Ensimmäinen tutkimus esikoislestadiolaisten opista valmistunut
Kirjoittaja Risto Blom (s. 1939) on toiminut esikoislestadiolaisen herätysliikkeen saarnaajana oman toimensa ohella. Hän valmistui teologian maisteriksi vuonna 2000 ja on nykyisin seurakuntapastorina Kajaanin seurakunnassa.
Esikoislestadiolaisuuden tekee ajankohtaiseksi liikkeen piirissä vallitseva käymistila. Ruotsissa voimakkaat näkemyserot ovat johtaneet vastakkainasetteluun herätysliikkeen ja luterilaisen kirkon välillä. Liikkeen johto on harkinnut kirkosta eroakin pitkään. Suomessa liikkeen saarnaajat ovat todenneet, ettei liikkeellä ole mitään syytä separatistiseen toimintaan kirkossa.
Tutkimuksen kohteena käsitys uudestisyntymisestä
Blom toteaa tutkimuksessaan, että esikoislestadiolaisuuden keskeisin opillisia tulkintoja määräävä näkemys koskee sanan ja Pyhän Hengen välistä suhdetta. Pyhä Henki ei tämän näkemyksen mukaan ole sanassa vaan Pyhän Hengen saaneessa julistajassa ja hänen lausumassaan sanassa. Ihminen voi uudestisyntyä vain Pyhän Hengen saaneen julistajan äänellisen sanan välityksellä. Blomin mukaan valtaosa liikkeen saarnaajista katsoo, että tämä on mahdollista vain esikoislestadiolaisuuden piirissä.
Tarkemmat tiedot
Blom, Risto: Jumalan lapseksi. Käsitys uudestisyntymisestä esikoislestadiolaisessa julistuksessa. Kirkon tutkimuskeskus. Sarja C nro 58. 2001. Tutkimusta voi tilata Kirkon tutkimuskeskuksesta p. 03-2190 315, ktk@evl.fi Risto Blom, s-posti: risto.blom@evl.fi
Hollolan suviseurojen aikaan 1984 el:t olisivat katsoneet vl-opetuksen olevan riittävän oikeaa. Pääosalla el:ista ei siten nykyään ole eksklusiivista seurakuntaoppia, vaan ns. seitsemän vaimon seurakuntaoppi. Vl:illa seurakuntaoppi on raamatullisen eksklusiivinen.
Seppo Lohen kirjoissa viitataan usein lähteeseen nimeltä Seppo Leivo. En ole varma, mutta voi olla, että Leivo olisi esikoislestadiolainen lestadiolaisuuden tutkija. Jos asia on noin, siinä olisi PJN2:n kaipaama el-tutkija.
Suomen teologinen instituutti on teologista opetus- ja tutkimustyötä harjoittava laitos. Se pitäytyy toiminnassaan Raamattuun ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustukseen.
Koska herätysliikkeiden piirissä yliopistollinen teologikoulutus koettiin riittämättömäksi kirkon tehtäviin valmistuville, seitsemän kristillistä järjestöä perusti yhdessä STI:n 29.12.1987.
Syyskuussa 2011 ilmestyivät jättiläisteokset suomalaisen raamatuntutkimuksen äärimmäisistä leireistä, kun STI:n Timo Eskola ja Helsingin yliopiston eläkkeellä oleva eksegetiikan professori Heikki Räisänen julkaisivat tähänastiset pääteoksensa.
Räisäsen mielestä Eskola vetää tutkimuksissaan ”mutkia suoriksi”. Eskola puolestaan väittää Räisäsen etsivän tuoreessa teoksessaan Raamatusta ainoastaan ristiriitoja.
Eskola jäsentelee teoksessaan ”Uuden testamentin narratiivinen teologia” (Perussanoma), miten Jeesuksen lopunaikoihin liittyvä julistus näkyy evankeliumeissa ja Uuden testamentin kirjeissä tuottaen "johdonmukaisen linjauksen Ilmestyskirjaan saakka". Räisänen puolestaan tähdentää kirjassaan ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat” (WSOY), että ensimmäisten kristittyjen näkemykset voidaan pelkistää "perusvakaumukseen, joka kuitenkin jää yleisluontoiseksi".
PJN2 kirjoitti:- - seurakunnallahan oli jo kaikki "tiedon ja taidon aarteet" mm. suoraan apostoli Pietarilta saadut Taivasten Valtakunnan avaimet. Lisäksi heillä oli Pyhä Henki, joka opettaa vain yhdellä tavalla. Mitä muuta enää tarvitaan? Tässä oli totisesti alkuperäisessä apostolisessa opissa elävä Kristuksen kirkko!
Tästä seurakunnasta kuultiin huhuja vasta runsaat 1500 vuotta myöhemmin. Eräät katoliset lähetyssaarnaajat olivat kuulemma eksyneet Intian viidakoissa ja törmänneet "outoon lahkoon". Huhujen mukaan lahko väitti olevansa totisessa apostolisessa uskossa, vaikka ei edes tiennyt Raamattua olevan olemassakaan! Voi eksytyksen määrää!
Seuraavan kerran lahkoon törmäsivät 2000-luvulla suomalaiset vl-lähetystyöntekijät. Löysivätkö he kauan kadoksissa olleet uskonveljensä?
”Vl-käsityksen mukaan ei ole mahdollista, että uskonyhteisö olisi "totisessa apostolisessa uskossa" tuntematta Raamattua.”
Kristinuskon keskeiset opinkappaleet muodostuivat ensimmäisen sadan vuoden aikana.
Oppi Jeesuksesta koottiin vähitellen kirjalliseen muotoon erilaisiksi evankeliumeiksi. Kirjeiden ja evankeliumeiden lisäksi syntyi uskonnollisia tutkielmia ja saarnakirjallisuutta.
Toisella vuosisadalla näitä kirjoja ryhdyttiin kokoamaan nimen ”Uusi testamentti” alle, vaikkakin tuolloin ei ollut yksimielisyyttä mitkä kirjat hyväksyttiin ohjeellisiksi.
Uuden testamentin kaanoniin eli ohjeelliseen tekstikokoelmaan päässeistä kirjoituksista vanhimmat ovat Paavalin kirjeet 50-luvulta. Evankeliumit laadittiin 70–100 -lukujen välissä ja myöhäisin kirja, Toinen Pietarin kirje, kirjoitettiin toisen vuosisadan puolivälissä.
Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Pyhä Athanasios, Aleksandrian piispa, kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367.
Tämän jälkeenkään ei ollut täysin yhtenäistä kaanonia. Itäinen kirkko kyseenalaisti Ilmestyskirjan ja läntinen kirkko vastaavasti epäröi Heprealaiskirjeen kanonisointia. Läntisen kirkon vastuksen syynä oli kirjeen maininta siitä, ettei kasteen jälkeisiä syntejä voi saada enää anteeksi.
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa