Eräs vuoropuhelu

[PJN2]

Kehittelin pienen opillisen vuoropuhelun Galilein dialogien tyyliin. Tämä on mukava tapa esittää hankaliakin kysymyksiä.
Yleissävy taitaa olla yksipuolisen "ekumeenishenkinen". Villelle pitäisi keksiä sopivia repliikkejä, että Kalle putoaisi pilvilinnoistaan. Olisi hauska, jos jatkaisitte keskustelua uuteen näytökseen.

ERÄS VUOROPUHELU

1. NÄYTÖS

Kolme lukiolaista keskustelee koulun kahviossa. Ahmed (A) on ei-fundamentalistinen muslimi. Kalle (K) on uskovainen kansankirkkomme aktiivinuori. Ville (V) on oikeaoppinen vl-nuori.

A: Ettehän te kristityt voi tietenkään ihan suoraan Taivaaseen päästä. Mutta olemmehan me kaikki kuitenkin Kirjan kansaa ja Jeesus on meillä molemmilla. Samaan Jumalaankin taidamme uskoa, ainakin unitaarikristityt opettavat melkein kuin Islam.

K (innostuu): Totta! Minäkin olen lukenut Kari Kuulan kirjoituksista, että me perimmältään rukoilemme samaa Jumalaa! Vaikka onhan niitä erojakin, kun emme sitä Muhammedia…
A: Tuohan oli kiintoisaa kuulla! Että myös luterilaisilla on tuollaisia ajatuksia. Mutta nyt minun täytyy lähteä tunnille…

Kalle ja Ville jäävät kahdestaan.

V: No olipa esitys! Kyllä meillä vl-kristillisyydessä selvästi opetetaan, ettei pakanoiden kanssa saa uskonasioissa veljeillä. Se on kadottavaa ekumeniaa!
K (muistelee uskonnontunneilla oppimaansa): Ai, sinä olet vanhoillislestadiolainen, no Jumalan terve vaan!
V: Terve, terve!

K: Tiesitkö muuten, että teillä on sama oppi pikkulapsista: Kaikki pääsevät Taivaaseen! Islamin mukaan kaikki ihmiset syntyvät muslimeina ja teillä kuulemma myös opetetaan, että kaikki maailman pikkulapset pääsevät taivaaseen.
V: Joo, mutta… hmm…

K: Tuntuuhan se oikeudenmukaiselta, mutta eihän se ihan varmaa taida olla. Meilläkin kirkossa opetetaan, että se asia on jätettävä Hyvän Jumalan haltuun.
V: Kaikkeahan ne kirkon papit opettavat, jos eivät ole uskomassa. Ei niiden opetuksilla Taivaaseen päästä!

K: ???
V: Tarkoitan vain, että ei kaikilla papeilla ole Pyhää Henkeä. Sen voi saada vain oikeassa seurakunnassa sellaiselta henkilöltä, jossa Pyhä Henki asuu… siis synninpäästön kautta.

K: Olen minäkin katunut ja saanut synninpäästön! Jälkeenpäin vielä kuulin, että se pappi oli vanhoillislestadiolainen. Nythän minullakin sitten on Pyhä Henki ja olemme samassa uskossa! Mutta nyt kyllä täytyy minunkin lähteä… niin että Jumalan terve, vai oliko se Jumalan rauhaa!
V: Jum…

Ville jää miettimään yksikseen. Meniköhän tuo nyt ihan oikein? Antoikohan se vl-pappi ihan oikean autuuttavan synninpäästön? Taisi antaa vain sellaisen virkapapin synninpäästön, jolla ei mitään taivaskelpoisuutta saa. Täytyypä kysyä viisaammilta, että voiko tuota Kallea Jumalan terveellä tervehtiä…


2. NÄYTÖS

Kalle tapaa parin päivän päästä Villen kahviossa.

K: No hei, Jumalan terve!
V: No terve! Minä hiukan siitä sinun asiastasi rauhanyhdistyksellä kyselin yhdeltä luotettavalta veljeltä - se on tunnettu maallikkosaarnaaja. Kyllä hän sanoi, ettei sinua voi uskonveljenä pitää eikä Jumalan terveellä tervehtiä.

K: ?
V: Niin... kun se synninpäästö ei ole pätevä ennen kuin ymmärrät, että tähän asti et ole ollutkaan oikein uskomassa... siis että sinun pitää vielä tehdä parannus tästä eriseurasta.

K: Eriseurasta???
V: Kyllä se niin on. On vain yksi oikea lauma ja Jumalan valtakunta. Muut ovat eriseuroja ja niistä pitää tehdä parannus!

K: Tuota minä en ymmärrä! Miten minä voin tehdä parannusta asiasta, jota en ollenkaan pahaksi näe. Kyllä meidän raamattupiirissä opetetaan oikeaa evankeliumia. Minäkin ymmärsin siellä syntisyyteni ja sain uskoa syntini anteeksi, kun pappimme vielä antoi synninpäästön. Siitä asti olen ollut uskossa ja muillekin olen tätä ilosanomaa välittänyt.
V: Olikos se pappi se vl-pappi?

K: Kyllä, eikä se mitään muuta parannuksentekoa ole minulta vaatinut! Vai olisiko hän tahallaan asiasta vaiennut? Silloinhan hän olisi minut tietoisesti johdattanut kadotuksen tielle - tällaista en voi uskoa!
V: Niin, on niitä meidänkin liikkeessä erilaisia pappeja - jotkut ovat aika laiteilla... ei tainnut se sinun pappisi uskaltaa totuutta sanoa!

K: No minulle kyllä riittää tämä oman laumani totuus! En minä omiani tahdo kieltää, kun en niissä mitään vikaa näe. Kyllä minä sinuakin pidän uskonveljenä Kristuksessa, vaikka en tuota seurakuntaoppianne ymmärräkään. Täytyy tästä lähteä, saanko toivottaa Jumalan rauhaa?
V: Ei se taida olla sopivaa, kun minä en voi samaa sinulle sanoa... saisivat ihmiset tässä ympärillä väärän käsityksen...

K: No siunausta nyt kuitenkin!
V: Siunausta!


3. NÄYTÖS

Ystävykset tapaavat jälleen koulun kahviossa.

K: Juttelin sen meidän raamattupiirin vl-papin kanssa ja kerroin keskustelustamme.
V: Jaa, no mitä se sanoi?

K: Hymyili ja sanoi että maallikoilla on joskus hiukan omia käsityksiä.
V: Niinkö se sanoi!

K: Sanoi, että ei hän kahdenlaisia synninpäästöjä anna. Jos on aito katumus ja halu ottaa Jeesus sydämeensä, niin synninpäästö on pätevä. Ei siinä mitään lisäehtoja tarvita!
V: Joo, mutta entäs se oikea seurakunta...

K: Niin, kyllä se pappi siihenkin viittasi ja luki Lutherin Isosta Katekismuksesta: "Pyhällä Hengellä on maailmassa sitä varten erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä. Tämän sanan hän ilmoittaa, ja sitä hän teroittaa. Hän valaisee ja sytyttää sydämet käsittämään sen, ottamaan sen vastaan, pitämään siitä kiinni ja siinä pysymään."
V: No niin!

K: Noh, minä ymmärsin tämän hyvin. Kyllä usko tarvitsee elävänä pysyäkseen seurakunnan ja uskovia ystäviä. Nehän minulla onneksi onkin tässä rakkaassa kirkossamme. En minä aio erakoksi erämaahan lähteä. Sanoin tämän sille papillekin, eikä hän muuta kuin hyväksyvästi nyökkäsi.
V: Vai nyökkäsi?

K: Juu, ja sitten vielä kysyin siitä Pyhästä Hengestä... siis vanhoillislestadiolaisessa mielessä. Pappi hiukan hymyili taas ja sanoi: Kyllä Pyhä Henki sinussa asuu, ole ihan huoletta!
V: No jopas jotakin! Kai minä sitten voin sillä Jumalan terveellä... jos se pappikin niin sanoi...

K: Hyvä, tulenkin sinne Myrskyläntielle tutustumaan ja kesällä voitaisiin käydä vaikka suviseuroissa! Sinäkin voisit tulla meidän raamattupiiriin.
V: No katsotaan nyt...

K (innostuu): Ja kun nyt ollaan ihan uskonveljiä ja kummallakin on Pyhä Henki, voitaisiin käydä esikoistenkin seuroissa. Minä tunnen niitä muutamia.
V: Mitäh!

K: Niin, niin! Niillähän on lähes sama oppi kuin teillä! Muistan kun netissä kaksi nuorta keskusteli, toinen oli vl ja toinen esikoinen. Tenttasivat toisiaan, mutta mitään eroja eivät opetuksessa huomanneet!
V: Meillä niitä esikoisia kyllä pidetään pahimpana eriseurana!

K (innostuu lisää): No mehän voisimme antaa niille synninpäästön! Ja ne taas puolestaan meille. Sitten oltaisiin kaikki yhdessä uskossa!
V: Nyt tuli kyllä liikaa mietittävää... pakko lähteä, mutta palataan asiaan! Jumalan rauhaa!
K: Jumalan rauhaa!

Kalle jää suuriin aatoksiin: Olisi todella mahdollista unohtaa vanhat riidat ja saada kaikki Jumalan lapset yhteen laumaan? Ehkä se meiltä nuorilta onnistuu!
_______

[Jay]

Hmm. PJN2:n näytelmäntynkää on kohtalaisesti luettu, mutta pitkään se on pysynyt kommentoimattomana. Lukijat eivät ehkä ole katsoneet tarpeelliseksi jatkaa tarinaa tai edes kommentoida? Sanattomaksi se veti kyllä minutkin. Ensinnä tuli mieleen, että fiktiona tämä kuuluisi varmaan eri keskustelualueelle, kuten ehkä tuonne "Vapaata keskustelua" tai "Kansioon". Ymmärrän kuitenkin miksi PJN2 sen tänne lisäsi. Hän halusi keskustelua vaikeasta aiheesta. Vaikean aiheen hän puki vielä niin täyteen epätodennäköisyyksiä, että moni lukija on varmasti sen tähden katsonut tarpeettomaksi sitä jatkaa. Miksi keskustella siitä mitä ei ole? Miksi tehdä siitä satuja? Vai onko tämä tarina PJN2:n todellisesta elämästä? Onko PJN2:lla tarinan ratkaisu valmiina?

Eipä minulla kyllä olisi mitään sitä vastaan, että eksyneet saataisiin Jumalan Valtakuntaan.

[nuusku]

Minua kiinnostaisi tämän tarinan motiivi tai syy postittaa se. Kyllä täällä saa sanoa asioista ihan suoraan mielestäni. Uskomme kuitenkin, että esikoislestadiolaisuus on eri seura, samoin muut tästä kristillisyydestä lähteneet liikkeet. Kysymys on opillisista asioista, mutta silloinkin, jos oppi olisi muutoin täysin sama, jos he ovat lähteneet pois, heidän syntinsä on se lähteminen, eriseura. Äskeisen sisällön sisältävän virkkeen sain taannoin lukea toisaalta, ja minulle se selvensi asiaa. Myönnän joskus kuunnelleeni esim. Youtubesta mm. pikkuesikoisten ja isoesikoisten saarnoja sillä mielenkiinnolla ja ajatuksella, että millä tavoin heidän saarnansa eroavat meistä. Myönnän, että en aina havainnut merkittäviä, selviä eroja.

Kuitenkin se teksti jonka sain äskettäin lukea, selvensi minulle asiaa: Vaikka oppi olisi samakin, eriseura on synti josta on tehtävä parannus. Yhdellä paikkakunnalla on vain yksi jumalanlasten joukko. On eri asia, jos jostain sademetsästä löytyisi samoin uskova joukko johon vasta nyt saataisiin yhteys; he eivät olisi lähteneet, kuten eriseuraan menneet tekivät, lähtivät pois.

[PJN2]

Jay ja nuusku, kiitos kun rikoitte kuparisen!

Ketjua avatessani oli mielessäni Galilein Dialogi (Dialogi kahdesta maailmanjärjestyksestä). Se on Galileo Galilein kirjoittama kirja, jonka inkvisitio muodollisesti hyväksyi 1632. Seuraavana vuonna Galilei kuitenkin tuomittiin jumalanpilkasta, jolloin kirja joutui katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon. Sieltä se poistettiin vasta 1822. Kirjassa kaksi filosofia (Salviati ja Simplicio) sekä yksi maallikko (Sagredo) vertailevat aurinko- ja maakeskistä maailmankuvaa.

Tällä esitystavalla on siis kunniakkaat perinteet. Opillinen keskustelu/väittely pannaan fiktiivisten (ehkä karrikatyyrimäisten) henkilöhahmojen suuhun. Tällä tavalla lukijan mielenkiinto pysyy paremmin yllä kuin suorasanaisella esityksellä. Tämä oli siis esitystapani idea, mutta ilmeisesti minusta ei ole "uudeksi Galileiksi".

Tärkeintä tällaisessa vuoropuhelussa ovat esitetyt ajatukset, väitteet ja vastaväitteet. Itse henkilöhahmot voivat olla puhdasta fiktiota, niin minullakin. Tosin Kallen hahmossa voinee tunnistaa jotakin tälläkin foorumille aina silloin tällöin vierailevasta yleiskirkollisesta ekumeenikosta. Usein dialogiesitykseen kuuluu, että joku keskustelija toimii kirjoittajan omana äänitorvena (esim. Galileilla Salviati). Tällaista äänitorvea ei minulla ole, eikä myöskään mitään valmista loppuratkaisua. Seuraava näytös oli kyllä jo mielessäni. Siinä yritin tarkentaa fokusta ja karsia turhat rönsyt.

4. NÄYTÖS

K: Siitä Ahmedista vielä... kyllähän se minullekin on selvä, ettei meistä uskonveljiä voi koskaan tulla, kun hän ei pidä Jeesusta Jumalan poikana ja me kristityt taas emme pidä Koraania Jumalan sanana. Näistä asioista emme varmaan pääse yhteisymmärrykseen ainakaan tällä vuosituhannella. Mutta onhan sen Ahmedin kanssa mukava keskustella, olemmehan me kristityt hänen mielestään kuitenkin Kirjan kansaa ja Abrahamin lapsia.
V: Raamatussa kyllä sanotaan: "Eriseuraista ihmistä pakene, kun häntä kerta taikka kahdesti neuvottu on..." Tämä koskee juuri noita sinun esikoistuttujasi ja vielä enemmän suoranaisia pakanoita! Kyllä niiden kanssa seurustelu eksyttää siltä kapealta tieltä, eikä oikea uskovainen halua niin tehdä!

K (hiukan surullisena): No niin, ehkäpä en sitä Ahmedia enää tapaakaan.
Juttelin myös esikoistuttujeni kanssa ja huomasin, että olit oikeassa. Ei niitä minun antamani synninpäästö kiinnostanut. Lukivat vain vanhaa kirjoitusta: "Kristuksen seurakunta kutsuu Jumalan sydämellisen laupeuden jälkeen kaikkia eksyneitä ja harhaan johdettuja ja on valmis avosylin ottamaan heidät parannuksen kautta yhteen lammashuoneeseen…"
Tämä siis tarkoitti, että minun pitäisi tehdä parannus eriseurasta ja liittyä heihin. Eipä se tämäkään yhteisen rakkauden tarjous kelvannut.
V: No johan minä sitä sanoin!

K: No onneksi me sentään ollaan samassa uskossa! Taas täytyy mennä - Jumalan rauhaa!
V (havahtuu mietteistään): Hei odota!

Mutta Kalle oli jo ehtinyt mennä.


Pitemmälle ei tarinani ole edennyt. Voi olla, etteivät kaverukset enää kohtaa. Kalle siis jäisi harhaluuloihinsa ja alkuperäinen kysymykseni vastaamatta. Ehkä keskustelua sittenkin pitäisi vielä jatkaa?

Nuusku kyseli motiiveistani. Palaan asiaan myöhemmin…

[PJN2]

Pakko on vielä palata tuohon nuuskun mainitsemaan esikoisten eriseuraisuuteen. Tällöin on myös pakko palata historiaan.

Lestadiolaisuudessa ”eriseuraispolemiikki” alkoi 1800-luvun lopulla, mutta tilanne kärjistyi vasta Raattamaan kuoltua 1900-luvun alkuvuosina. Tässä suuressa hajaannuksessa muotoutuivat kolme päähaaraa: vanhoillisuus, esikoisuus ja uusherätys. Nämä kaikki pitivät itseään ”alkuperäisen lestadiolaisuuden” todellisena jatkajana. Esikoiset saattoivat vedota Raattamaan kirjeisiin, olihan hän viimeiseen asti antanut tukensa Johan Takkiselle.

Näiden vaiheiden selvittely kuuluu oppihistorian tutkimukseen, joka on edelleen kesken. Eksklusiivisen seurakuntaopin kehittymisen historia on myös kirjoittamatta. Uskoakseni sen synty ajoittuu vasta tähän suurten hajaannusten aikaan. Sen seurauksena sekä vanhoilliset että esikoiset pitivät itseään ainoana oikeana Jumalan Valtakuntana ja tuomitsivat toisensa eriseuraisina.

Tilanne on mielestäni historiallisesti katsoen aivan symmetrinen. Alkuperäinen yhteisö on haljennut osiin ja osat ovat ajautuneet erilleen. Mikään osapuoli ei ole varsinaisesti ”eronnut” mistään. Tarkoitan nyt esikoisuudella ”isoesikoisia”, ”pikkuesikoisten” kohdalla tilanne on toinen.

Vanhoillisten ja esikoisten opetuksessa ei ole havaittavaa eroa. Kumpikin on lisäksi eksklusiivinen. Tämä eksklusiivisuus on toisaalta välttämätön ”oikean opin” osa, mutta samalla se vie yhdistymisyritykset umpikujaan. Yhdistyminen on mahdollista vain, jos toinen nöyrtyy parannukseen eriseuraisuudestaan. Ulkopuolisesta tilanne näyttää kohtuuttomalta.

Esikoisten mainitsemiseen on minulla hiukan henkilökohtaisia motiiveja. Elin lapsuuteni 50-luvulla Myrskylässä, pienessä Itä-Uudenmaan varsin takapajuisessa pitäjässä. Eräät parhaat ystäväni olivat lestadiolaisia. Kävin jopa pari kertaa seuroissa, mutta kokemus oli hiukan ahdistava. Omat vanhempani eivät näitä ”lestaattilaisia” kovin hyvällä katselleet, mutta isoäitini kävi seuroissa ahkerasti. Varmasti hän siellä myös sai synninpäästön.

Vasta myöhemmin sain tietää, että tämä siihen aikaan ainoa tuntemani lestadiolaisuus oli esikoisuutta. Mummoni oli siis ”teknisesti” ajatellen esikoislestadiolainen. Myrskylän lestadiolaiset riviuskovaiset tuskin tiesivät vl-liikkeestä mitään, eivätkä esikoissaarnaajatkaan sitä varmaan mainostaneet. Lisäksi toteutui vaatimus ”Yhdellä paikkakunnalla on vain yksi jumalanlasten joukko”. Oliko Saara-mummoni siis harhaoppinen ja eriseurainen? Ei ainakaan tietoisesti.

Arvaan vanhoillisten vastauksen: Esikoiset ovat aikoinaan eriseuraisina menettäneet Pyhän Hengen. Siispä heidän antamallaan synninpäästöllä ei ole mitään merkitystä. Tätä ei muuksi muuta se, että synninpäästön antaja ei oikeasta vl-laumasta mitään tiennyt, vaan uskoi edustavansa ainoaa Jumalan Valtakuntaa. Koska siis mummoni ei löytänyt oikeaa laumaa, ei hänellä ole asiaa Taivaaseen.

Tämä siis tuntuu minusta kohtuuttomalta ja oli motiivi esikoisten mainitsemiseen. Itse en kuulu mihinkään lestadiolaisuuden haaraan, joten omalta kohdaltani peli on selvä. Selvä se taitaa olla myös toivomani yhdistymisen osalta. Mikä on kerran erilleen mennyt, ei enää yhdeksi tule.

Muista motiiveistani myöhemmin, jos joku niistä vielä on kiinnostunut…

[Taavetti]

Vaikka opissa ja opetuksessa on ulkopuolelta katsoen paljon samaa, näin sisältä katsoen asia ei ole niin. Opeissa on useita merkittäviä eroja, mutta erityisesti saarnatyyleissä on merkittäviä eroja. Myös esikoiset saarnaavat lakia myös uskovaisille, vaikka ei se niin selvää ole kuin uusheräyksessä alkuvaiheessa oli. Niistä voisi lukea enemmän Arkistofoorumin ja Vanhojen opettajien kirjoitusten alueilta. Olen vuosia sitten koostanut niistä tiivistelmäketjunkin, joka lie siellä vieläkin. Voin yrittää saada linkkejä tänne, mutta löytyy niitä sopivilla hakusanoillakin.

[Brita Kajsa]

Nyt on pakko laittaa vähän ruma sana: hitsikka sentään, että tuo sinun vetosi oli mainio. Sanan säilää on. Vasta äsken luin.

Mutta, yritämmehän rakentaa, välillä sitä voi ja on muuten ihan terveellistä nauraa itselleenkin. Useasti minua naurattaa oma itseni. Tämä on sellainen karkauspäivä kuulema, radiosta tulee, että pitäisi kosia jotakuta. Minä meinaan kosia tuota omaa kultaa. Miten minä toivoisin, että aina ja kaikki olisivat sille yhdelle kihlatulle,sille, jolle sydän on annettu, uskollisia. Jeesukselle.

Brita

[Hannes69]

Opista löytyy suuri ero. Esikoisuus erosi vanhoillisuudesta 1800-luvun lopulla. Heillä oppi rakentui ihmisten korottamiseen. Johan Purnu alkoi opettamaan että Juhani Raattamaa olisi jättänyt "avaimet" Johan Purnulle. Aluksi Jeesus jätti ne opetuslapsilleen, joiden matkassa ne kulkivat. Aikojen kuluessa side- ja päästön avaimet olivat aina olleet jonkun "esikoisten seurakunnan" hallussa. Lestadius oli viimeinen "suuri esikoinen", joka jätti avaimet Juhani Raattamaalle, joka jätti ne Johan Purnulle. Jällivaaran seurakunta on heidän käsityksensä mukaan siitä asti ollut esikoisten seurakunta, jota kaikkien uskovaisten tulee kuunnella ja totella. Avainten valta on vain Jällivaaralaisilla (vielä nykyäänkin). Oppi perustuu löyhästi Hebrealaiskirjeen kohtaan, jossa puhutaan että te olette tulleet esikoisten seurakunnan tykö. Heidän käsityksensä mukaan se on joku joukko ihmisiä, joka on "raamatullisen jatkumon" kautta saanut avainten vallan. Heillä ja vain heillä on sitomisen ja päästön avaimet. He vain ovat kelvollisia päästämään esim ripissä esille tulleita syntejä. Muut välittävät tiedot esikoisten seurakunnalle, joka suuressa viisaudessaan pohtii asiaa ja julistaa päätöksen. Paikallisseurakunta sitten välittää esikoisten seurakunnan päätöksen ja kaikkien tulee olla sille kuuliainen.
Eiköhän tuo jo kerro että seurakunta- ja vanhurskauttamisopissa he ovat kaukana vanhoillislestadiolaisten Raamatullisesta opista.
Lisäksi heillä on hyvin vahva lakihenkisyys, mikä tuli edellä jo ilmi. He saarnaavat lakia myös kristityille, vaikka se ei kristitylle kuulu.
Esikoisten joka seuroissa nuori puhuja lukee yhden Lestadiuksen saarnan ja toisen saarnan pitää joku vanhempi puhuja.
Myöhemmin lisää jos kerkeää.

[Largo]

Hannes69, korjaanpa ihan asiavirheen: Kyseessä on Joonas Purnu, ei Johan Purnu!

Toisaalta, mitä olen esikoislestadiolaisten seuroista saanut kuulla/lukea, niin tietääkseni ihan tavalliset maallikkosaarnaajat siellä seuroissa saarnaavat syntejä anteeksi, samoin kuin seurakuntalaiset keskenään sopivat asioita ja saarnaavat evankeliumia Jeesuksen nimessä ja veressä.

Siitä esikoisten seurakunnasta mulla ei hirveesti oo tietoa, muuta kuin että se on edelleenkin Jällivaarassa ja se toimii jonkinlaisena auktoriteettina.

Mutta oisko monella vl-uskovaisella SRK:n miehet vähän vastaavassa asemassa? Välillä käy semmonenki mielessä....

[Taavetti]

Moni kuvittelee ja olettaa, että SRK:n johtokunnalla olisi kristillisyydessämme sama asema ja merkitys kuin Jellivaaran esikoisilla esikoislestadiolaisuudessa. Vaikka päältä katsoen siltä näyttää, niin ei kuitenkaan ole. En tiedä miten Gellivaaran esikoisten ryhmä täydentyy, kun he eivät ole kuolemattomia, mutta käsitykseni mukaan he itse valitsevat joukkoonsa uusia jäseniä. Sen sijaan hajaannuksen jälkeen ei vanhoillisuudessa ollut mitään vastaavaa ryhmää vuosiin. Sellainen muodostui vasta v.1906, kun Oulun uskovaiset kutsuivat Ouluun suuret kristittyjen kokoukset, joiden aikana eri puolilta maatamme ja myös muista maista koolle tulleet uskovaiset keskustelivat esille tulleista aiheista usean päivän aikana ja välillä kuunneltiin seurapuheita.

Siinä yhteydessä muodostettiin lähetystoimen päätoimisto, jonka jäsenet käytännön syistä silloin valittiin Oulusta, jossa sen toimintakin alkoi ja jatkui. Vaikka johtoryhmä valittiin Oulusta, sitä oli valitsemassa laajalta alueelta tullut kristittyjen joukko. Oulusta se valittiin siksi, että Oulu oli keskeisellä paikalla, ja paikallisesti valittuna se oli helppo saada koolle, ettei kenenkään tarvinnut matkustaa pitkästi silloisilla, hitailla ja hankalilla matkustustavoilla. Kun tuli rautateitä ja muita nopeampia kulkuvälineitä, alettiin myöhemmin perustetun keskusyhdistyksen johtokuntaan valita jäseniä laajemmalta alueelta, eri puolilta maatamme. SRK on normaali yhdistyslain mukainen paikallisten Rauhanyhdistysten keskusjärjestö, jonka vuosikokouksiin paikalliset yhdistykset valitsevat edustajia jäsenmääriensä mukaan. Vaikka ensimmäiset kristittyjen kokoukset järjestettiin Oulussa, ja vaikka Oulusta niin muodostui keskeinen paikka toiminnalle, eivät Oulun kristityt voi mitenkään määritellä uskovaisten opetusta ja käytäntöjä, vaan erilaisten opin tuulien puhaltaessa kutsutaan koolle laaja kristittyjen kokous, joka keskustelee asioista Raamatun opetuksen valossa ja sillä tavalla etsii Jumalan sanan mukaisia ratkaisuja. Koskaan sitä ei ole määritellyt mikään pieni ryhmä yksinään ilman laajoja keskusteluja.

En siis tiedä miten Gellivaaran esikoisten esikoisryhmä täydentyy, mutta päätellen siitä, miten he selittävät Raattamaan siirtäneen esikoisvallan Purnulle, olen päätellyt ryhmän täydentävän itse itseään. Tosiasia on kuitenkin, vaikka Raattamaa oli merkittävä persoona ja kallis ase Jumalan valtakunnan työssä, ei hän kuitenkaan niin merkittävä ollut, että hänellä olisi ollut valtuuksia määrätä ketään tehtäväänsä jatkamaan. Sellainen valtuus on vain seurakunnalla, uskovaisten seurakunnalla, jonka suulla Jumala puhuu vieläkin. SRK:n johtokunnalla on vain yhdistyslain määräämät ja sallimat sekä yhdistyksen yleisten kokousten päättämät valtuudet ja velvollisuudet, ei yhtään enempää. SRK:n johtokunnan jäsenyys ei ole loputon, vaan siitä on sääntöjen mukaiset erovuoroisuudet, joskin uudelleen valinta on mahdollista. Terveellisen opin pitäneitä on yleensä valittu uudelleen, mutta on sallittu myös kohtuullinen vanhuuden lepo. Jos joku johtokunnan jäsen luopuu terveellisestä opista, häntä ei valita uudelleen vaikka henkilö haluaisikin. Päinvastoin sellainen voidaan sääntöjenkin mukaan vapauttaa johtokunnasta jopa kesken kaudenkin, ja tiedän joskus niinkin tapahtuneeksi. Esikoisten esikoisryhmässä ei taida vastaavaa mahdollisuutta ollakaan?

Heikki Jussila on kirjassaan, Kutsujan armo, käsitellyt esikoisuuden raamatullisia perusteita laajemmin, joskin enemmän uusherännäisyydestä kertoen. Esikoisuuteen siinä viitataan vain sivumennen maininnalla, että haluamme kirkastaa Kristusta ainoana esikoisenamme, johon lauseeseen silti kiteytyy olennainen osa myös erosta esikoislestadiolaisuuteen.

[PJN2]

Kiitos Brita Kajsalle rohkaisevista sanoista, ne tulivat kyllä tarpeeseen.

Kiitos myös Taavetille hyvästä linkistä vanhaan ketjuun. Erityiskiitos lisäksi Arkistofoorumin ketjusta ”Katkelmia vanhasta keskustelusta” (Puhujain ja seurakuntavanhinten yhteinen kokous Oulussa 29.12.1960). Sen esiintuominen oli todellinen kulttuuriteko. Luin sitä kuin parhainta jännitysromaania. Kyllä tämä todellinen dialogi aina omat fiktioni voittaa! Toivottavasti alkuperäiset nauhat ovat tallessa ja tutkijoiden käytettävissä. Nykytekniikalla nuo epäselviksi jääneet kohdatkin voisi ehkä saada esiin.

Muuten tämä viestini on kyllä aika lailla off-topic, mutta toiminee jonkinlaisena esittäytymisenä. Sen voi kyllä huoletta skipata, ketjun otsikon kannalta ei mitään menetä.

Muistikuviani esikoisista ja muutakin taustaa

Lapsuuteni Myrskylässä lestadiolaiset erottuivat lähinnä tapakulttuurinsa vuoksi: miehillä ei kravattia, naisilla vain huivi, ei joulukuusta jne. Läheisen naapuritalon lestadiolaisperheen emäntä oli äitini ystävä. Jos he menivät jonnekin yhdessä, oli äidilläni oltava huivi. Äitini sitoi huivin kuitenkin ”pyykkimuijan” tapaan päälaelle eikä solminut sitä leuan alta. Tämä kompromissi sai kelvata, vaikka emäntä ei ihan varma sen ”synnittömyydestä” ollutkaan.

Isäni oli joutunut eräässä yhteydessä käännytysyrityksen kohteeksi. Tilanne päättyi siihen, että hänet toivotettiin ”helvetin alimpaan kattilaan”. Tästä aiheutui sanaharkkaa myös isäni ja hänen äitinsä (sen Saara-mummoni) välillä, mummoni kun kävi ahkerasti seuroissa.

Muuten perheemme oli tavallinen sen ajan ev.lut.-perhe. Myrskylän kirkkoherra oli isäni hyvä ystävä, mutta en muista heidän keskustelleen muusta kuin politiikasta ja urheilusta.

Vuonna 1962 muutimme Lahteen, samoin kuin mainitsemani esikoisperhe. Tämä oli sitä kiihkeää maaltapaon aikaa. Sielläkään ei käsitykseni lestadiolaisuudesta muuttunut, Lahtihan oli (ja on edelleen) esikoisuuden keskuspaikka. Jossakin lehti-ilmoituksessa kuitenkin mainittiin lestadiolainen rauhanyhdistys ja olin itsekin nähnyt vaatimattoman ”Rauhanyhdistys”-kyltin erään kerrostalon ovipielessä. Kun äitini kyseli asiasta esikoisystävältään, oli vastaus suunnilleen: ”Jaa, no ne ei nyt ole mitään oikeita…”.
Arvelin, että kyseessä on jokin lestadiolaisuuden uudistusliike, hieman yleisen 60-luvun kulttuuriradikalismin tyyliin.

Näillä käsityksillä varustettuna kuluikin sitten monta vuosikymmentä. Käsitykseni eivät paljon muuttuneet, vaikka opiskeluaikoina tutustuin erääseen vanhoillislestadiolaiseen, josta tuli hyvä ystäväni. Arvelin hänen olevan näitä uudistushenkisiä liberaaleja, tarkempaa oppikeskustelua emme asiasta käyneet. Arveluitani vahvisti se, että olimme samaa mieltä evoluutioteorian tieteellisestä totuudesta ja kreationismin ”harhaoppisuudesta”.

Uusi vaihe alkoi vasta viimeaikaisen mediakohun myötä. Aloin tutustua vl-opetukseen tarkemmin. Tästä seurasi uusi intensiivinen (ajoin myrskyinenkin) vaihe myös keskusteluihin vl-ystäväni kanssa. Kerron kuitenkin heti, että olemme edelleen hyviä ystäviä. Ehkä ystävyys on jopa vahvistunut, kun asiat on puhuttu rehellisesti auki. Mutta se on jo toinen tarina, sanoi Kipling…

[PJN2]

Rupesi tuo esikoisten historia kiinnostamaan enemmänkin.

Miten vahvasti vl- ja esikoisopit eroavat ja miten nuo erot ovat läsnä riviuskovaisten kenttätodellisuudessa? Nuori polvi ei niistä tunnu tietävän juuri mitään. Onneksi täältä löytyy muistuttajia!

Vakavasti puhuen, kyllä minäkin nuo erot näen. Uskomattomalta tuntuu tarina, jonka mukaan Raattamaa kätten päällepanemisella siunasi Joonas Purnun seuraajakseen. Ja mikä on tuo Lapin vanhinten ”valkoinen veljeskunta” Jällivaaran tuntureilla? Kuulostaa teosofiselta mytologialta.

Akateemista tutkimusta näyttää olevan kovin vähän. Johtuneeko siitä, että esikoisuudessa kaikkea ”akateemisuutta” vierastetaan (myös pappeja). Ei ole asia ulkopuolisiakaan juuri kiinnostanut, onko 10000-20000 kokoinen liike Suomessa liian pieni? Seppo Lohi on toki esikoistenkin historiaa sivunnut, mutta tässä kysymyksessä hänellä on hiukan ”oma lehmä ojassa”. Johtuneeko hiljaisuus myös siitä, että esikoiset eivät ole joutuneet median silmätikuksi.

Jotakin tutkimusta olen kuitenkin löytänyt.

Pekka Tapaninen (Posion eläkkeellä oleva kirkkoherra, ei-vl, eikä sukua piispa L. P. Tapaniselle) kuvaa kirjassaan ' "Lestatiuksen oppiin" seuraajia' maallikkosaarnaja Johan Takkisen (1838-1892) elämää ja uraa. Takkinen oli "Raattamaan luottomies" Amerikassa, mutta samalla esikoishajaannuksen vaikuttava taustahahmo. Takkisella on Seppo Lohen tutkimuksissa lähinnä konnan rooli, mutta Tapaninen piirtää "oman pitäjänsä suuresta pojasta" varsin toisenlaisen kuvan. Tapaninen on myös tehnyt väitöskirjan O. H. Jussilasta "Oskari Jussila (1888-1955). Toimen ja näkyjen mies".

Mielenkiintoiselta tuntuva opillinen tutkimus on Risto Blumin tekemä Kirkon tutkimuskeskuksen sarjassa vuonna 2001 ilmestynyt ”Jumalan lapseksi. Käsitys uudestisyntymisestä esikoislestadiolaisessa julistuksessa”. KTK:n kirjaesittelystä:

Ensimmäinen tutkimus esikoislestadiolaisten opista valmistunut
Kirjoittaja Risto Blom (s. 1939) on toiminut esikoislestadiolaisen herätysliikkeen saarnaajana oman toimensa ohella. Hän valmistui teologian maisteriksi vuonna 2000 ja on nykyisin seurakuntapastorina Kajaanin seurakunnassa.

Esikoislestadiolaisuuden tekee ajankohtaiseksi liikkeen piirissä vallitseva käymistila. Ruotsissa voimakkaat näkemyserot ovat johtaneet vastakkainasetteluun herätysliikkeen ja luterilaisen kirkon välillä. Liikkeen johto on harkinnut kirkosta eroakin pitkään. Suomessa liikkeen saarnaajat ovat todenneet, ettei liikkeellä ole mitään syytä separatistiseen toimintaan kirkossa.

Tutkimuksen kohteena käsitys uudestisyntymisestä
Blom toteaa tutkimuksessaan, että esikoislestadiolaisuuden keskeisin opillisia tulkintoja määräävä näkemys koskee sanan ja Pyhän Hengen välistä suhdetta. Pyhä Henki ei tämän näkemyksen mukaan ole sanassa vaan Pyhän Hengen saaneessa julistajassa ja hänen lausumassaan sanassa. Ihminen voi uudestisyntyä vain Pyhän Hengen saaneen julistajan äänellisen sanan välityksellä. Blomin mukaan valtaosa liikkeen saarnaajista katsoo, että tämä on mahdollista vain esikoislestadiolaisuuden piirissä.

Tarkemmat tiedot
Blom, Risto: Jumalan lapseksi. Käsitys uudestisyntymisestä esikoislestadiolaisessa julistuksessa. Kirkon tutkimuskeskus. Sarja C nro 58. 2001. Tutkimusta voi tilata Kirkon tutkimuskeskuksesta p. 03-2190 315, ktk@evl.fi Risto Blom, s-posti: risto.blom@evl.fi

Mikko Louhivuoren mukaan Blomin kirja aiheutti jonkinlaista kohua esikoisten piirissä. Esittelyn perusteella kirja voisi kiinnostaa myös vanhoillisia. Täytyypä tutustua.

Erästä asiaa tarkistaakseni soitin Rauhan Siteen (esikoisten ”virallinen” julkaisu) toimitukseen. Sain erittäin ystävällistä palvelua ja postissa pyytämäni kopiot vanhoista lehdistä. Kysyin myös rippi-isästäni lahtelaisesta rovasti Erkki Vuornoksesta ja sain vastaukseksi, että ”kyllä hän meikäläisiä oli”. Epäilen kyllä edelleen…

Yritin myös etsiä esikoislestadiolaisia nettisivuja. Mitään ”virallista” esikoisten sivustoa ei ole olemassa, mutta seuraavat löysin:
- Nimettömien ylläpitäjien "Huutavan ääni verkossa" http://www.esikoislestadiolainen.fi/index.html
- Kai Siltalan ylläpitämä: http://personal.inet.fi/koti/polku/
- Tapani Ihalaisen ylläpitämä: http://el.mangusti.com/aineisto/Mangust ... tle=Linkit
- Nettiruukku: http://www.mangusti.com/Nettiruukku/Net ... word=guest

Nettiruukku taitaa olla ”liberaaliesikoisten” ylläpitämä (kuten myös Ruukku-lehti). Ruukkulaisten vahva taustahahmo näyttäisi olevan Mikko Louhivuori (entinen esikoinen?), jonka ”mietteet” ovat usein rankkoja, mutta mielenkiintoisia: http://mikkol-miettii.blogspot.com/

Toivottavasti tätä ei pidetä ”vieraan hengellisyyden mainostamisena”. Kokemukseni esikoisista ovat voittopuolisesti negatiivisia ja mielenkiintoni puhtaasti akateemista…

[PJN2]

Edellisessä viestissäni mainittu Kirkon tutkimuskeskuksen puhelinnumero on väärä. Julkaisujen tilauksia hoitavan henkilön puh.nro on 09-1802 444, mutta hänkin saapuu lomalta vasta 5.3.

Nyt kun esikoiset on saatu keskustelusta ulos, voin vielä jatkaa Villen ja Kallen kanssa. Kalle siis viattoman sinisilmäisenä luulee olevansa samassa uskossa Villen kanssa. Hän on ”vahingossa” saanut ihan oikean synninpäästön ja muutenkin tuntuu hyväksyvän opetuksen ”oikesta laumasta”. Luultavasti Ville ottaisi kuitenkin uudelleen esiin vaatimuksen, että Kallen on tehtävä parannus eriseuraisuudestaan eli lakattava pitämästä rukouspiiriystäviään uskonveljinä. Tähän Kalle ei suostuisi, vaan vetoaisi vl-pappiinsa, joka ”ei lisäehtoja asettanut”.

Seuraavassa näytöksessä tämä hymyilevä vl-pappi tulisi enemmän näyttämölle. Tarjoaako hän edelleen Kallelle vastasyntyneille sopivaa maitoruokaa, vai alkaako syöttää vahvempaa ravintoa. Vai onko hänellä jotakin ihan muuta mielessään? Tähän tämä tarinani päättyy, loppuratkaisu jää auki…

Vuoropuheluni ehkä tärkein tarkoitus oli pohtia tuota yhteistä oppia. Mitkä ovat minimivaatimukset sille, että voitaisiin todeta oltavan samassa uskossa. Siis mikä on se oppi, jota "Pyhä Henki ei opeta kahdella tavalla"? Tähänhän myös nuusku viittasi: ”On eri asia, jos jostain sademetsästä löytyisi samoin uskova joukko johon vasta nyt saataisiin yhteys; he eivät olisi lähteneet, kuten eriseuraan menneet tekivät, lähtivät pois.”

Tätä pohtiessani jouduin yllättävän syville vesille. Mitä oppia apostolit ensimmäisinä evankeliumin lähettiläinä opettivat? Heillä oli vain helluntaina saatu Pyhän Hengen vuodatus ja Jeesuksen antama lähetyskäsky: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."

Tässä "...opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa." edellyttää ainakin Jeesuksen opetusten tuntemista. Tätä tietoa voidaan olettaa olleen apostoleilla ja monilla muillakin Jeesus-liikkeen "ulkojäsenillä".

Kehittelin tästäkin pienen kertomuksen. Se on toki puhdasta fiktiota, mutta esittää mielestäni tärkeän kysymyksen. Toivottavasti se ei loukkaa ketään.

KERTOMUS ORIGENUKSESTA

Rikkaan kauppiaan sivistynyt poika Origenus oli ystävineen hyvin kiinnostunut Jeesus Nasaretilaisen opetuksesta. Minne vain Jeesus vaelsikin, Origenus ystävineen seurasi häntä. Lisäksi Origenus kirjoitti tarkoin kaikki Opettajan sanat muistiin ja tutkiskeli niitä mielessään. Mestaria itseään hän ei uskaltanut lähestyä, mutta Pietarista tuli hänen ystävänsä.

Sitten tulivat nuo pääsiäisen ajan kauheat tapahtumat ja Origenuskin oli aivan maahan lyöty. Suuri oli hänen ilonsa, kun hän jälleen tapasi Pietarin. Tällä olikin suuria uutisia: Jeesus on noussut kuolleista ja opetuslapset ovat saaneet Pyhän Hengen sekä lähetyskäskyn. Nyt Origenus ymmärsi. Tähän oli hänetkin kutsuttu! Niin hän sai Pietarilta kasteen ja siten myös Pyhän Hengen. Pietari selosti hänelle vielä pääsiäisen ja sen jälkeisen ajan tapahtumat, ja Origenus kirjoitti kaiken tarkoin talteen. Yhdessä he vielä tarkistivat Origenuksen muistiinpanot Jeesuksen sanoista ja Pietari todisti niiden olevan oikein muistiin merkityt.

Origenuksella oli suuria suunnitelmia. Palavasti hän halusi nyt levittää evankeliumia kaukaisiin pakanamaihin. Hänen isänsä oli juuri lähdössä kauppamatkalle silkkitietä itään, joten nyt oli tullut siihen tilaisuuskin. Mukaansa hän halusi ottaa pari ystäväänsä, jotka Pietari oli myös kastanut Kristuksen seuraajiksi.

Origenus kertoi suunnitelmastaan Pietarille ja sai sille Pietarin siunauksen. Näillä eväillä varustettuna hän lähti uskonveljineen pitkälle lähetysmatkalleen. Ystävysten retki päätyi lopulta eräälle Pohjois-Intian kauniille viidakon ympäröimälle seudulle, jonka ihmiset ottivat uuden opetuksen mieluusti vastaan. Pian oli ensimmäinen Itämaiden lähetys perustanut kokoistavan monituhatjäsenisen seurakunnan. Länsimaissa ei Origenuksesta enää tämän jälkeen kuultu mitään.

Millaista oppia Origenus julisti? Paavalista ja hänen kirjoituksistaan ei Origenus tiennyt mitään. Oli hän toki kuullut ennen lähtöään kiihkeästä fariseuksesta Saul Tarsolaisesta, joka vainosi Jeesuksen seuraajia. Mutta seurakunnallahan oli jo kaikki "tiedon ja taidon aarteet" mm. suoraan apostoli Pietarilta saadut Taivasten Valtakunnan avaimet. Lisäksi heillä oli Pyhä Henki, joka opettaa vain yhdellä tavalla. Mitä muuta enää tarvitaan? Tässä oli totisesti alkuperäisessä apostolisessa opissa elävä Kristuksen kirkko!

Tästä seurakunnasta kuultiin huhuja vasta runsaat 1500 vuotta myöhemmin. Eräät katoliset lähetyssaarnaajat olivat kuulemma eksyneet Intian viidakoissa ja törmänneet "outoon lahkoon". Huhujen mukaan lahko väitti olevansa totisessa apostolisessa uskossa, vaikka ei edes tiennyt Raamattua olevan olemassakaan! Voi eksytyksen määrää!

Seuraavan kerran lahkoon törmäsivät 2000-luvulla suomalaiset vl-lähetystyöntekijät. Löysivätkö he kauan kadoksissa olleet uskonveljensä?

[Hannes69]

Yhteisen opin pohtiminen on eri tilanteessa koti-Suomessa ja suhteessa "viidakkoon". Vaikka oppi olisi sama (kuten alkuaikoina tilanne monelta osin oli esim "pikkuesikoisuuden" suhteen, poislukien seurakuntaoppi), ei liittyminen teologisten pohdintojen kautta olisi mahdollista. Luther itse todistaa tämän isossa katekismuksessa opettaessaan seurakunnasta:" se on yksimielinen opissa, vailla jakaantumisia, niin että samalla paikkakunnalla ei voi olla kaksi erillistä joukkoa, jotka molemmat olisivat Kristuksen laumaa." Pyhän hengen yksi näkyvä vaikutus on rakkaus. Tuo rakkaus liittää kaikki Jumalan lapset yhteen. Jopa samalla paikkakunnalla... En tarkasti muista paikkaa, jossain epistolassa se on: " jos he meissä olisivat olleet, eivät he meistä olisi lähteneet". Joukko, joka lähtee Kristuksen laumasta, on ulkona, vaikka oppi ulkoisesti olisi vielä sama. Pikkuesikoisilla se on vajaassa 80-vuodessa muuttunut melkein joka paikassa, poislukien tuo ruotsinkielinen pohjanmaa.
Muualla olevien joukkojen suhteen ottaisin vertaukseksi ajallisen sukulaisuuden. Jos minulla on serkku Amerikassa, on minulla serkku Amerikassa, vaikka en sitä tietäisi ja vaikka en häntä tuntisi. Jos tutustuisin häneen, olisi minulla suuri ilo löytää sukulaisia paikasta, jossa en heitä tiennyt olevan. Tietämättömyys ei vähennä tuota sukulaisuutta, mutta tunnettuneisuus lisäisi iloa.
En tiedä osasinko selittää, mutta käsittäkää parhain päin...

[O.M]

Jotain esikoislestadiolaisten ja vanhoillislestadiolaisten oppieroista, joita on jo keskustelussa ansiokkaasti mainittukin:

El:illa on oppi esikoisten seurakunnasta. ”Esikoisten seurakunta” tarkoittaa heille Jällivaaran ”Lapin vanhimpia”. Heillä on eräänlainen paavillinen auktoriteettiasema esikoislestadiolaisuudessa. Nykyään tosin kaikki el:t eivät tunnusta Jällivaaran seurakunnan esikoisasemaa. Se ja muutamat muut erot ovat aiheuttaneet hajaannuksen siemenen esikoislestadiolaisuuteen. Kuulemani mukaan esim. Lahden seudulla, jossa on tuhansia esikoislestadiolaisia, on rukoushuoneella kahdet seurat: päiväseurat ”tiukkiksille” ja iltaseurat ”avarammille”. Vl:ten SRK:n johtokunnan jäsenillä ei ole vastaavaa hengellistä auktoriteettiasemaa, vaan vain yhdistyslain antama asema. Toki SRK:n johtokuntaan pyritään valitsemaan vakaina pidettyjä kristittyjä. Jotkut maailman menoon mukautumista vaativat liberaali-vl:t yrittävät - mielestäni kömpelösti - rinnastaa SRK:n johtokunnan el:ten Lapin vanhimpiin.

El:ten virallisen opetuksen mukaan Mooseksen laki ei kuulu kristityille. Tässä ei ole muodollista eroa vl:iin. El:t ja vl:t poikkeavat siten uusheränneiden opetuksesta, jossa katsotaan Mooseksen lain kuuluvan myös kristityille. Lukemani perusteella käytännössä el:ten saarnat ovat kuitenkin hyvin hakkaavia ja lakihenkisiä. Eräs toimittaja oli käynyt vl:ten seuroissa rauhanyhdistyksellä ja el:ten seuroissa rukoushuoneella. Hän kuvasi el:ten saarnoja ”pietistiseksi syntisen lihan pehmittämiseksi”. Vl:ten saarnoja hän piti ”evankelisina”. Vl-foorumin Hynde luonnehti taannoin el:ia ”lakihenkisiksi evankelisiksi”. Eli vaikka muodollista oppieroa el:ten ja vl:ten välillä ei tässä asiassa olekaan, käytännössä saarnatavoissa on selvä ero.

Rippikäytännöissä on eroa. El:t menevät (usein?) seurojen jälkeen juttelemaan saarnamiehen kanssa. Käsitykseni mukaan seurakuntalainen tekee rippiä saarnamiehelle ja saa synninpäästön. Käsitykseni mukaan el-opetuksessa saarnamies on ensisijainen ripin vastaanottaja ja ripissä on pyrittävä kohtuulliseen yksityiskohtaisuuteen. Tätä pidetään ”tulemisena valkeuteen”. Vl:issa kuka tahansa maallikko voi olla yhtä lailla ripin vastaanottaja kuin saarnamieskin. Vl-liikkeessä saarnamiehillä ei ole ripin vastaanottajina ensisijaisuusasemaa, synninpäästöä he sen sijaan julistavat koko seurakunnalle ja kuulijajoukolle ”seiniä myöten”. Vl-opetuksen mukaan yleisestä saarnasta saa uskoa syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. El-opetuksen suhteen en ole varma asiasta, vaaditaanko ensin synnintunnustus, jotta uskoa ei pidettäisi armovarkaan uskona. Tällaista ”paavin pitkää pakkorippiä” edellytettiin joskus alkulestadiolaisuudessa. Alkkulan kokouksessa 1875 harha torjuttiin, mutta se jäi tietojeni mukaan jossain määrin elämään nimenomaan piireissä, jotka myöhemmin muodostivat isoesikoisten eriseuran eli tieteellisemmin esikoislestadiolaisuuden. Vl-ripissä ei myöskään pyritä yksityiskohtaisuuteen, vaan opetuksen mukaan tulee tunnustaa ne synnit, jotka mieltä painavat. Julkista pahennusta aiheuttavista synneistä on opetus, että niistä tulisi ripittäytyä myös julkisesti. Julkirippi on ollut laajemmin käytössä 1970-luvulla, mutta ylilyöntien vuoksi nykyään vähäisemmässä käytössä, ei kuitenkaan kokonaan pois käytöstä. El:illa ei käsittääkseni ole julkirippiä käytössä.

Merkittävä osa el:ista pitää nykyään käsittääkseni vl:ia riittävän oikein uskovina. Olen kuullut useilta el:ten kanssa jutelleilta vl:ilta, että esim. Hollolalan suviseurojen aikaan 1984 el:t olisivat katsoneet vl-opetuksen olevan riittävän oikeaa. Pääosalla el:ista ei siten nykyään ole eksklusiivista seurakuntaoppia, vaan ns. seitsemän vaimon seurakuntaoppi. Vl:illa seurakuntaoppi on raamatullisen eksklusiivinen.

El-perheet ovat kohtuullisen suuria, eivät merkittävästi pienempiä kuin vl-perheet. El:t kuitenkin usein hyväksyvät ehkäisyn. Käsitykseni mukaan heidän opetuksessaan ”pyritään vastaanottamaan” kaikki lapset. Sitten jos iskee väsymys, ehkäisy hyväksytään. Kuulemma usein tämä väsymys iskee kahdeksan lapsen jälkeen. Vl-opetuksessa lapsilukua ei haluta ottaa ihmisen käsiin.

Elämäntapoihin liittyviä eroja on listannut ainakin Aulis Zidbeck Juhani Raattamaata käsittelevässä kirjassaan Ole vapaa, vapaaksi ostettu lauma:

"Jellivaaran esikoissuunnan keskuudessa ollaan taipuvaisia sijoittamaan synnin saastutus erilaisiin ulkonaisiin ilmiöihin. Kaikki muu kuin hengellinen laulu leimataan synnilliseksi huvitukseksi. Vanhan testamentin kuvakieltoa noudatetaan miltei juutalaisella ankaruudella. Taulut, ryijyt ja seinäkoristeet ovat ilmauksia maailmanrakkaudesta, merkkejä siitä, että synnin spitaali on tarttunut seiniin. Ruukkukasvien kieltoa perustellaan vuorisaarnan lauseella: "Katsokaa kukkia kedolla." Myös vaatetukseltaan tulee kristityn erottautua "maailman muodosta". Pukeutumisessa on seurattava seurattava kristillisyyden mallia. Naisilla siihen kuuluu huivi ja löysä ryijy. Kaikki korut ovat luonnollisesti kiellettyjä. Miesten tulee olla ilman solmiota. He eivät saa käyttää edes vihkisormusta. Tämän kiellon tueksi vedotaan Jaakobin kirjeen 2. luvun 2. jakeeseen."

Zidbeck oli itse esikoislestadiolainen vv. 1928-32. Muutamien el-saarnamiesten Raamatun ja Lutherin tuntemus oli vakuuttanut hänet. El-liikkeen lakihenkisyydestä ja papistoa kohtaan osoitetusta epäluulosta johtuen Zidbeck vetäytyi esikoislestadiolaisuudesta. Myöhemmin hän tutki Laestadiusta ja Raattamaata. Hänen tutkimuksensa Raattamaasta otettiin hyvin vastaan vanhoillislestadiolaisissa piireissä. Wäinö Havas kirjoitti siitä hyvän arvostelun. Zidbeck oli kiinnostunut vanhoillislestadiolaisuudesta. Hän purki tuntoaan ja sai synninpäästön vl-pappi Oskari Jussilalta jo 1940-luvun lopulla, mutta pysyttäytyi kuitenkin vuosikymmeniä vl-seurakunnan ulkopuolella. Parannuksen armon hän sai 1981. Hän kuoli vl:na v. 1990.

Ainakaan osalla el:ista ei ole radiota. Asiaa perustellaan samoin kuin TV:tä meikäläisyydessä: ohjelmatarjonta on huonoa. Itse olen osin samaa mieltä eli että radion ohjelmatarjonta on osin erittäin huonoa kristillisen elämän kannalta. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei radio ole yhtä vangitseva kuin TV tai internetistä tuleva liikkuva kuva.

Oman näkemykseni mukaan kaikkiaan esikoislestadiolaisuudessa korostuu maailmasta erottautumisen vaatimus erottautumisen itsensä vuoksi. Vanhoillislestadiolaisuudessa maailmasta erottautuminen liittyy aina asioihin, jotka ovat syntiä tai joihin liittyy merkittävä syntiin lankeamisen vaara. Esim. juopuminen on syntiä ja alkoholinkäyttöön liittyy aina merkittävä humaltumisen vaara (myös snobeilla, vaikka kiistävät). Sen vuoksi vl-opetuksessa opetetaan ehdotonta raittiutta.

Seppo Lohen kirjoissa viitataan usein lähteeseen nimeltä Seppo Leivo. En ole varma, mutta voi olla, että Leivo olisi esikoislestadiolainen lestadiolaisuuden tutkija. Jos asia on noin, siinä olisi PJN2:n kaipaama el-tutkija.

Kuten lähempi tarkastelu osoittaa, voidaan äkkiseltään samankaltaisista ja historiallisesti samoista juurista lähtöisin olevista esikois- ja vanhoillislestadiolaisuudesta löytää paljon opillisia eroja ja elämäntapaeroja. Myös elämäntapaerot nousevat tavallaan opin eroista. Mielestäni pietistinen maailmasta erottautuminen on selvästi oleellisempi osa el-oppia kuin vl-oppia. Toki erottautuminen kuuluu elävään vl-oppiinkin, mutta se ei ole itsetarkoitus. Tämän taisin jo kirjoittaakin, joten lopetan, ettei ala kiertää enempää kehää.

Mahdollisesti kaukana olevista uskovaisten ryhmistä: yksi meiltä tietämättömissä ollut uskovaisten ryhmä löydettiin rautaesiripun takaa 1990-luvun alussa. Venäjällä oli kommunistivallan aikana sinnitellyt kymmeniä vuosia Suomen vl:ista erossa pieni lestadiolaisyhteisö, joka rautaesiripun repeämisen jälkeen sai kirjeitse yhteyden Suomeen. Kontakteissa usko ja henki todettiin samaksi. Nykyäänkin tämä "Venäjän vanhauskoisiksi" nimitetty ryhmä on hengen yhteydessä Suomen vl:ten kanssa.

[PJN2]

Mielenkiintoinen tuo tieto esikoisten mahdollisesta hajaantumisesta. Onhan se tavallaan ollut odotettavissakin, eiväthän suomalaiset yleensäkään ole helposti ”Ruotsin vallan” alle alistuneet. Mahdolliseen eriseuraan lähtevät ”avarammat” lienevät juuri noita mainitsemiani ”ruukkulaisia”. Seuraisi myös melkoinen perinnönjakoriita. Kumpi esim. saisi haltuunsa Lahden rukoushuoneen - se on kyllä mahtava rakennus: http://personal.inet.fi/koti/polku/lahti.html (kuvia Kai Siltalan sivustolta).

Entä mikä uudelle lapselle nimeksi? ”Uusisoesikoiset” tuntuu aika kömpelöltä. ”Uuslestadiolaiset” olisi kyllä napakka, mutta se lienee jo erästä suurempaa eriseuraa odottelevien epävirallisessa käytössä.

O.M kirjoitti:

Hollolan suviseurojen aikaan 1984 el:t olisivat katsoneet vl-opetuksen olevan riittävän oikeaa. Pääosalla el:ista ei siten nykyään ole eksklusiivista seurakuntaoppia, vaan ns. seitsemän vaimon seurakuntaoppi. Vl:illa seurakuntaoppi on raamatullisen eksklusiivinen.

Mielestäni tämä ei vielä todista, että esikoisuus olisi luopunut eksklusiivisuudestaan. Vain rajoja on hiukan tarkistettu siten, että myös vl-uskovia (tai ainakin osaa heistä) voidaan pitää oikein uskovina (siis esikoisina). Oikean lauman määrittely on edelleen sama ”vain me esikoiset” ja tämä lauma on edelleen eksklusiivinen.

Rajoja voidaan myös tiukentaa. Kuuluisa on Juho Alfred Kososen 1930-luvulla tapahtunut yritys ”puhdistaa” vl-liike vääräoppisista. Kososen kannattajakunta jäi kuitenkin pieneksi ja oli helppo julistaa eriseuraksi. Tappion huomattuaan myös Kosonen itse teki parannuksen eriseurastaan - vaan tuskinpa olisi tehnyt, jos olisi saanut enemmistön taakseen. ”Kososlaisuus” ei toki kuollut 30-luvulle, vaan ”kososlainen henki” oli edelleen voimissaan ainakin 70-luvulla.

Kiitos O.M:lle vihjeestä:

Seppo Lohen kirjoissa viitataan usein lähteeseen nimeltä Seppo Leivo. En ole varma, mutta voi olla, että Leivo olisi esikoislestadiolainen lestadiolaisuuden tutkija. Jos asia on noin, siinä olisi PJN2:n kaipaama el-tutkija.

Seppo Leivo esiintyy lähteenä myös Mauri Kinnusen väitöskirjassa Karjalan lestadiolaisuudesta: ”Esikoislestadiolaisuuden historioitsija rakennusarkkitehti Seppo Leivo” ja ”arkistomateriaali Seppo Leivon kokoelmissa Espoossa”. Ilmeisesti Leivo on itsekin esikoinen, ainakin hänen kirjoituksiaan on ”Rauhan Siteessä”. Luultavasti hän on paras esikoisuuden historian asiantuntija, vaikka ei varsinaista ”akateemista tutkimusta” ole tehnytkään.

Leivon ja Blomin kirjoituksia löytyy Suomen teologisen instituutin (STI) sivuilta. STI kertoo itsestään:

Suomen teologinen instituutti on teologista opetus- ja tutkimustyötä harjoittava laitos. Se pitäytyy toiminnassaan Raamattuun ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustukseen.

Koska herätysliikkeiden piirissä yliopistollinen teologikoulutus koettiin riittämättömäksi kirkon tehtäviin valmistuville, seitsemän kristillistä järjestöä perusti yhdessä STI:n 29.12.1987.

STI julkaisee Iustitia-sarjaa. Erittäin mielenkiintoinen on
IUSTITIA 14, LESTADIOLAISUUDEN MONET KASVOT
- Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset
- Mauri Kinnunen: Narvalaisuus - lestadiolainen väylä helluntaiherätykselle
- Martti Vuollo: Lestadius-tutkimuksen tulkintoja
- Mauri Kinnunen: Lestadiolaisuus ja ortodoksinen kirkko
- Seppo Leivo: Jeesuksen nimessä ja veressä. Synninpäästön käyttöönotto lestadiolaisuudessa
- Risto Blom: Uudestisyntymisen hetki armonjärjestyksessä esikoislestadiolaisen julistuksen mukaan

Kaikki nämä artikkelit löytyvät netistä:
http://www.teolinst.fi/index.php/iustit ... vot-osaksi

Seuraavasta lyhennetystä lainauksesta käynee ilmi STI:n ja yliopistoeksegetiikan näkemyserot:

Syyskuussa 2011 ilmestyivät jättiläisteokset suomalaisen raamatuntutkimuksen äärimmäisistä leireistä, kun STI:n Timo Eskola ja Helsingin yliopiston eläkkeellä oleva eksegetiikan professori Heikki Räisänen julkaisivat tähänastiset pääteoksensa.

Räisäsen mielestä Eskola vetää tutkimuksissaan ”mutkia suoriksi”. Eskola puolestaan väittää Räisäsen etsivän tuoreessa teoksessaan Raamatusta ainoastaan ristiriitoja.

Eskola jäsentelee teoksessaan ”Uuden testamentin narratiivinen teologia” (Perussanoma), miten Jeesuksen lopunaikoihin liittyvä julistus näkyy evankeliumeissa ja Uuden testamentin kirjeissä tuottaen "johdonmukaisen linjauksen Ilmestyskirjaan saakka". Räisänen puolestaan tähdentää kirjassaan ”Mitä varhaiset kristityt uskoivat” (WSOY), että ensimmäisten kristittyjen näkemykset voidaan pelkistää "perusvakaumukseen, joka kuitenkin jää yleisluontoiseksi".

[O.M]

- - seurakunnallahan oli jo kaikki "tiedon ja taidon aarteet" mm. suoraan apostoli Pietarilta saadut Taivasten Valtakunnan avaimet. Lisäksi heillä oli Pyhä Henki, joka opettaa vain yhdellä tavalla. Mitä muuta enää tarvitaan? Tässä oli totisesti alkuperäisessä apostolisessa opissa elävä Kristuksen kirkko!

Tästä seurakunnasta kuultiin huhuja vasta runsaat 1500 vuotta myöhemmin. Eräät katoliset lähetyssaarnaajat olivat kuulemma eksyneet Intian viidakoissa ja törmänneet "outoon lahkoon". Huhujen mukaan lahko väitti olevansa totisessa apostolisessa uskossa, vaikka ei edes tiennyt Raamattua olevan olemassakaan! Voi eksytyksen määrää!

Seuraavan kerran lahkoon törmäsivät 2000-luvulla suomalaiset vl-lähetystyöntekijät. Löysivätkö he kauan kadoksissa olleet uskonveljensä?

Vl-käsityksen mukaan ei ole mahdollista, että uskonyhteisö olisi "totisessa apostolisessa uskossa" tuntematta Raamattua. Vl-kristillisyydessä Raamattua on joskus verrattu karttaan ja omatuntoa kompassiin. Kumpaakin tarvitaan suunnistettaessa kohti taivasta. Raamattua lukemalla yksikään epäuskoinen ei voi tulla vanhurskaaksi. Kuitenkin juuri Pyhän Hengen kautta luettu Raamatun sana pitää piskuisen seurakunnan oikealla tiellä. "Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105.)

[PJN2]

Ajatuskokeeni taustalla oli vl-opetuksen käsitys "totisen apostolisen uskon" leviämistavasta. Apostolit saivat Pyhän Hengen ja lähetyskäskyn. Lähetystyö alkoi heti. Oikea oppi levisi ”uskosta uskoon”, siis aikaisemmin uskoon tulleen välittämänä. Samalla uusi tulokas sai Pyhän Hengen. Pyhä Henki puolestaan takasi, että oppi pysyi muuttumattomana ”oikeana apostolisena uskona”.

Tämä tuo mieleeni puun, jossa on lukuisia haaroja (Siis ”Menkää kaikkeen maailmaan…”). Jotkut haarat lähtevät aivan tyvestä (esim. tarinani Origenuksen lähetys), jotkut vasta myöhemmin. Kaikki haarat voivat haaroittua edelleen ja jotkut voivat myös kuihtua pois. Eräs haara on se, joka kulkee Lutherin kautta Laestadiukseen.

Historian kuluessa nämä ”oikean uskon” seurakunnat ovat voineet joutua maantieteellisesti niin erilleen, etteivät enää tiedä mitään toisistaan. Yhdessä ne kuitenkin muodostavat sen ”oikean lauman”, jolla on ”oikea apostolinen usko” ja Pyhä Henki. Niillä kaikilla täytyy siis olla sama muuttumaton apostolinen oppi. Jos kaksi tällaista seurakuntaa (vaikkapa tuhannen vuoden erossaolon jälkeen) toisensa löytää, tunnistavat ne toisensa tämän muuttumattoman opin perusteella. Tapakulttuurissa voi toki olla suuriakin eroja.

Origenuksen tarinassa pohdin vastausta kysymykseen: Mikä tämä alkuperäinen apostolinen usko ja oppi on? Tämä olisi myös minimikriteeri ”samassa oikeassa uskossa” olemiselle.

Helpompi taitaa olla vastata, mitä tässä opissa ei ole. Origenuksella täytyi olla riittävä ”oikean opin varustus” heti lähetyskäskyn kuultuaan. (Varustuksesta unohdin mainita ”lain ja profeetat”. Ne hänellä varmaan oli mukanaan, viittasihan Jeesus niihin usein opetuksessaan.) Toisaalta Paavalin esittämästä teologiasta hän ei tiennyt mitään, eikä se siis voinut olla osa ”oikeaa oppia”. Evankeliumitkin olivat Origenuksen lähtiessä vielä kirjoittamatta ja Raamattu kokoamatta. Puhumattakaan, että esim. Nikean kirkolliskokouksen v. 325 tekemästä kolminaisuutta koskevasta päätöksestä olisi tarvinnut tietää mitään.

Sanotusta ei seuraa, että tuntemamme Raamattu olisi ”alkuperäisen apostolisen opin” kanssa ristiriidassa. Paavalin teologia voi olla ”oikeaoppista”, mutta voi olla olemattakin. Ainakin Pietari suhtautui aluksi tähän ”omatekoiseen” apostoliin kovin nihkeästi. Joka tapauksessa ”alkulähetys” tuli hyvin toimeen ilman Paavalin opetuksia ja Raamattua. Siis peräämäni oikea oppi olisi ”yksin Jeesuksesta”, eikä ”yksin Raamatusta”.

Tiedän toki, että vastaukseni on perin hereettinen. Mutta onko se epäraamatullinen? Kyllä ”Origenuksen seurakunnan” olemassaolon mahdollisuus on mielestäni johdettavissa Raamatusta. Tietysti tässä on hiukan kehäpäätelmän makua, mutta kuitenkin…

O.M sanoi:

”Vl-käsityksen mukaan ei ole mahdollista, että uskonyhteisö olisi "totisessa apostolisessa uskossa" tuntematta Raamattua.”

Niinpä niin - siis vl-lähetystyöntekijät eivät tunnistaisi Origenuksen seurakuntaa uskonveljikseen. Sama vastaus tulisi varmaan kaikilta kristillisiltä kirkoilta. Mutta miksi? Mitä Origenuksen seurakunnalta puuttui? Kysymys jäi edelleen vastaamatta…
...

[PJN2]

Hiukan kirkkohistorian kertausta Wikipedian avulla

Kristinuskon keskeiset opinkappaleet muodostuivat ensimmäisen sadan vuoden aikana.

Oppi Jeesuksesta koottiin vähitellen kirjalliseen muotoon erilaisiksi evankeliumeiksi. Kirjeiden ja evankeliumeiden lisäksi syntyi uskonnollisia tutkielmia ja saarnakirjallisuutta.

Toisella vuosisadalla näitä kirjoja ryhdyttiin kokoamaan nimen ”Uusi testamentti” alle, vaikkakin tuolloin ei ollut yksimielisyyttä mitkä kirjat hyväksyttiin ohjeellisiksi.

Uuden testamentin kaanoniin eli ohjeelliseen tekstikokoelmaan päässeistä kirjoituksista vanhimmat ovat Paavalin kirjeet 50-luvulta. Evankeliumit laadittiin 70–100 -lukujen välissä ja myöhäisin kirja, Toinen Pietarin kirje, kirjoitettiin toisen vuosisadan puolivälissä.

Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Pyhä Athanasios, Aleksandrian piispa, kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367.

Tämän jälkeenkään ei ollut täysin yhtenäistä kaanonia. Itäinen kirkko kyseenalaisti Ilmestyskirjan ja läntinen kirkko vastaavasti epäröi Heprealaiskirjeen kanonisointia. Läntisen kirkon vastuksen syynä oli kirjeen maininta siitä, ettei kasteen jälkeisiä syntejä voi saada enää anteeksi.

Tämä yleiskuva Uuden testamentin syntyvaiheista on eksegeetikkojen yleisesti hyväksymä. Joistakin ajoituksista tosin voi esiintyä pientä erimielisyyttä.

Mitä tällä oppihistorian kertauksella sitten yritän sanoa?

Ensimmäisen runsaan 300 vuoden aikana ei kristityillä lähetystyöntekijöillä ole ollut käytössään nykykokoonpanossa olevaa Uutta testamenttia, korkeintaan osia siitä. Ja Origenuksella ei edes osiakaan. Onko tänä aikana tehty lähetystyö ollut siis turhaa ja harhaoppista, kun se on tehty ”ilman Raamattua”? Kuka tällaista uskaltaisi väittää?

Luulenpa, että suurten kirkkojen teologit riemastuisivat, jos tuollainen ”Origenuksen seurakunta” löytyisi ja sen historialliset dokumentit todettaisiin aidoiksi. Sieltähän taitaisi löytyä myös se eksegeetikkojen kauan kaipaama Jeesuksen sanojen Q-lähde! Oikeaoppisuuskin varmaan venyisi tunnustamaan tämän tulokkaan, vaikkei se Raamattua tuntisikaan. Tuskin tähän edes mitään ekumeenista asennetta tarvittaisiin, jos historian todistus olisi näin vahva! Tässä kohtaa olen siis muuttanut aikaisempaa mielipidettäni suurten kirkkokuntien osalta, lahkoista en uskalla sanoa mitään.

Olisihan tuo melkoinen pommi kaikille kristillisille kirkoille. Ne joutuisivat tekemään eron ”apostolisen uskon” ja ”Raamattuun perustuvan uskon” välillä (siis periaatteessa, käytännössä ne varmaan ”ekumeenisessa hengessä” yhdistyisivät).

Voisiko vl-opetus kuitenkin pitää kiinni käsityksestään että ”ei ole mahdollista, että uskonyhteisö olisi totisessa apostolisessa uskossa tuntematta Raamattua”?

Kai tämä tuntuu turhien fantasioiden pyörittämiseltä - mutta minkäpä luonnolleen voi! Kun se oppihistoria on niin mielenkiintoista - vaikkapa fiktiivinenkin…

[O.M]

Yritän kirjoittaa niin kuin itse uskon.

VT:n aikana uskovaiset olivat omantuntonsa (sisäisen Pyhän Hengen äänen) ja Jumalan suorien ilmoitusten varassa. Jumalan ilmoituksista kerrottiin nuotioiden ääressä. Pyhä Henki varjeli sanoman keskeisiltä osin muuttumattomana.

Ilmoitukset jatkuivat UT:n aikana. Paavali piti VT:n kirjoitusten tuntemista tarpeellisena ja hyödyllisenä:"Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään." (2. Tim. 3:16.) Paavalin omatkin kirjoitukset syntyivät Pyhän Hengen vaikutuksesta. Ne myös kanonisoitiin osaksi Uutta testamenttia ja Raamattua Pyhän Hengen vaikutuksesta.

Tultiin 300-luvulle. Pyhän Hengen vaikutuksesta Raamatun kaanon vahvistettiin suunnilleen nykymuotoon, joskin tietojeni mukaan ainakin yksi kohta evankeliumeissa on vielä hyväksytty mukaan 400-luvullakin.

Ilmoitukset eivät varmastikaan päättyneet kaanonin vahvistamiseen. Niitä esiintyy varmasti nykyäänkin. Pyhä Henki esim. johtaa yhdessä koolla olevien kristittyjen keskusteluja. Kuitenkin kaanonin jälkeen Raamatussa oli kaikki neuvot, joita tarvitaan selvittämään ihmiselle autuaaksi tulemisen tapa ja pitämään seurakunta oikealla tiellä. Se, että Raamattu sinetöitiin eikä kaanoniin enää oteta mitään lisää, on Pyhän Hengen kautta tullut Jumalan ilmoitus.

Toisaalta Raamatun ymmärtäminen vaatii avaimen: Pyhän Hengen. Jos Pyhä Henki ei avaa epäuskoisen Raamatun lukijan sydäntä, hän ei käsitä, että tullakseen autuaaksi hänen on löydettävä seurakunta ja saatava seurakunnan jäseneltä Pyhän Hengen kautta saarnattu evankeliumi. Ilman Pyhän Hengen avaamaa ymmärrystä ihminen ei ymmärrä, mikä on oikein ja mikä rakentaa rakkautta.

Myös Jeesuksella ja Paavalilla on Raamattunsa: Vanha testamentti. VT:ta sanotaankin toisinaan "varsinaiseksi Raamatuksi", koska se oli Jeesuksen Raamattu.

Lutherin mukaan Jumala puhuu luonnossa, kansojen vaiheissa ja ihmiskohtaloissa, mutta ennen muuta pyhässä Raamatussa. En pidä mahdollisena, että jokin yhteisö voisi saada ja säilyttää Pyhän Hengen tyystin tuntematta Raamattua. Kyllähän pakanuudesta kristinuskoon kääntyneet alkukristitytkin saivat tietää kyseessä olevan Vanhan testamentin lupausten täyttyminen, vaikka he - toisin kuin kristinuskon vastaanottaneet juutalaiset - eivät välttämättä olleet kovin hyvin perillä VT:n kirjoitusten sisällöstä.

Vl-käsityksessä ihminen ei tule autuaaksi pelkän sanan, mutta ei myöskään pelkän Pyhän Hengen voiman vaikutuksesta. Ihminen tulee autuaaksi Pyhän Hengen eläväksi tekemän sanan vaikutuksesta. Sanan sisältö on merkityksellinen, sillä mikä tahansa sana ei Pyhän Hengen kautta saarnattunakaan tee autuaaksi. Sen on ilmaistava ihmisen mahdottomuus ja syntisyys Jumalan edessä (laki). Sen on ilmaistava myös Jumalan armo syntistä kohtaan, joka lahjoitetaan Jeesuksen Kristuksen viattoman kärsimisen ja kuoleman kautta (evankeliumi). Sanan on vaikutettava ihmisessä hätä synnin tähden ja usko ja turvautuminen evankeliumissa annettuihin Jumalan armolupauksiin, ettei synnistä määrätty rangaistus kohtaa Jeesukseen Kristukseen turvautuvia.

En nyt osaa enkä jaksa jäsennellä ajatuksiani tämän enempää. Keskeistä niissä on kuitenkin se, että Jumalan sanaa tarvitaan kartaksi. Ihan kuten luterilaisissa tunnustuskirjoissa todetaan:

"Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: "Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni" (Ps. 119.) Pyhä Paavali sanoo: (Gal. 1:8) "Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu"."
http://www.evl.fi/tunnustuskirjat/yo/yo.html