Hei Matilda!
Mukavaa, että olet kiinnostunut vanhoillislestadiolaisuudesta parannuksenteko mielessä.
Vanhoillislestadiolaisen (nettipalstoilla usein: vl) käsityksen mukaan parannuksessa on kaksi osaa:
1. syntien tunnustaminen ja
2. synninpäästön uskominen.
Syntien tunnustamista edeltää synnintunto ja katumus synnistä. Synnintunto on Pyhän Hengen aikaansaama tunne ihmisessä. Pyhä Henki voi nuhdella ihmistä elämänkohtaloiden, kansojen vaiheiden, luonnontapahtumien ja erityisesti Jumalan sanan avulla. Synnintuntoa ja sen tuomaa katumusta kutsumme Jumalan ensimmäiseksi armotyöksi. Synnintuntoon tullut ihminen ei ole vielä uskovainen. Hän tuntee ansaitsevansa kadotuksen syntiensä tähden, mutta ei ole saanut vastaanottaa Kristuksen lahjavanhurskautta, jonka vain elävä usko voi omistaa.
Käsityksemme mukaan Pyhä Henki tekee synnintunnon herättävää työtään kaikkialla maailmassa, mutta vanhurskauttaa vain seurakunnassa. Siksi jos ihminen haluaa löytää Kristuksen, hänen on löydettävä seurakunta, ts. Kristukseen uskovat ihmiset.
Synnit tulee tunnustaa uskovaiselle ihmiselle. Uskovainen on sellainen, joka kantaa Pyhää Henkeä sydämessään. Uskovainen voi olla ns. lapsuudenkristitty (joka ei ole koskaan menettänyt Pyhää Henkeä, joka on kaikilla maailmaan syntyvillä lapsilla) tai parannuksen armon saanut. Parannuksessa tapahtuu uudestisyntyminen, kun hengellisesti kuollut ihminen saa lapsena omistamansa Pyhän Hengen takaisin.
Uskovaisen saarnaamaan synninpäästöön tulee uskoa niin kuin itse Jumala sen saarnaisi. Tosiasiallisesti synninpäästö tuleekin uskovaisessa asuvalta Jumalan ja Kristuksen Hengeltä. Synninpäästö on evankeliumin ydintä. Jos ihminen uskoo tällä tavalla Pyhän Hengen kautta saarnatun evankeliumin, hän saa parannuksen armon, ts. uudestisyntyy, ts. kastetaan Pyhällä Hengellä. Tätä kutsumme Jumalan toiseksi tai varsinaiseksi armotyöksi.
Synninpäästössä käytämme sanamuotoa "Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa kaikki syntisi anteeksi" tai pieniä muunnelmia siitä. Siinä on koko Raamatun keskeinen sanoma. Jeesuksen sijaiskärsimysten ansiosta Jumala ei halua muistella Jeesukseen uskovan syntejä.
Siihen, mitä syntejä tulee parannuksen yhteydessä tunnustaa, ei voi antaa yksityiskohtaista ohjetta. Yleisohjeena voi todeta, että tuntoa vaivaavat synnit on hyvä tunnustaa "nimellisestikin", että tällaisenkin synnin olen epäuskossa tehnyt, saanko uskoa senkin anteeksi.
Julkisesti kaikkia "toilailuja" ei kuitenkaan kannata kertoa. Uskovaiset tietävät, että epäuskossa ihminen helposti tekee epäuskon hedelmänä kaikenlaista. Tuntoa vaivaava synti kannattaakin siksi tunnustaa mieluummin luotettavalle rippi-isälle tai -äidille. Julkirippi on erityinen uskovaisten hoitokeino. Julkirippiin turvaudutaan, jos uskovaiseksi tiedetty henkilö on langennut syntiin, joka on laajasti tullut seurakunnan tietoon ja aiheuttanut pahennusta. Tällöin uskovainen tunnustaa syntinsä seurakunnalle ja seurakunta antaa synninpäästön.
Edellisen elämän väärähengellisyys olisi tärkeää pyytää syntinä anteeksi, esim. "saanko uskoa kaikki syntini, väärähengellisen omavanhurskauteni ja kaikkien syntien äidin epäuskon anteeksi". Joskus kuitenkin parannuksen armon saanut ei parannushetkellä vielä tunne väärähengellisyyttään synnniksi, vaikka hänellä muutoin on hätä synneistään ja hän etsii siihen lohdutusta. Jos Jumalan Henki saa tällaista ihmistä opettaa, pian Jumala kirkastaa valtakuntansa rajat myös tällaisille armahdetuille.
Parannus tulee tehdä siksi, että ihmisellä on hätä synnistä. Parannusta ei pidä tehdä siksi, että pääsisi naimisiin uskovaisen ihmisen kanssa. Tällaisia parannuksia nimitetään vl-kristillisyydessä naimaparannuksiksi. Usein ne eivät ole pitkäaikaisia. Helposti usko "unohtuu" pian häiden jälkeen. Maailmankatsomukselliset ristiriidat voivat tehdä avioliitosta raskaan.
Meidän käsityksemme mukaan yksinäisyydessä tapahtuvat uskoontulot ovat uskoontuloja kuolleeseen, hengettömään uskoon. Elävään uskoon tullaan vain kuultaessa ja uskottaessa Pyhän Hengen kautta saarnattu evankeliumi. Jeesus sanoi opetuslapsilleen ja heidän todistuksensa uskojille:
"Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt" (Joh. 20:23). Ts. joille Jeesuksen seuraajat pitävät synnit katumattomuuden vuoksi ennallaan, niille ne on pidetty ennallaan myös taivaassa.
Uskovaiset ihmiset eivät toimita syntien anteeksiantamuksen virkaa ns. omalta puoleltaan. Virka on Jumalan säätämä, soveliaisuus virkaan on Jumalalta annettu ja viran toimittaminen tapahtuu Pyhän Hengen kautta. Paavali kirjoittaa:
"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itse - -, ja on meissä sovintosaarnan säätänyt" (2. Kor. 5:19). Paavali kirjoittaa, että Pyhän Hengen antava virka on ihmisillä, jotka ensin ovat itse saaneet armon kohdalleen:
"- - viralla, joka hengen antaa - - meillä senkaltainen virka on, sen jälkeen kuin armo meidän kohtaamme tapahtunut on - -" (2. Kor. 3:8, 4:1).
Raamattu ei tunne yhtään tapausta, jossa ihminen olisi saanut elävän uskon yksinäisyydessä rukoillen tai Raamattua lukien. Raamattu ei tunne myöskään yhtään tapausta, jossa ihminen olisi saanut elävän uskon kuollutuskoisen saarnaa uskomalla.
Uskomme, että Pyhän Hengen virka periytyy meille apostolien kautta itseltään Jeesukselta. Paavalin mukana ko. virka tuli Eurooppaan. Alusta alkaen alkukirkossa oli kuolluttakin uskoa. Jossain vaiheessa valtaosa alkukirkkoa menetti elävän uskon. (Kirkko harhautui tekojen oppiin, jonka mukaan mukaan ihminen tulisi vanhurskaaksi tekojen ja uskon yhteisvaikutuksesta. Meidän käsityksemme mukaan elävä usko yksin vanhurskauttaa. Hyvät teot ovat vain uskon hedelmiä, joita ilman elävä usko ei voi olla, mutta jotka eivät edistä autuaaksi tulemista.) Emme pysty määrittelemään elävän uskon koko kulkureittiä Suomeen, mutta 1100-luvulla elävä usko vaikuttaa vaikuttaneen valdolaisuudessa Ranskassa. Tultaessa 1400-luvulle elävä usko vaikuttaa siirtyneen ns. Böömin veljien keskuuteen nykyisen Tshekin alueelle. Seuraavan vuosisadan alkupuolella 1500-luvulla elävä usko vaikutti uskonpuhdistuksessa syntyneessä luterilaisuudessa. Siinäkin elävä usko jäi pian vähemmistöön ns. aitoluterilaisiin. 1600- ja 1700-luvuilla elävä usko vaikutti luterilaisuuden sisällä sen herätysliikkeissä, pietismissä ja herrnhutilaisuudessa. Herätysliikkeet levisivät Saksasta Ruotsiin. 1700-luvulla yhtä herätysliikettä Ruotsissa alettiin kutsua lukijaisuudeksi, jossa uskomme elävän uskon vaikuttaneen. V. 1844 pohjoisruotsalainen pappi Lars Levi Laestadius sai parannuksen armon Lapin Mariaksi kutsumaltaan saamelaisnaiselta, Milla Clemensdotterilta, joka kuului uuslukijaisiin. Laestadius on kirjoittanut elämänsä mullistaneesta tapahtumasta näin:
»Tällä tytöllä oli armonjärjestyksessä kokemuksia, joita en koskaan ennen ollut kuullut. Hän oli vaeltanut pitkiä matkoja etsiessään valkeutta pimeydessä. Vaeltaessaan hän oli lopulta tullut Noraan pastori Brandellin luo, ja kun tyttö avasi hänelle sydämensä, niin Brandell vapautti hänet epäilyksistä. Tyttö tuli hänen välityksellään elävään uskoon. Ja minä ajattelin tässä on nyt yksi Maria, joka istuu Jeesuksen jalkain juuressa. Ja nyt vasta, ajattelin minä, nyt näen tien, joka vie elämään; se on ollut kätkettynä, kunnes sain puhua Marian kanssa. Hänen yksinkertaiset kertomukset kokemuksistansa ja vaelluksistansa teki niin syvän vaikutuksen sydämeeni, että minullekin valkeni: minä sain sinä iltana, jonka vietin Marian seurassa, tuntea taivaallisen ilon esimakua. Mutta Åselen papit eivät tunteneet Marian sydäntä, ja Maria tunsi myöskin, etteivät he olleet tästä lammashuoneesta. Olen muistava köyhää Mariaa niin kauan kuin elän, ja toivon kohtaavani hänet kirkkaammassa maailmassa toisella puolen hautaa.»(Laestadius 1852)
Laestadiuksen saarnojen kautta syntyi herätys, jota alettiin myöhemmin kutsua lestadiolaisuudeksi. Uskomme, että Laestadius ei aloittanut mitään uutta uskoa, vaan saatuaan Pyhän Hengen alkoi saarnata samaa evankeliumia, mitä apostolitkin 2000 vuotta sitten saarnasivat. Pyhä Henki oli katkeamattomana ketjuna kulkeutunut Rooman valtakunnan syrjäisestä kolkasta Pohjolan perimmäisiin nurkkiin. Uskomme, että profeetta Sakarjan näky Sak. 6:1-8:ssa kuvaa tätä elävän uskon kulkua kohti pohjoista:
"Jossa ne mustat orhiit, ne menivät pohjaa päin, ja valkiat noudattivat niitä; - - katso, ne jotka pohjaan menevät, antavat minun henkeni levätä pohjan maalla." (Sak. 6:6, 8.) Pyhän Hengen lepääminen pohjoisessa maassa kuvastaa sitä, miten elävä usko on jo pitkään vaikuttanut muita maita suhteellisesti suurempana Suomessa.
Noin sata vuotta sitten lestadiolaisuus hajaantui sisäisiin erimielisyyksiin. Synnin tähden meistä irtaantui kaksi eriseuraa. Vanhoilliset uskoivat kuten lestadiolaisuudessa aiemmin uskottiin, minkä vuoksi he saivat nimityksen vanhoillislestadiolaiset.
Meitä syytetään usein hengellisestä ylpeydestä sen vuoksi, että emme voi omantuntomme tähden pitää uskovaisina ihmisiä, jotka ovat (kuolleen) uskonsa saaneet muutoin kuin Jumalan säätämän armojärjestyksen mukaan. Ylpeydestä ei ole kyse. Ihmisiä on vain kahdenlaisia: syntisiä ja armahdettuja syntisiä. Olemme armahdettuja syntisiä ja rukoilemme parannuksen armoa kaikille ulkona olevillekin. Vastuulliseen Pyhän Hengen virkaan meidät on asettanut Jumala, emme me itse. Jumalan armosta uskovaiset olemme valittu kansa, kutsuttuna julistamaan Jumalan armoa Jeesuksen nimessä ja veressä:
"Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen pappeus, pyhä kansa, omaisuuden kansa, ilmoittamaan sen voimaa, joka teitä pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa kutsunut on" (2. Piet. 1:9).
matilda kirjoitti:Nyt olen käynyt seuroissa siis n. vuoden ja voin puhtaalla sydämellä sanoa että uskon tähän ja sisimmässäni tunnen olevani lestadiolainen.
Tuohon pitää kommentoida, että jos olet jo uskonut Pyhän Hengen kautta saarnatun evankeliumin kohdallesi, olet jo uskovainen. Pyydä synnit anteeksi myös henkilökohtaisesti joltain uskovaiselta, jotta seurakunnallakin olisi todistus, että uskot. Uskon hedelmät tulevat vähitellen, sillä usko ei voi olla ilman hedelmiä. Moni asia elämässäsi muuttuu.