Martti Luther: Kirkkopostilla: Septuagesimasunnuntai: Matt. 20:1-16 kirjoitti:4. Evankeliumimme vertauksen pääsisältö ei määräydy denarin ja sen merkityksen mukaan eikä hetkien eron mukaan, vaan ansaitsemisen ja saamisen mukaan, sen mukaan, kuinka denari voidaan ansaita. Aivan samoin kuin tässä ensimmäiset luulivat ansiollansa saavansa denarin ja jotakin vielä sen lisäksikin, ja kuitenkin viimeiset perheenisännän hyvyydestä saivat saman, samoin Jumala tahtoo osoittaa, että kaikki se, minkä Jumala meille antaa, on pelkkää hyvyyttä, ja että kukaan ei saa ylpeillä toisen rinnalla. Sen tähden perheenisäntä tässä sanookin: »En minä tee sinulle vääryyttä, onhan omaisuus minun eikä sinun. Napise vasta sitten, kun minä jakelen sinun omaasi. Enkö saa tehdä omallani, mitä tahdon?"
5. Kristus siis tässä ensiksi näin kauhistaa niiden röyhkeyttä, niinkuin tekee epistolakin, jotka teoilla intomielisesti pyrkivät taivaaseen, aivan niinkuin juutalaiset tekivät, ja olemaan Jumalaa lähimpänä, niinkuin meidän hengellisemmekin tähän asti ovat tehneet. Nämä kaikki uurastavat määrättyä palkkaa varten, toisin sanoen, he omaksuvat Jumalan lain ainoastaan siinä tarkoituksessa, että heidän pitää täyttää se nimetyin teoin, saadakseen määrätyn palkan. He eivät koskaan ymmärrä lakia oikein eivätkä tiedä, että Jumalan edessä täytyy olla pelkkä armo; ja tämä tietää sitä, että he pestautuvat, sopien perheenisännän kanssa päivittäisestä denarista. Sen tähden elämä käypi heille karvaaksi, ja he toteuttavat raskasta »kutsumusta».
6. Kun sitten evankeliumi tulee, tehden kaikista samanveroisia, niinkuin tekee Paavali Roomalaiskirjeen 3. luvussa (Room. 3:23. jakeessa) sanoessaan, että ne, jotka ovat tehneet paljon tekoja, eivät ole julkisyntisiä vähääkään kelvollisempia, että heidänkin täytyy, tullen syntisiksi, sietää tuota lausetta: »Omnes peccaverunt, kaikki ovat syntiä tehneet», Room. 3:23, ja että kukaan ei tekojen perustuksella ole vanhurskas Jumalan edessä, niin he, katsahtaen ympärillensä, halveksivat niitä, jotka eivät ole tehneet kerrassaan mitään. Ettäkö heidän suuri vaivannäkönsä ja työnsä ei ole vähääkään kelpaavampi kuin noiden laiskottelu ja hyödytön elämä! Ja niin he napisevat perheenisäntää vastaan: tämä ei ole heidän mielestään oikein; he pilkkaavat evankeliumia ja paatuvat tekemisiinsä. Täten he siis hukkaavat Jumalan suosion ja armon; denarinsa kera he saavat vain ajallisen palkan, menevät matkoihinsa ja joutuvat kadotukseen, koska eivät ole palvelleet silmälläpitäen iankaikkista suosiota, vaan palkkaa; sen he tosin saavatkin, mutta eivät ensinkään enempää! Toisten sitävastoin täytyy tunnustaa, etteivät ole ansainneet denaria eikä suosiota, vaan että heille annetaan luvattua enemmän, enemmän kuin olivat ajatelleetkaan. Nämä jäävät armon turviin ja sitäpaitsi, että heillä on täälläkin kyllin, he tulevat autuaiksi. Jos siis aivan sanatarkasti selittää, täytyy denarin tietää ajallista hyvää, ja perheenisännän suosion iankaikkista hyvää. Päivä ja helle siirrettäkööt sen sijaan ajan piiristä omaantuntoon; kun siis tekopyhät raatavat pitkään ja raskaasti, tietää se sitä, että he tekevät kaiken raskaalla omallatunnolla ja haluttomalla sydämellä, lain pakottamina ja hätyyttäminä. Lyhyt hetki sen sijaan tietää keventynyttä, armossa johdettua omaatuntoa, joka elää oikein, ilman lain ahdisteluja.
8. Molemmilla siis on sama denari, toisin sanoen, heille molemmille annetaan ajallista hyvää. Viimeiset tosin eivät ole sitä tavoitelleet, vaan se tulee heidän osaksensa, koska ensin ovat etsineet Jumalan valtakuntaa — Matteuksen Evankeliumin 6. luku (Matt. 6:33. jae); heillä on sitäpaitsi armo iankaikkiseksi elämäksi, ja he ovat iloisia. Ensimmäiset sitävastoin etsivät ajallisia, he pestautuvat ja palvelevat sen tähden, ja siksi heidän täytyy menettää armo ja vaivalloisella elämällä ansaita helvetti. Eivätpä nuo toiset, nuo viimeiset, vaativaisina ajattelekaan denarin ansaitsemista, mutta he saavat kaiken. Sen nähdessään nuo ensimmäiset uskottelevat saavansa paljon enemmän, mutta he menettävät kaiken. Tarkatessa näiden mielentilaa, huomaa selvästi, että viimeiset eivät kiinny omaan ansioonsa, vaan nauttivat perheenisännän hyvyyttä; ensimmäiset sitävastoin tarkkaavat ansiotansa, kiintymättä perheenisännän hyvyyteen, jonka he luulevat oikeudenmukaisesti itselleen kuuluvan, ja he napisevat sen johdosta.
9. Meidän on siis soveltaminen näitä kahta sanaa, "viimeiset" ja "ensimmäiset", kahtaalle, ensiksi Jumalan edessä ja toiseksi ihmisten edessä. Sen teemme seuraavalla tavalla. Niiden, jotka ovat ensimmäisiä ihmisten edessä, toisin sanoen, niiden, jotka itse arvostelevat ja sallivat muidenkin arvostella itsensä Jumalan edessä lähimmiksi ja ensimmäisiksi, käypi Jumalan edessä aivan päinvastoin: he ovat hänen edessänsä viimeiset, kaikkein kaukaisimmat, mutta myös niiden, jotka ovat ihmisten edessä viimeiset, toisin sanoen, niiden, jotka itse arvostelevat ja sallivat muidenkin arvostella itsensä kaukaisimmiksi ja viimeisiksi Jumalan edessä, käypi Jumalan edessä päinvastoin: he ovat Jumalan edessä kaikkein läheisimmät, ensimmäiset. Ken siis tahtoo olla turvattuna, ojentautukoon tämän lausuman mukaan: »Joka itsensä ylentää, se alennetaan», sillä tässä on kirjoitettuna: Ihmisten edessä ensimmäinen on Jumalan edessä viimeinen, ja ihmisten edessä viimeinen on Jumalan edessä ensimmäinen, ja päinvastoin: Jumalan edessä ensimmäinen on ihmisten edessä viimeinen, ja Jumalan edessä viimeinen on ihmisten edessä ensimmäinen.