murheista suurin

[Tero A.A.]

Olen kuullut tällaisenkin tarinan, vähän tyyliä rauhanyhdistyksen sakasti -juttuja. Pohjanmaalla herännäisperheen vanha rouva oli kuolemassa, uskovaiset puhujaveljet oli kutsuttu taloon mutta heitä ei päästetty sisälle. Miehet kuulivat sisältä ulos asti kuolevan huudon: Minä joudun helvettiin! Mutta omaiset olivat päättäneet ettei hänestä tehdä lestadiolaista, ja uskovaisia miehiä ei päästetty sisälle, kuolevalle evankeliumia julistamaan.

Se ei varmasti ole ainoa tuollainen tapaus. Jos ihminen tuntee kuollessaan, että hän joutuu helvettiin, niin tuskinpa hän paljon muualle sitten päätyy. Armon aikaa ei kannata työntää viimeiseen asti, joskus armon ovia ei enää avata vaikka kuollessa tunto heräisi.

[Taavetti]

Pari saman kaltaista tapausta muistan itsekin elämäni varrelta, olivat keskenään erilaisia, mutta elävän evankeliumin pelko ilmeni molemmissa. Toisen sairasvuoteen äärelle pääsimme, kun puhujaveljien kanssa kävimme katsomassa samassa huoneessa ollutta uskonveljeämme. Toinen puhujista tarjosi evankeliumia samassa huoneessa makaavalle körttimiehelle, joka kauhuissaan huusi että sitten minulle ei jää mittään.

Toinen mies sairasti kotonaan, vuosia myöhemmin kuulin, että omaiset pitivät häntä mielisairaana. Sen kertonut henkilö kertoi sairauden ilmenemistavasta sellaista, että päättelin kyseessä olleen omantunnon nuhtelun tuskan.

Miehen sairastaessa yritin päästä hänen puheilleen, mutta pihamaata lähemmäksi minua ei päästetty. Hautajaisissa kuulin, että sairas oli pyytänyt pientä poikaansa, että tule edes sinä isää siunaamaan. Keskustelimme sen jälkeen paikkakunnan uskovaisten kesken ja totesimme, että vaikka ei vakuutakaan, pyyntö kertoo kuitenkin, että kaikki on Jumalalle mahdollista. Emme kuitenkaan tiedä isän todellista kaipauksen luonnetta, mutta onhan muutaman vuoden ikäisellä puhetaitoisella lapsellakin elävän evankeliumin valta, vaikka ei ehkä sitä itse tiedostakaan. Onneksi meidän ei tarvitse huolehtia edesmenneistä millään tavalla.

[Ilpo]

Hieman kepeämpi sävyinen kertomus tulee mieleen körttimummosta, joka oli pyytänyt papin kuolinvuoteensa vierelle. Mummo vaikersi papille, että hän on tämän kylän suurin syntinen. Pappi haistoi nöyryyden taakse piilotetun hengellisen ylpeyden, eikä alkanut vakuutella mummolle, että katuvana tämä on 'parhaalla paikalla', kuten mummo ilmeisesti odotti. Vaan sanoa töksäytti, että ''niin minäkin oon kuullu''. Silloin oli mummo pompannut ylös ja terve puna poskilla ärähti papille, että: ''KUKA SELLAISTA ON PUHUNUT?''
Ilmeisesti mummo ei itseään todellisuudessa aivan suurimpana syntisenä pitänyt.