VL-FOORUMI

Yhdessä Kotimaa24:n artikkelin kommenttiosiossa keskustelu näyttää johtaneen aiheeseen vanhoillislestadiolainen usko ja häpeä. Jäin itsekin pohdiskelemaan aihetta.

Usein olen lukenut syytöksiä ”hengellisestä ylpeydestä”, mutta itselleni häpeän tunne uskosta on ollut tutumpi seuralainen kuin ylpeyden tunne. En liene ainoa: itse ja useimmat tietämäni uskovaiset emme sano ”Jumalan terve” tai ”Jumalan rauhaan” kovin äänekkäästi esim. töissä tai ylipäätään paikoissa, joissa on ulkopuolisia kuulemassa. Uskon tunnustaminen on usein hidasta. Joskus tapahtuu luontevammin, joskus vähemmän luontevasti.

Mistä häpeän tunne sitten johtuu? Itse en häpeä vl-uskoa siksi, että pohjimmiltaan pitäisin sitä typeränä ja vääränä uskona, kuten Kotimaa24:ssä ivallisesti esitettiin häpeilyn selitykseksi. Päinvastoin!

Ymmärtääkseni kyse on melko yksinkertaisesta psykologisesta ilmiöstä. Pikkupoika menee iloisena ja ylpeänä kouluun uusissa housuissaan. Housut eivät olekaan viimeisintä muotia ja hän saa housuista osakseen ivanaurua. Niinpä hän ei enää seuraavana päivänä halua laittaa niitä kouluun. Kotona hän pitää ko. housuja jatkuvasti.

Vl-uskon aiheuttamassa häpeässä on käsittääkseni kysymys samantyyppisestä asiasta. Vl:t pitävät uskostaan, se mm. antaa sielunrauhan kuolemanpelkoa vastaan. Vanhoillislestadiolaisuuden vanhoilliset perhearvot ja oppi eivät kuitenkaan edusta viimeisintä muotia. Viimeisintä muotia edustaa mm. sukupuolten tasa-arvon korostaminen jopa ohi Jumalan sanan, seksuaalisuuden toteuttaminen jopa vastoin Jumalan sanaa ja kristinuskoa tunnustavia yhdistävien tekijöiden korostaminen jopa vastoin Jumalan sanaa. Harva vl on viime vuosien mediamyllerryksessä voinut elää havaitsematta lukuisissa paikoissa silmille ja korville hyppivän epäluuloisen ja ivallisen, usein myös vihamielisen ja panettelevan suhtautumistavan vl:iin. Yleisen ilmapiirin vuoksi vl:t mielellään eivät kovin pidä ääntä uskostaan ulkopuolisille. Samoin kuin esimerkin pikkupoika tykkää uusista housuistaan, vl:t pitävät uskostaan, mutta eivät uskonsa vuoksi kohtaamastaan suhtautumistavasta, inhimilliseltä puoleltaan. Toisaalta hengellinen puoli iloitsee, koska vihamielinen suhtautumistapa on yksi oikean uskon tuntomerkki. Jeesus sanoo: "Autuaat olette te, kuin he pilkkaavat ja vainoovat teitä, ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun tähteni." (Matt. 5:11.)

Jumalanterve ja Jumalan rauhaan menevät minulla puhelimessa niin että jos näen jonkun sellaisen soittavan joka tarvitsee Jumalantervettä vastaukseksi, niin kun olen esim. kokouksessa (minulla on harrastusluontoisen taloyhtiötoimintani johdosta kokouksia joissa saisi kyllä vastata) niin jätän vastaamatta, ellen ehdi sopivassa ajassa jonnekin eteiseen vastaamaan. Jos en ehdi, soitan myöhemmin takaisin.

Kerrostalon pihalla on helppoa sanoa Jumalan terveiset/hyvästelyt kovaankin ääneen kun on kyläilevä autokunta lähtemässä pois ja poltetaan lähtösavuja. Sen takia että siinä ei ole ketään juuri sillä hetkellä kysymässä asiasta. Se ei haittaa yhtään jos se kuuluu jonnekin parvekkeille.

Jostain syystä se jännittää vain silloin kun välittömässä läheisyydessä on joku joka voisi esittää asiasta kysymyksiä. Monta kertaa ollaan juteltu kovaan ääneen parvekkeella tupakkien yhteydessä uskonasioista että varmasti on kuulunut koko korttelin parvekkeisiin kaiun vuoksi. Mutta se ei haittaa kun tietää ettei joudu silloin tunnustamaan henk.koht. uskoa jollekulle toiselle.

Meillä oli kyselyilta jossa joku kysyi, että kun VT:ssä pojat joutuivat valitsemaan, kumartavatko epäjumalan patsasta, koska vaihtoehtona oli tuliseen pätsiin heittäminen, niin tuli kysymys, että olisko heiltä mennyt usko jos olisivat kumartaneet. Uskovainenhan joutuu monta kertaa erilaisiin synteihin mutta siinä ei sillä hetkellä mene usko. Vastaukseksi annettiin, että se oli siinä tilanteessa, siinä hetkessä, sellainen tilanne, poikia ikäänkuin kuninkaan miehet tarkkailivat, että kumartavatko vai eivät. Että jos olisi kumartaneet niin se olisi ollut uskon kieltäminen samalla. Eri asia jos tilanne olisi tullut äkkiseltään eteen niin olisi puolivahingossa miettimättä voinut tehdä jotain ja usko ei olisi mennyt. Mutta pojille oli luotu sellainen tilanne että siinä oli samalla kysymys elämästä ja kuolemasta.

Jokaisella kai liittyy se, että mikä on kulloinenkin hetki ja sydämen mieli uskon tunnustamisessa. Nykyään on puhetta mm. maljan nostosta. Olen ajatellut, että maljan voi nostaa epävarmuudessa ja ajattelemattomuuttaan jos tilanne tulee äkkiseltään eteen, niin että ei siinä usko vielä mene, vaikka se synti onkin. Mutta jos tilanne on luotu sellaiseksi että oma sydän tietää etukäteen että siellä on maljat tulossa... Ja ehkä siinä joku tietää että tuo on uskovainen. Ja kipuilee etukäteen maljan noston kanssa. Niin silloin tilanne voi joskus olla niin että pienikin synti vie uskon jos Jumala on tehnyt siitä sydämeen sellaisen asian että se on joko tai.

Jollekin joku synti voi vielä uskon saman tien ja jollekin sama synti ei vie uskoa saman tien. Jos lapsi varastaa puusta omenan koulumatkalla, ei usko varmaan mene siinä. Mutta entä jos kaveriporukassa meneekin ja kaikki kaverit tietävät että tuo on lestadiolainen. Ja poika ehtii etukäteen miettiä sitä omenaa ja tuskailla sen kanssa. Ja sitten ottaa sen omenan kun kaverit ovat ensin omansa ottaneet, niin silloin omenan ottaminen puustakin voi viedä uskon.

Meni kyllä aivan eri aihealueelle. Tuli vaan mieleen viime keskusteluillan vuoksi. Että sama synti voi toiselta viedä uskon ja toiselta ei. Asia on aina tilannekohtainen.

^ Ite olen miettinyt tuota niin päin, että jos vaikka lähikaupassa heläytän reippaasti Jumalan terve tutulle uskovaiselle ja toinen meneekin siitä vaivautuneeksi, niin pitäiskö se tehä vaivihkaa mieluummin... Tai siis että vaikka ite tykkään saaha tervehtiä tällä, niin saatanko toisen siinä kiusalliseen tilanteeseen.

O.M kirjoitti:Ymmärtääkseni kyse on melko yksinkertaisesta psykologisesta ilmiöstä. Pikkupoika menee iloisena ja ylpeänä kouluun uusissa housuissaan. Housut eivät olekaan viimeisintä muotia ja hän saa housuista osakseen ivanaurua. Niinpä hän ei enää seuraavana päivänä halua laittaa niitä kouluun. Kotona hän pitää ko. housuja jatkuvasti.

Tunnetko sinä O.M minut kun noin hyvin minusta kirjoitat? :D

pikkupoika kirjoitti:

O.M kirjoitti:Ymmärtääkseni kyse on melko yksinkertaisesta psykologisesta ilmiöstä. Pikkupoika menee iloisena ja ylpeänä kouluun uusissa housuissaan. Housut eivät olekaan viimeisintä muotia ja hän saa housuista osakseen ivanaurua. Niinpä hän ei enää seuraavana päivänä halua laittaa niitä kouluun. Kotona hän pitää ko. housuja jatkuvasti.

Tunnetko sinä O.M minut kun noin hyvin minusta kirjoitat? :D

Kytkin vain röntgennäköni hetkeksi päälle.

nuusku kirjoitti:Jollekin joku synti voi vielä uskon saman tien ja jollekin sama synti ei vie uskoa saman tien. Jos lapsi varastaa puusta omenan koulumatkalla, ei usko varmaan mene siinä. Mutta entä jos kaveriporukassa meneekin ja kaikki kaverit tietävät että tuo on lestadiolainen. Ja poika ehtii etukäteen miettiä sitä omenaa ja tuskailla sen kanssa. Ja sitten ottaa sen omenan kun kaverit ovat ensin omansa ottaneet, niin silloin omenan ottaminen puustakin voi viedä uskon.

Tajuanko minä nyt jotain väärin, kun tuo minusta näyttää aika relativistiselta käsitykseltä. Että synti ei olekaan aina syntiä, silloin vain jos joku näkee. Jos vaikka oma lapseni kysyisi onko tuollainen syntiä, sanoisin kyllä että varastaminen on silloinkin syntiä kun sen tekee yksin, hetken mielijohteesta, kenenkään tietämättä. Tai verrataan isompaan varkauteen: pankkimies väärinkäyttää luottamusasemaansa ja tekee hetken mielijohteesta ison johdannaiskaupan sisäpiiritiedon perusteella (Remeksen uusimmasta otettu ). Kukaan ei saa tietää, se oli hetken mielijohde, oliko se syntiä, saako pankkimies pitää rahat?

ihminen kirjoitti:

nuusku kirjoitti:Jollekin joku synti voi vielä uskon saman tien ja jollekin sama synti ei vie uskoa saman tien. Jos lapsi varastaa puusta omenan koulumatkalla, ei usko varmaan mene siinä. Mutta entä jos kaveriporukassa meneekin ja kaikki kaverit tietävät että tuo on lestadiolainen. Ja poika ehtii etukäteen miettiä sitä omenaa ja tuskailla sen kanssa. Ja sitten ottaa sen omenan kun kaverit ovat ensin omansa ottaneet, niin silloin omenan ottaminen puustakin voi viedä uskon.

Tajuanko minä nyt jotain väärin, kun tuo minusta näyttää aika relativistiselta käsitykseltä. Että synti ei olekaan aina syntiä, silloin vain jos joku näkee. Jos vaikka oma lapseni kysyisi onko tuollainen syntiä, sanoisin kyllä että varastaminen on silloinkin syntiä kun sen tekee yksin, hetken mielijohteesta, kenenkään tietämättä. Tai verrataan isompaan varkauteen: pankkimies väärinkäyttää luottamusasemaansa ja tekee hetken mielijohteesta ison johdannaiskaupan sisäpiiritiedon perusteella (Remeksen uusimmasta otettu ). Kukaan ei saa tietää, se oli hetken mielijohde, oliko se syntiä, saako pankkimies pitää rahat?

Minusta nuusku tuossa tavoittelee paitsi harkittua tekoa, niin myös tietyllä tapaa uskon kieltämistä teoilla ("kaikki kaverit tietävät että tuo on lestadiolainen", ja sitten poika viimeisenä harkittuaan sen ompun ottaa). Se on aina vähän hankalampi juttu, jos lähtee mukaan syntiin epäuskoisten matkassa. Tulee ikään kuin hävenneeksi uskoaan ja sen vuoksi toimineeksi niin kuin muutkin, ja sitten se omatunto vasta kipeä onkin.

ihminen kirjoitti:Tajuanko minä nyt jotain väärin, kun tuo minusta näyttää aika relativistiselta käsitykseltä. Että synti ei olekaan aina syntiä, silloin vain jos joku näkee. Jos vaikka oma lapseni kysyisi onko tuollainen syntiä, sanoisin kyllä että varastaminen on silloinkin syntiä kun sen tekee yksin, hetken mielijohteesta, kenenkään tietämättä.

Ymmärsit kyllä kirjoittamani väärin. Pohdin kirjoituksessani, että sama synti voi joltakin viedä uskon kerralla mutta joltakin ei. Syntiä se kuitenkin on kummallekin.

Luther sanoo Raamatun selityksessään että on kahdenlaista syntiä, syntiä joka ei ole kuolemaksi ja syntiä joka on kuolemaksi. Kaikki synti on kuolemaksi jos hyväksyy synnin ja elää siinä. Yleensä yksittäinen synti ei kuitenkaan vie uskoa samantien. Mutta on sellaistakin syntiä, joka vie.

Ehkä kyse ei aina ole häpeästä, kun pitää matalaa profiilia uskon asiassa. Se voi olla myös järkevää, ja vaikkapa työpaikalla selviytymisen kannalta helpompi tie. Joissakin elämäntilanteissa taas ei ole esteitä tunnustaa uskoaan kaikille ja kaikkialla. Silloin voi olla ylpeäkin saamastaan pilkasta!

ihminen kirjoitti:

nuusku kirjoitti:Jollekin joku synti voi vielä uskon saman tien ja jollekin sama synti ei vie uskoa saman tien. Jos lapsi varastaa puusta omenan koulumatkalla, ei usko varmaan mene siinä. Mutta entä jos kaveriporukassa meneekin ja kaikki kaverit tietävät että tuo on lestadiolainen. Ja poika ehtii etukäteen miettiä sitä omenaa ja tuskailla sen kanssa. Ja sitten ottaa sen omenan kun kaverit ovat ensin omansa ottaneet, niin silloin omenan ottaminen puustakin voi viedä uskon.

Tajuanko minä nyt jotain väärin, kun tuo minusta näyttää aika relativistiselta käsitykseltä. Että synti ei olekaan aina syntiä, silloin vain jos joku näkee. Jos vaikka oma lapseni kysyisi onko tuollainen syntiä, sanoisin kyllä että varastaminen on silloinkin syntiä kun sen tekee yksin, hetken mielijohteesta, kenenkään tietämättä. Tai verrataan isompaan varkauteen: pankkimies väärinkäyttää luottamusasemaansa ja tekee hetken mielijohteesta ison johdannaiskaupan sisäpiiritiedon perusteella (Remeksen uusimmasta otettu ). Kukaan ei saa tietää, se oli hetken mielijohde, oliko se syntiä, saako pankkimies pitää rahat?

Ymmärtääkseni ja myös Nuuskun vastauksen perusteella hän tavoittelee tuossa ajatusta, että syntejä on sillä tavalla "pieniä" ja "suuria", että osa synneistä aiheuttaa hengellisen kuoleman heti lankeemuksen hetkellä ("suuret" synnit/"kuolemansynnit"). Osa synneistä taas aiheuttaa hengellisen kuoleman vasta, jos niiden luvallisuudessa elää ("pienet" synnit/"synnit, jotka eivät ole (heti) kuolemaksi"). Kopioin tähän joskus aiemmin palstalle kopioimani otteet Biblian rekisteristä ja kirkkomme tunnustuskirjoista:

"Kuolettavaiseksi synniksi kutsutaan ne, jotka, niin pian kuin ne ovat tehdyt, hengellisen kuoleman myötänsä tuovat: - - Niitä tekevät ei ainoastansa vasta-uudesta syntymättömät, vaan myös vasta-uudesta syntyneet, 2 Sam 11:4, 15. - - Erinomattain kuolettavaisten syntein vastahakoisuuden ja ehdon syntein hedelmä ja vaikutus on tämä, että ne, jotka senkaltaisia tekevät, saattavat murheelliseksi ja vihoittavat Pyhän Hengen, Eph. 4:30. Jes. 63:10. Kadottavat hänen, niin myös uskon ja armon, Gal. 5:4. 1 Tim. 1:19. 1 Sam. 16:14. Ps. 51:13. Ja tulevat, ellei totinen katumus ja parannus väliin tule, ijankaikkisesti kadotetuksi, Rom. 1:32. 8:13. 1 Kor. 6:9. Gal. 5:19-21. Ilm. K. 21:27. 22:15.” (Biblian rekisteri.)

"Siksi on tärkeätä tietää ja opettaa, että jos pyhät ihmiset, joissa tosin on perisynti, jotka sitä tuntevat ja sitä vastaan parannusta tehden taistelevat, jos he sitten kuitenkin lankeavat julkiseen syntiin, niin kuin Daavid lankesi (2. Sam. 11) aviorikokseen, murhaan ja jumalanpilkkaan, he sillä kertaa ovat vailla uskoa ja Henkeä. Sillä Pyhä Henki ei anna synnin hallita eikä päästä voitolle, niin että se toteutuisi, vaan Henki pitää sen kurissa ja estää sitä toteuttamasta tahtoaan. Jos se onnistuu toteuttamaan tahtonsa, silloin ovat Pyhä Henki ja usko poissa, sillä näin sanoo pyhä Johannes: (1 Joh. 3:9,1 Joh. 5:18) "Se joka on Jumalasta syntynyt, ei tee syntiä eikä voi syntiä tehdä." Samalla on kuitenkin totta, mitä sama pyhä Johannes kirjoittaa: (1 Joh. 1:8) "Jos sanomme, että meissä ei ole syntiä, niin me valehtelemme, eikä Jumalan totuus ole meissä."" (Schmalkaldenin opinkohdat. Kolmas osa, kohta 3 parannus, paavilaisten väärä parannus.)

Synti on siis syntiä aina, mutta osa synneistä tuo hengellisen kuoleman heti, osa vasta vähitellen. Varkaus on syntiä aina. Synneissäkin kuitenkin lienee lieventäviä ja raskauttavia asianhaaroja. Esim. jos nälkää näkevä varastaa henkensä pitimeksi leivän, synti tuntuu minusta olennaisesti pienemmältä kuin jos miljonääri pelailee itselleen vero- tai muulla vilpillä satojatuhansia euroja. Esimerkkinä olleen pikkulapsen omenavarkauden miellän kohtuullisen viattomaksi teoksi, aikuisten synteihin verrattuna, haluamatta omenavarkauttakaan vähätellä. Usein motiivi lienee saada suu makeaksi omenasta, toisinaan näyttää kavereille, että "uskallan minäkin". Uskovaisella lapsella motiivi voi olla: "Uskallan minäkin, vaikka olenkin uskovainen, en ole mikään nynnerö." Jälkimmäiseen liittyy tavallaan uskonsa kieltämistä teollaan eli varkaudella, mutta uskoisin sen tapahtuvan nimenomaan heikkoudesta: haluaa näyttää kavereille, että uskaltaa. Mitä tietoisempaa teossa on se, että varastamalla kieltää uskoaan ja Pyhän Hengen vaikutusta itsessään, sitä vakavammasta asiasta on kysymys. Pietari kielsi tuntevansa Jeesuksen hiilivalkeilla ja olettaisin hänen ajatelleen siinä omaa turvallisuuttaan. Huolimatta motiiveista, käsitykseni mukaan vl-kristillisyydessä on perinteisesti ymmärretty, että Pietari menetti silloin uskon ja Pyhän Hengen. Hänen täytyi myöhemmin uudestisyntyä parannuksen kautta. Pikkulasten omenavarkauden sijoittaisin synnin salakavalaan, vähitellen hengellisen kuoleman tuovaan prosessiin, jos synti jää sopimatta: "Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee. Ja sitten himo tulee raskaaksi ja synnyttää synnin, ja kun synti on kasvanut täyteen mittaan, se synnyttää kuoleman." (Jaak. 1:14-15.)

Oma lukunsa ovat ehdonvallan asiat. Ne eivät sellaisenaan ole syntiä, mutta osalla uskovaisista omatunto sanoo niiden olevan syntinä. Niissä pätee jollain tavalla "suhteellinen" syntikäsite. Niille, joiden omatunto sanoo ehdonvallan asioita synniksi, ne todella ovat "absoluuttisesti" syntiä. Niille, joiden omatunto ei niitä sano synniksi, ne eivät ole syntiä, jollei niitä tehden tapahdu pahennusta. Mutta jos pahennus tapahtuu, teosta tulee synti, ei teon itsensä vuoksi, vaan pahennuksen vuoksi: "Jos heikko veljesi näkee sinut, jolla on tietoa, aterialla epäjumalan temppelissä, eikö hänen omatuntonsa saa tästä tukea siihen, että hänkin voisi syödä uhrilihaa? - - Kun te tällä tavoin teette syntiä veljiänne vastaan ja haavoitatte heidän horjuvaa omaatuntoaan, teette syntiä Kristusta vastaan." (1. Kor. 8:10, 12.) Käsittääkseni juuri pahennuksen vuoksi apostolien Jerusalemin kokous linjasi epäjumalan uhrilihan vältettäväksi, vaikka se ei itse tekstistä ilmenekään: "Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa - -." (Apt. 15:28-29.) Miellän, että lestadiolaisuudessa ja vanhoillislestadiolaisuudessa 1800- ja 1900-luvulla tehdyt välttämislinjaukset rinnastuvat Jerusalemin kokouksen linjaukseen. Joku voisi uskoa kykenevänsä alkoholin kohtuukäyttöön, mutta kuitenkin hän lasillisen viiniä ottaessaan voi tulla antaneeksi tukea alkoholinkäyttöön sellaiselle, jolla käyttö ei pysy lasillisessa ja joka muuttuu humalassa väkivaltaiseksi. Joku voisi uskoa kykenevänsä katsomaan pelkkiä asiaohjelmia, mutta hankkimalla TV:n hän voi antaa rohkaisua TV:n hankkimiseen sellaiselle, joka katsookin kaiken lihaa ruokkivan viihteen. Jne.

Minakin olen nuoruudessani kipuillut tuon tervehtimisasian johdosta. Miksi ihmeessa me kurjat ihmiset hapeamme Kolmiyhteista Jumalaa, joka rakastaa meita Jeesuksen ristinkuolemaan saakka pelastaakseen meidat Iaiseen Elamaan? Nykyisin pohdin, miten todellisuudessa tulisin kayttaytymaan, mikali tulisi eteen valinta Jeesus tai kuolema....... Marttyyreja riittaa nykymaailmassakin.