Kirjoittaja Taavetti » 18 Kesä 2014, 18:21
Eräs seuramuisto ja ihmeellinen seuroihin liittyvä näky
Maaliskuussa 1953 eräänä torstai-iltana olin Oulaisten parantolassa seuroissa
ja seurojen jälkeen puhelin potilaiden kanssa, joista viisi teki parannuksen. Tässähän ei mitään erikoista ole, sillä ainahan niin monta uskoo, kun iankaikkiseen elämään säädetty on. Mutta kun sitten seurojen jälkeen ajelin pyörällä kotiin neljän kilometrin taipaleen, niin lastasin itseäni sillä, että onko se mahdollista, että tuo Herran Jeesuksen antama ja asettama suuri tehtävä on niin vähäpätöisen ja omalta puolelta huonon ja kelvottoman tuntoisen kautta vielä mahdollista, että syntiselle avata taivas ja sulkea helvetti ja päästää sidottu vapauteen. Kotiin tultuani vaimoni kysyi tavan mukaan, mitä seuroihin kuuluu. Kerroin hänelle kuulumiset.
Kun aamulla heräsimme, niin pääni oli jälleen kipeä. Otin särkylääkettä ja sanoin vaimolleni, että makaan vähän aikaa ja tulen sitten kahville, kun olet keittänyt. Vaimoni lähti tupaan. En tiedä, nukuinko, se on vieläkin arvoitus ja pysyy arvoituksena. Mutta olin heti toisessa olossa. Oli pitkä kaunis tie, jonka pinta oli valkean kirkasta hienoa kuin mannaryyni. Se ei upottanut mutta jälki jäi. Kahden puolen tietä oli n. metrin korkuinen valkea hohtava marmoriaita, jonka tien puolella oli kauniita palmupuita. Palmupuiden välissä oli kauniisti kukkivia eri värisiä köynnöskasveja niin pitkälle kuin silmäni kantoivat. Oli tiellä kulkijoita, joilla oli kirkkaan valkeat pitkät puvut, kauniit kultaiset kruunut päässä ja he lauloivat matkatessaan meille tuttuja Siionin lauluja. Ne laulut olivat kauniita ja itsekin lauloin niitä. Sillä tiellä oli tuttujakin Jumalan lapsia ympäri Suomen. Muistan eräänkin Murtomäen Lyytin Kärsämäeltä. Hän on jo Herran levossa ja hänestä jäi todistus Jumalan lapsille, että hänen sielunsa kelpasi Jumalalle. Hänestäkin omavanhurskaat sanoivat pilkkamielessä, että mikähän uskovainen se tuokin luulee olevansa. Lyyti oli, niin kuin me monet muutkin, leikkinen ja huumorintajuinen. Sanoinkin vaimolleni, joka kulki minun oikealla puolellani, että tuollahan tuo Lyytikin menee ja laulaa kauniisti. Vaimoni sanoi vain, että niin näkyy menevän. Meidän lapsia oli siinä edellä ja ympärillä. Vanhin tyttäremme, joka silloin oli uskottomana, oli myös samalla tiellä. Hän oli ollut isän huolen ja rukousten kohde. Ilostuin niin, että laulusta ei tullut sillä kertaa mitään. Siinä matkatessa katsoin taakseni, siellä tulivat ne Oulaisten parantolassa illalla parannuksen tehneet. Mutta yksi vaimo olikin omissa vaatteissaan. Silloin tuli mieleni murheelliseksi. Sanoin vaimolleni, miksi tuo rouva ei muuttanutkaan pukuaan lähtiessään tälle tielle, kun hän on omissa vaatteissaan. Kuljimme edelleen laulaen ja iloiten. Sitten näin, kuinka vasemman puolen marmoriaidassa oli aukko ja porrasaskelmat johtivat alas. Katsoin sinne alas. Siellä oli inhottavaa, niin kuin kaatopaikalla ainakin, vihreää rapaa, kantoja, lasin moskaa, kenkärajoja, olkia ym. Nyt tuo omissa vaatteissa oleva rouva laskeutui portaita alas ja meni niiden vanhojen vuodeolkien päälle maata ja jäi sinne. Sanoin vaimolleni jälleen: voi, miksi tuo ihminen meni tuonne, täällähän olisi paljon ihanampi olla ja matkata näiden ystävien kanssa. Seurasin tarkoin tien kulkijoita. En nähnyt siellä yhtään tuttua muita kuin vain Jumalan lapsia, niin kuin edellä mainitsin, ympäri Suomen.
Niin jatkui tuo ihana taival siihen asti, kun vaimoni oli keittänyt kahvin ja toi minulle ja olkapäästä pudistaen sanoi: nouse ottamaan kahvia. Silloin selvesin todellisuuteen. Sanoin vaimolleni: voi miksi herätit, sillä minulla oli parempaa nyt kuin kahvia, olisin halunnut nähdä, mitä olisi ollut tien päässä.
Siinä seuramuisto, joka ei ole jäänyt mielestäni pois eikä tarvitsekaan jäädä. Kerroin vielä, ettei kulunut kauan aikaa, kun vanhin tyttäremme sai parannuksen armon. Kysyin myöskin Polven Väinö- veljeltä siitä rouvasta, joka omissa vaatteissaan oli matkalla, että onko hän lähtenyt Jumalan valtakuntaa seuraamaan. Hän ei sanonut häntä näkyneen seuroissa eikä Jumalan valtakunnassa.
Sanoisin uskovaisen kodin tapsille, joilla on vaikeuksia maailman ja oman lihan puolesta, että puku, joka on Karitsan veressä valkaistu, on puhdas ja sillä kehtaa vaeltaa tietä, joka pyhäksi kutsutaan. Sillä tiellä ei tyhmäkään eksy. Uskomme nytkin matkan viat ja puutokset anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä perille asti, sillä se tie vie kulkijansa kunniaan, kun sillä vain pysytään.
Jumala ei vanhurskauta ketään näkyjen kautta. Elävässä kristillisyydessä ei rakenneta autuutta minkäänlaisiin näkyihin eikä ilmestyksiin, mutta heikolle ja epäilevälle matkamiehelle ne saattavat alla vahvistukseksi. Tätäkään ei ole siinä mielessä kerrottu, että rakennettaisiin näkyjen varaan, vaan lohdutuksena sillä on ollut suuri merkitys matkamiehille.
Päivämies 29.5.1968
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4