. 2:2) että Perkele tekee työtään epäuskoisissa. Ja fariseuksille, jotka varmasti olivat yhteydessä silloiseen seurakuntaan, toisin sanoen lain kansassa oleviin pyhiin - hehän toimivat kansan johtajina, uhrasivat ja opettivat - Kristus sanoo: (Joh. 8:44) "Te olette isästä Perkeleestä." Siispä kirkko, joka on todella Kristuksen valtakunta, on pyhien yhteisö sanan varsinaisessa mielessä. Jumalattomiahan hallitsee Perkele, jonka vankeja he ovat, ei heitä hallitse Kristuksen Henki.
Mutta eihän päivänselvä asia sanoja kaipaa. Jos kirkko, joka todella on Kristuksen valtakunta, on jotakin aivan muuta kuin Perkeleen valtakunta, tästä seuraa välttämättä, että jumalattomat eivät ole kirkko, koska he ovat Perkeleen valtakunnassa. Tosin he kyllä tässä elämässä, kun Kristuksen valtakunta ei vielä ole tullut ilmi, ovat kirkkoon sekoittuneina ja hoitavat kirkon virkoja."
Vaikka vl:illa on jonkin verran terävärajaisemmin ymmärretty ecclesiola kuin millään muulla kirkon sisällä toimivalla ryhmällä, toimii kirkon sisällä muitakin itsensä ecclesiolaksi mieltäviä ryhmittymiä.
Vl:ten opetuksen sopivuutta luterilaiseen kirkkoon on pohdittava siltä pohjalta, miten vl:ten opetukset sopivat tunnustuskirjojen ja Lutherin opetukseen - ei siltä pohjalta, miten hyvin vl:ten opetus sopii yhteen epäluterilaisen ekumenian kanssa.
Hoitokokouksista voi todeta, että vl:t eivät ole toimittaneet ketään kirkkoon seurakunnan eteen tekemään julkirippiä, jota ei kirkon nykyisissä säännöissä sallitakaan. Julkirippi tosin 1800-luvulle saakka kuului kirkon armovälineisiin, kuten Svebiliuksen katekismus osoittaa:
"1. Mitä se sana rippi merkitsee?
Vastaus: Synnin tunnustusta.
- -
6. Kuinka se tapahtuu?
Vastaus: Monella tavalla:
- -
2. Koko seurakunnan edessä; koska julkisyntinen, joka suuren pahan teon tehnyt on, tunnustaa ja anteeksi anoo syntinsä; se kutsutaan julkiripiksi.
- -
7. Onko se tarpeellinen näin ripittää itsensä?
Vastaus: On; ei ainoastansa tarpeellinen, vaan myös hyödyllinen; sillä siitä ihminen saa sydämessänsä loh-dutuksen ja omalletunnollensa rauhan ja levon."
1970-luvun hoitokokouksia voi mielestäni tutkia, joskin rippisalaisuus asettaa tutkimiselle tietyt rajat. Aihe on kuitenkin kipeä. Harva muukaan porukka availee vain 30 vuoden takaisia asioita historiantutkimuksen piiriin. Hoitokokousjakson vertaaminen traumaattisuudeltaan vaikkapa v. 1918 kansalaissotaan on liioittelua, mutta kesti vuosikymmeniä ennen kuin sitäkään traumaattista aihetta voitiin lähestyä muutoin kuin vapaussota-näkökulman kautta.
Itse näkisin hoitokokousten voimakkaassa tuomitsemisessa jonkin verran myös perinteisistä arvoista irrottautuneen yhteiskuntamme defenssejä. Siinä missä vl:t kokivat maallistumisen uhkana, näki ympäröivä yhteiskunta vl:ten pysyttäytymisen konservatiivisissa arvoissa piikkinä kollektiivisessa omassatunnossaan. Suomalainen yhteiskunta hyväksyy usein vain yhden totuuden kerrallaan; samoin kirkon sisällä on monilla vaikeuksia hyväksyä tosiasiaa, että aina tulee olemaan ihmisiä, joiden mukaan on monta oikeaa seurakuntaa ja aina ihmisiä, joiden mukaan on yksi oikea seurakunta. Suvaitsevaisuuden mittari ei ole se, pitääkö jotain toista uskovaisena vai ei. Suvaitsevaisuuden mittari on se, hyväksyykö toiselle oikeuden pitää "väärän" maailmankatsomuksensa vai ei.
Hoitokokoukset ovat varmasti olleet ainakin ulkopuolelle jääneille traumaattisia. Traumojen käsittelemiseksi keskustelu aiheesta ei tietenkään ole pahitteeksi. Jos keskustelu kuitenkin sisältää vaatimuksen tunnustaa toisen osapuolen "väärä" maailmankatsomus yhtä lailla taivaskelpoiseksi vastoin toisen osapuolen omaatuntoa, keskustelu on lähtökohdiltaan suvaitsematonta. Eihän ihmisillä ole valtaa vastoin Raamattua julistaa ketään taivaskelpoiseksi; sen tekee Pyhä Henki uskovaisten huulilla niille ihmisille, jotka haluavat syntinsä anteeksi. Samoin Pyhä Henki sitoo ihmisen sinetöimällä seurakuntalaisten huulet.