Apostolis-luterilaisuudesta ulkopuolisen silmin 1920-luvulla

[vl2003]

Sain lainaksi Antti J. Pietilän matkakirjan "Helsingistä Astoriaan", jossa hän kertoo Amerikan matkastaan 1920-luvun puolivälissä. Tätä kirjaa on usein "lainattu" sillä tavalla tulkiten, että itse tekstiä ei ole ollut saatavilla omien mielipiteiden muodostamiseksi. Sillanpääläisyyden näkyvä hahmo Lauri Pietilä on julkaissut niinkin myöhään kuin vuonna 2004 Rauhan Sana -lehdessä artikkelin, jossa viitataan tähän kirjaan, ja myös todetaan, että juuri kyseisen kirjan kirjoittaja Antti J. Pietilä toimi aikanaan lestadiolaisten neuvontantajana, kun apostolisluterilaiset Heidemanin vastustajat kutsuivat luokseen puhujia SRK:n ohi. (Itse olen tutustunut kyseiseen Lauri Pietilän artikkeliin nimimerkki Admatan ylläpitämässä Lestadiolaisuus kriittisessä valossa -sivuston kautta, linkki seuraavassa viestissä).

Itselleni selveni tämä tapahtumaketju täydellisesti, kun luin A.J. Pietilän kirjan tekemästään Amerikan matkasta, ja oivalsin mainitusta Rauhan Sanan / Admatan Hakomajan artikkelista, että tämän tekstin kirjoittajalta osa Amerikan apostolisluterilaisista pyysi neuvoja siitä, ketä saataisiin "SRK:n ohi" Suomesta puhujiksi.

A.J. Pietilän kirjasta voisi olla hyvä kertoa muitakin vaikutelmia, joita voisi pitää olennaisina sen ymmärtämiseksi. Uskoakseni kuitenkin jo kirjan apostolisluterilaisia käsittelevä lyhyt osio riittää avoimin mielin lukevalle kertomaan riittävästi, jotta oma mielipiteenmuodostus on riittävä.

Mielestäni tämä asia on yleisesti niin mielenkiintoinen, ja koska en ole missään nähnyt tätä asiaa käsiteltävän niin, että mainittu A.J. Pietilän kirjan lainaus olisi nähtävillä, kuten myös maininta A.J. Pietilän roolista tapahtumaketjuissa, että toivoisin tämän alustuksen saavan olla palstalla.

Laitan heti perään linkit muutamiin asiaa sivuaviin keskusteluihin muilla palstoilla sekä lainauksen kyseisestä kirjasta.

[vl2003]

Linkki Lauri Pietilän artikkeliin Hakomaja-sivustolla:

http://koti.mbnet.fi/vltietoa/lestadiol ... iella.html

Keskustelu, jonka aloitin artikkelin pohjalta viime vuoden lokakuussa.

http://koti.mbnet.fi/vltietoa/keskustel ... d=9&page=1

[vl2003]

A.J. Pietilä: Helsingistä Astoriaan, WSOY 1927. Suora lainaus teoksesta:

-- Apostolis-luterilaisilla taisi minun Amerikassa käydessäni olla palveluksessaan ainoastaan neljä "papinkoulun" käynyttä miestä, ja niistä oli ainakin kaksi Helsingin yliopistossa opiskelleita. Apostolis-luterilaiset, vaikka ovatkin lukuisimmat, ovat toistaiseksi varsin heikosti kirkollisesti järjestyneitä ja pitävät pappeja ilmeisesti ainoastaan kirkollisten toimitusten ja rippikouluopetuksen vuoksi; varsinainen sananjulistus on enimmäkseen maallikkosaarnaajain käsissä. Sitä valitettavampaa on, että sekin henkilö, jota on pidettävä koko kirkkokunnan päänä, näyttää aivan sopimattomalta tehtäväänsä. Hän edustaa lahkolaismieltä sen kaikkein karkeimmissa muodoissa ja estää itsepintaisesti kaikkea ajanmukaista kehitystä kirkkokunnan keskuudessa.

Tämä on sitä valitettavampaa, kun apost.-luterilainen kristikansan aines Amerikassa edustaa uskonnollisessa katsannossa parasta, mitä Anerikan suomalaisten keskuudessa yleensä on. Ei missään ole luterilainen mielenlaatu syvemmälle painunut eikä missään tapaa elävämpää harrastusta elää omatunto puhtaana kuin heidän keskuudessaan. Jos minkään kirkkokunnan keskuudessa on niitä, jotka kilvoittelevat pelastustilan puolesta, niin apost.-luterilaisten. Kirkoissa kaikuvat vanhan virsikirjan virret valtavan voimakkaina, ja jumalanpalveluksen henki kohoaa usein korkealle. Keskinäinen rakkaus, tämä kristittyjen perustunnusmerkki, on niinikään monessa tapauksessa huomattava. Tämä kirkkokunnan uskonnollinen voima pitää sitä yllä sen heikosta järjestyksestä huolimatta.

Tämä tunnustus on apostolis-luterilaisille annettava. Mutta samalla on myöskin todettava, että kirkkokuntaa uhkaamassa on suuria vaaroja.

Me tunnemme Suomesta erinomaisen hyvin, mikä siunauksellinen vaikutus maallikkomiehillä ja -naisillakin saattaa, varsinkin erikoisissa oloissa, olla kansan uskonnolliseen elämään. Lestadiolaisuus oli - samoinkuin osaksi herännäisyys ja evankeelisuuskin - alusta alkaen maallikkoliike. Suomessa on ollut ja on yhä edelleenkin maallikkokristittyjä, joita syystä voi sanoa isiksi Herrassa ja joiden antamaan hengelliseen johtoon ei kukaan turhaan luota. Tämä on nimenomaan myönnettävä, mutta siitä huolimatta täytyy nykyisessä yhteiskunnassa varsinkin Amerikassa pitää vähemmän onnellisena sitä sellaista asiaintilaa, että kymmenientuhansien sielunhoito on uskottu opillisesti kokonaan valmistumattomien miesten käsiin. Jos kenenkään, niin sanan julistajan täytyy osata erottaa käsite käsitteestä ja henki hengestä; jollei hän siihen kykene, niin hänen antamansa hengellinen johto on suorastaan sielujen vaara. Samoin pitää sananjulistajan olla yleensä tottunut henkiseen työhön, tai muuten hänm polkee aina samoja latuja, joille hän syystä tai toisesta on alkujaan joutunut, tai harhailee milloin missäkin, riippuen siitä kuka hänen opettajansa kulloinkin on. Näin on käynyt monen Amerikassa toimivan lestadiolaisenkin saarnamiehen. Kieli saattaa olla notkea, sanoja voi riittää kuinka paljon tahansa, mutta sisältö on mitä halpahintaisinta, tuhansia kertoja uudistettujen lauseparsien kertaamista, josta puuttuu kaikki omakohtainen hengellisen kokemuksen ja Raamatun tutkimuksen leima. Eikä tällä hyvä. Julistuksella on sen lisäksi mitä vastenmielisin poleeminen ja kiihoittava sävy, johon ei ole minkäänlaista aihetta. Kuinka tuskalliseksi muodostuikaan minulle tilaisuus erään paikkakunnan apost.-luterilaisessa kirkossa. Olin pitänyt puheeni, pitkän puheen anteeksiantamisen merkityksestä Jumalan pelastusjärjestyksessä, ja kokous oli loppumaisillaan, kun seurakunnasta alkoi kuulua ääniä: "Sejase (erään saarnamiehen nimi) puhumaan, Sejase puhumaan!" Hiukan vitkasteltuaan mies nousikin puhujan paikalle ja alkoi jotenkin tähän tapaan: "Niinkuin tässä on puhuttu, niin äänellisen saarnan kautta se on synninpäästö saatava", ja sitten jatkui puhe tunnettuun tapaan, jonka minä osasin ulkoa lapsuudestani asti. Puhujan koko harrastus keskittyi yhtäältä tuon laestadiolaisen erikoisopin teroittamiseen, toisaalta liikutusten aikaan saamiseen. Istuin aivankuin tulisilla hiilillä, sillä puhujan lähtökohta, saatikka hänen puheensa jatko osui kokonaan erilleen niistä ajatussarjoista, joita minä olin tahtonut teroittaa. Minä en ollut puheessani maininnut sanaakaan äänellisestä saarnasta, vaikka pidänkin rippiä einomaisen tärkeänä kritsillisen elämän keinona, ja kaikkein vähimmin olin tahtonut kiihoittaa mieliä niin kuin puhuja teki. Puhuja teki siis sen virheen, että alensi hengellisen asian, Jumalan lahjan, kaavaksi ja säännöksi ja johdatti kuulijoitaan tekemään töitä sen sijaan, että olisi julistanut heille evankeliumia siitä, miten Jumala auttaa hätääntyneitä ihmissieluja.

Ettei tämäntapainen julistus ole ollut jättämättä vaikutustaan sieluihin, siitä sain matkallani monilukuisia todistuksia. Niin minulta tiedusteltiin laestadiolaisten puolelta tuon tuostakin, "olinko käynyt ovesta sisälle Jumalan valtakuntaan", s.o. olinko tehnyt synnintunnustusta ja saanut kuulla anteeksiantamisen julistusta kristiveljiltä - kysymys, johon minä saatoin vastata myöntävästi syystä, että rippi on todellakin ollut minun elämässäni erinomainen keino sielun vapauttamiseksi, mutta joka minusta tuntui kuitenkin vastenmieliseltä sen lainomaisen ajatustavan vuoksi, jonka minä tunsin siihen tavallisesti sisältyvän. Saattoi sentähden tapahtua, että minä kysyin kysyjältä, mitä hän tarkoitti ovesta puhuessaan, ja niin alkoi helposti tuollainen kiusallinen keskustelu, joita minä olin jo nuoruudessani epälukuisia kertoja sekä kuullut että käynyt, ja jotka eivät liene koskaan kenenkään sielun asiaa rahtuakaan helpottaneet. Kaikkein tuskallisin oli kohtaukseni erään naisen kanssa muutamassa Idän kirkossa. Nainen oli suulaudessa pahimpia, mitä minun kohdalleni on koko elämäni varrella sattunut, ja samalla pohjattoman hengellisen ylpeyden vallassa. Sen sijaan, että hän olisi kuunnellut ja oppinut niinkuin hänen sielulleen olisi parasta ollut, hän ei suonut minulle sananvuoroa, vaan antoi sanojen valua ryöppynä huuliltaan ja oli vähällä pilata tilaisuuden koko kirkkoväeltä.

Tietysti ei voisi johtua mieleenikään panna kaikkea tällaista maallikkosaarnaajain syyksi. Kurittomia ja kaavoihin kangistuneita ihmisiä saattaa tavata missä kirkkokunnassa hyvänsä niin Suomessa kuin Amerikassakin. Ainakin yhtä suuri syy kuin maallikkosaarnaajilla on tähän jo mainitsemallani apost.-luterilaisten johtajalla A.L. Heidemanilla, joka ei nähtävästi yritäkään johtaa kansaa todelliseen hengelliseen vapauteen eikä pyhien yhteyden aatteen oivaltamiseen, vaan unhottaen itse saamansa kasvatuksen ja suuren vastuunsa rakentaa vain omaa joukkoaan, kateellisesti torjuen kaiken ulkoapäin mahdollisesti tulevan vaikutuksen, joka voisi avata kansan silmät näkemään, mitä Jumala tänä aikana tahtoo kristikansalle sanoa. Mutta tämänkin rajoituksen huomioonottaen täytyy sanoa, että apost.-luterilaisen kirkon tulevaisuus kirkkokuntana riippuu suuressa määrin siitä, mitä huolta sen edustajat panevat tulevaisuudessa saarnaajien valmistukseen. Apost.-luterilaisille on yhtä tärkeää kuin mille muulle kirkkokunnalle tahansa, että sillä on johtajina sivistyneitä, itsenäisesti ajattelevia henkilöitä, jotka eivät ole joukkojen mielialojen varassa, vaan päinvastoin itse johtavat joukkoja sillä auktoriteetilla, jonka jumalan sana myöntää laillisessa järjestyksessä virkaan tulleille ja kelvollisen valmistuksen saaneille sanan palvelijoille.

Asiain oikeaan suuntaan järjestämisen pitäisi apost.luterilaisille olla sitä helpompaa, kun heidän keskuudessaan on joukko erinomaisen valistuneita ja viisaita miehiä, jotka kyllä täydellisesti oivaltavat mitä kirkkokunta tarvitsee. En ole viihtynyt Amerikassa missään piireissä paremmin kuin eräiden apost.-luterilaisiin lukeutuvien henkilöiden parissa, ja minulla on syytä luulla, että heidän kaltaisiaan on kirkkokunnan keskuudessa muitakin. Kun minun matkani oli Suomi-Synodin konsistorin järjestämä, oli velvollisuuteni esiintyä ennen kaikkea Synodin kirkoissa; apostolis-luterilaisissa kirkoissa esiinnyin vain poikkeustapauksissa, ja vain harvoihin yksityisiin apostolis-luterilaisiin kristittyihin tutustuin lähemmin. Minun olisi luultavasti ollut vaikea saada lupaakaan puhua kaikissa heidän kirkoissaan, sillä jos ketkään, niin he pitävät rajat jyrkkinä. Kaikissa niissäkin tilaisuuksissa, joissa esiinnyin, minua kohdeltiin kylmän pidättyväisesti. Sen sijaan että Synodin kirkoissa kaikkein useimmat, monessa tapauksessa kaikki läsnäolijat tulivat puristamaan kättä, apost.-luterilaisissa vain ani harvat osoittivat minulle tämän ystävällisyyden. "Mikä lieneekään lipilaari mieheksi", - näin he nähtävästi ajattelivat. "Liikkuu synodalaisten, kansalliskirkkoisten, kongregationalistien, jopa Kalevan ritarienkin parissa. Taitaa puhua kaikkialla kaikkien mieliksi. Kuka häneen voi luottaa? Kerran häntä voinee kuulla, mutta parasta on karttaa läheisempää kosketusta". Tämä olisi sitä samaa epäluuloisuutta, jota itse laestadiolaisiinkin kuuluvat Suomen papit ja saarnamiehet ovat saaneet matkoillaan osakseen jopa paljoa suuremmassa määrin kuin minä. Minä en siis hämmästynyt enkä pahastunut, sillä minä ymmärsin, millä kannalla olojen täytyi olla, kun kirkkokuntien välinen kilpailu ja niiden sisäiset suuntariidat antavat niille leiman. Siten ei myöskään mikään yksityinen ikävä kokemus voinut estää minua näkemästä laestadiolaisessa kristillisyydessä piileviä uskonnollisia voimia. Suokoon Jumala sille uuden nousun ja puhdistuksen ja yksimielisyyden kauden, jotta se voisi jälleen palvella sillä armolahjalla, jonka se on saanut, sydämenpuhdistuksen ja anteeksiantamuksen evankeliumin julistuksella!

[Maarimi]

Taidan olla aika huono arvioimaan em. tekstiä. Pietilän kommentit ripistä olivat ihan aiheellisia. Olen samaa mieltä hänen kanssaan, että rippi ei saisi olla lainomainen, vaan vapauttava!

Mielenkiintoinen oli myös hänen toteamuksensa, että "sanan julistajan tulee erottaa käsite käsitteestä ja henki hengestä".

Tekstistä saisi vaikka kuinka paljon keskustelua, mutta annanpa tilaa seuraaville pohdinnoille, ja pureskelen sitä itse vielä lisää...

Mielenkiintoinen aihe. Mukavaa, kun otit esille. Sinulla myös lienee omia ajatuksia aiheesta enemmänkin !

[vl2003]

On minulla muutamia ajatuksia, mutta ajattelin ensin odottaa, mitä ajatuksia teksti muissa herättää.

[O.M]

Pietilä on sekoittanut parannuksen ja ripin.

[O.M]

A.J. Pietilä: - -Sitä valitettavampaa on, että sekin henkilö, jota on pidettävä koko kirkkokunnan päänä, näyttää aivan sopimattomalta tehtäväänsä. Hän edustaa lahkolaismieltä sen kaikkein karkeimmissa muodoissa ja estää itsepintaisesti kaikkea ajanmukaista kehitystä kirkkokunnan keskuudessa.

Tuommoista tekstiä Pietilä kirjoitti siis Heidemanista, joka heikkona jaksoi pysyä Herramme Jeesuksen Kristuksen terveellisessä opissa.

A.J. Pietilä: Julistuksella on sen lisäksi mitä vastenmielisin poleeminen ja kiihoittava sävy, johon ei ole minkäänlaista aihetta. Kuinka tuskalliseksi muodostuikaan minulle tilaisuus erään paikkakunnan apost.-luterilaisessa kirkossa. Olin pitänyt puheeni, pitkän puheen anteeksiantamisen merkityksestä Jumalan pelastusjärjestyksessä, ja kokous oli loppumaisillaan, kun seurakunnasta alkoi kuulua ääniä: "Sejase (erään saarnamiehen nimi) puhumaan, Sejase puhumaan!" Hiukan vitkasteltuaan mies nousikin puhujan paikalle ja alkoi jotenkin tähän tapaan: "Niinkuin tässä on puhuttu, niin äänellisen saarnan kautta se on synninpäästö saatava", ja sitten jatkui puhe tunnettuun tapaan, jonka minä osasin ulkoa lapsuudestani asti. Puhujan koko harrastus keskittyi yhtäältä tuon laestadiolaisen erikoisopin teroittamiseen, toisaalta liikutusten aikaan saamiseen. Istuin aivankuin tulisilla hiilillä, sillä puhujan lähtökohta, saatikka hänen puheensa jatko osui kokonaan erilleen niistä ajatussarjoista, joita minä olin tahtonut teroittaa. Minä en ollut puheessani maininnut sanaakaan äänellisestä saarnasta, vaikka pidänkin rippiä einomaisen tärkeänä kritsillisen elämän keinona, ja kaikkein vähimmin olin tahtonut kiihoittaa mieliä niin kuin puhuja teki. Puhuja teki siis sen virheen, että alensi hengellisen asian, Jumalan lahjan, kaavaksi ja säännöksi ja johdatti kuulijoitaan tekemään töitä sen sijaan, että olisi julistanut heille evankeliumia siitä, miten Jumala auttaa hätääntyneitä ihmissieluja.

Luther Avaimista-teoksessaan: ”Pysy sinä Kristuksen sanoissa ja ole varma siitä, ettei Jumala millään muulla tavalla anna syntejä anteeksi, kuin suullisella sanalla, kuten hän on määrännyt meille ihmisille. Ellet etsi anteeksiantoa sanasta, niin turhaan katsoa töllistelet taivasta kohti odottaen sieltä armoa, tai, niin kuin he sanovat, sisällistä anteeksiantoa.”

Parannus tapahtuu elävästä sanasta, elävästä vedestä, elävästä evankeliumista, joka Pyhän Hengen valtuuksin saarnataan ja jonka voima on yksin Kristuksen sovitustyössä. Rippi on armoetu, joka on tarkoitettu heikkojen uskovaisten lohdutukseksi.

Niin kuin kirjoitat viestissäsi, vl2003:

Juuri kyseisen kirjan kirjoittaja Antti J. Pietilä toimi aikanaan lestadiolaisten neuvontantajana, kun apostolisluterilaiset Heidemanin vastustajat kutsuivat luokseen puhujia SRK:n ohi.

Tuosta voidaan jo päätellä, että 1930-luvun hajaannuksen yhteydessä kyse oli ihan eri mittasuhteiden ristiriidoista kuin pelkistä henkilökemioista. Pikkuesikoisethan mielellään yrittävät selittää asian niin, että hajaannus olisi johtunut saarnamiesten keskinäisistä ristiriidoista. Kyse oli kuitenkin, silläkin kertaa, opillisista ristiriidoista. Esim. A.J. Pietilä ei näytä käsittäneen, että oven kautta se on lammashuoneeseen tultava sisälle, vaan kaikesta päätellen piti uskovaisina myös niitä, jotka olivat tulleet lammashuoneeseen muualta kuin ovesta, siis varkaita ja ryöväreitä.

Biblian rekisteriin on joku kirjoittanut, että parannuksen armon voisi saada lukien, tosin huolella Raamattua tutkiskellen. En usko, että ko. tekstiä on voinut Luther siihen kirjoittaa, vaan sen täytyy olla jonkun myöhemmän kääntäjän tai työtoverin lisäys. Muutenhan teksti olisi räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä Luther Avaimista-teokseensa on kirjoittanut. Raattamaa kirjoitti luetusta sanasta jotenkin niin, että se "vaikuttaa, mutta siinä on sellainen juttu, että ihminen ilman Pyhää Henkeä ei ymmärrä lukemaansa, saarnattakoon siksi sanaa äänellisesti" tms. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta on minulla se jossain ylhäällä.

[Taavi]

1. Korinttolaiskirje 1
21 Sillä että Jumalan viisaudessa ei maailma tuntenut Jumalaa viisauden kautta, niin kelpasi Jumalalle tyhmän saarnan kautta niitä vapahtaa, jotka sen uskovat,
22 Sentähden että Juudalaiset merkkiä anovat ja Grekiläiset viisautta etsivät;
23 Mutta me saarnaamme ristiinnaulitun Kristuksen Juudalaisille pahennukseksi ja Grekiläisille hulluudeksi.
24 Mutta kutsutuille sekä Juudalaisille että Grekiläisille saarnaamme me Kristuksen Jumalan voimaksi ja Jumalan viisaudeksi.
25 Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.

Kirjoitin jotakin uskon syntymisestä luetun sanan voimasta, mutta teksti katosi, kun hain sen jatkoksi tämän Raamatun paikan. Jätän tämän nyt näin, kirjoitan joskus uusiksi jo kerran muotoilemain tekstin, johon nyt enää en ehdi palata tarkemmin.

[Taavi]

Biblian rekisteriin on joku kirjoittanut, että parannuksen armon voisi saada lukien, tosin huolella Raamattua tutkiskellen. En usko, että ko. tekstiä on voinut Luther siihen kirjoittaa, vaan sen täytyy olla jonkun myöhemmän kääntäjän tai työtoverin lisäys. Muutenhan teksti olisi räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä Luther Avaimista-teokseensa on kirjoittanut. Raattamaa kirjoitti luetusta sanasta jotenkin niin, että se "vaikuttaa, mutta siinä on sellainen juttu, että ihminen ilman Pyhää Henkeä ei ymmärrä lukemaansa, saarnattakoon siksi sanaa äänellisesti" tms. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta on minulla se jossain ylhäällä.

Voisimme olla tarkkoja käsitteissä, ainakin tällä kohdalla. Tietämäni Biblian rekisteri ei puhu parannuksen armosta, vaan uskosta ja siitä, mikä uskon vaikuttaa. Vaikka ne enimmiltään ovatkin sama asia, on niillä keskenään myös erilaisia aiheen mukaisia eroja. Uskoa käsitteenä on monenlaista, mutta oikeaa, Jumalan sanan mukaista parannusta on vain yhden kaltaista. Parannuksen armokin on laajempi käsite, kuin vain elämänsä ulkonainen parantaminen. Vaikka ulkonainen elämän parantaminen on aivan hyvä asia, sillä ei kuitenkaan ole elävän uskon kanssa paljoakaan tekemistä. Päinvastoin ihmisen omana tekona tapahtunut elämän parantaminen enemmän karkottaa ihmistä pelastavasta uskosta, kuin saa siitä osalliseksi. Tämähän on meille selvää, eikö niin.
Biblian rekisterin tarkka sanamuoto mainitusta asiasta on: "Välikappale, jonka kautta usko vaikutetaan, on evankeliumin sana Kristuksesta, joko saarnattu, kuultu tahi muutoin hartaudella luettu ja tutkisteltu." Sen jälkeen on lukuisia Raamatun paikkoja, joilla asiaa todistetaan. Katsoin nuoruudessani ne kaikki läpi, jokaisessa oli uskon vaikuttajana kuultu Jumalan sana, missään kohdassa ei mainittu luetun sanan synnyttäneen elävää, pelastavaa uskoa, vaikka muutamia lukukertomuksiakin mahtui joukkoon. Nyt en enää malttanut kohtia yksitellen lukea, luotan siihen, mitä muistan. Jos joku ei luota, siitä vain lukemaan.

Mutta kuten tiedämme, uskoakin on vähintään kahdenlaista, oikeastaan kolmenlaistakin ua. Tavallisimmin tunnettu on ulkonainen totena pitäminen, joka sekin on uskoa. Totena pitäminen kuuluu erottamattomana osana elävään uskoon, mutta voi totena pitäminen esiintyä irrallisenakin, ilman elävää, pelastavaa uskoa. On jopa yleisempää, kuin pelastava Kristuksen vanhurskauden omistaminen. Kolmas uskon muoto on uskoa väärin, omistaa Jumalan pelastustyö ilman Jumalan hengen vaikutusta. Sitä Laestadius kutsui armon varkaudeksi. Sekin on yleisempää, kuin oikea, pelastava usko. Elävää uskoa Jeesuskin tarkoitti, kun sanoi lohduttomilta tuntuvat sanansa: Kun Kristus saapuu kunniassaan, löytäneekö Hän uskoa maanpäältä.

[Taavi]

Avauksessa mainitun joukon vieraana ja puhujana oli Wäinö Havas käynyt uuden heräyksen joukossa ollessaan. Kun Havas sai parannuksen armon Jumalan valtakuntaan, pyysi sama kirkkokunta Havasta uudelle saarnamatkalle, mutta Havas kieltäytyi. Sen jälkeen pyytäjät alkoivat etsiä muita vierailijoita Rauhanyhdistyksen piiristä, seurauksethan pääosiltaan tiedämmekin. Siitä on tietoja Havaksen toimittamassa, toteutuneen matkan jälkeisessä selvittely kokouksen keskustelupöytäkirjassa. Siinä muiden muassa Havas itse kertoo tapahtumien vaiheita ja myös syyn kieltäytymiseensä. Kertoo pohdinnoistaan, miten matka sinänsä olisi ollut oivallinen tilaisuus korjata sitä opetusta, jota hän oli aikaisemmin siinä joukossa ollut julistamassa. Matka sinänsä olisi kuitenkin ollut omiaan vahvistamaan sitä väärää sekaseuraisuutta, mikä siinä kirkkokunnassa esiintyi. Siksi hän kieltäytyi.

[Taavi]

Vilkaisinpa hiukan Admatan sivustolle, luin muutamia artikkeleita, mutta siellä huomioni kiinnittyi erityisesti seuraavaan kohtaan.

1800-luvun loppupuolella oli Amerikan lestadiolaisuudessa tapahtunut hajaannus, joka kiteytyi osittain valittuihin saarnamiehiin sekä vuosisadan vaihteen suureen hajaannukseen lestadiolaisuudessa (esikoiset, uusheränneet ja vanhoillislestadiolaiset). Vuonna 1908 tehtiin sovinto, jossa hyväksyttiin opilliseksi yhteiseksi linjaksi Suomen vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsevat käsitykset. Syntyi suurseuralaisuutena tunnettu lestadiolaisuuden suuntaus, joka sai nimensä liikkeen järjestämistä suurista seuroista (vert. Suviseurat).

Korostamani kohta kertoo nimenomaan joukkoparannuksesta, vaikka Raamattu tuntee pelastavan parannuksen muotona yksityisten ihmisten henkilökohtaisen synninpäästön vastaan ottamisen.

[Taavi]

Lukaisin läpi sen keskustelun Admatan palstalla, johon ylläoleva linkki ohjasi. Yksi asia jäi erityisesti mieleen, kun siinä keskustelussa toistuvasti sanottiin, ettei pikkuesikoisuuden oppi ollut oikeastaan väärää, vaan Amerikassa Suomesta vierailleilla puhujilla oli opetuksessa oikea oppi. Niin muistan Wäinö Havaksen toimittamassa selvittelykokouksen siinä pöytäkirjassa olleen sanottu, mutta siinä pöytäkirjassa sanottiin opista muutakin. Siinä sanottiin useassa puheenvuorossa, että heidän opetuksensa on kyllä oikeaa, mutta käytännössä heidän oppinsa on väärää.
Valitettavasti en pääse pöytäkirjaa nyt lukemaan, tietoni mukaan se on kansiin sidotussa kirjassa noin sadan metrin päässä tästä, mutta se on lukkojen takana asumatomassa talossa, enkä tiedä, miten saisin yhteyden avainten haltijaan. Ostaisin ne kirjat, jos saisin tilaisuuden.

Mitä sitten merkitsee, että opin käytäntö on väärää? Ensiksikin heillä oli neuvojen saarnaaminen erotettu evankeliumin julistuksesta, jolloin siitä tulikin lakisaarnaa. Se on selvin sanoin siinä pöytäkirjassa kirjoitettu. Valitettavasti en voi tarkkaa sanamuotoa kirjoittaa, koska en pääse lähteisiin kiinni. Tässä yhteydessä kannattaa erityisesti huomata, että Havas, joka oli aikaisemmin uusheräyksessä ollessaan käynyt Amerikassa suurseuralaisten kutsumana, oli nyt siellä vanhoillisuudesta siellä käyneiden selvittelyssä, yksi keskeisiä nuhtelijoita. Hän myös toimitti siitä kokouksesta kertovan pöytäkirjan painokuntoon. (Toivottavasti muistan oikein, on noin 30 vuotta, kun luin sitä pöytäkirjaa)

Toiseksi muistan monien veljien, jotka ovat Havasta eläessään kuulleet, he kertoivat Havaksen eläessään teroittaneen, että puhtainkin evankeliumi on väärää oppia, jos se kuulijoihin väärin sovitetaan, niin että asetetaan vääriä pehmikkeitä heidän kainaloihinsa siten, että sillä heidän väärää uskoaan vahvistetaan.

[vl2003]

Pietilän kirjasta voi todeta, että hän oli arvonsa hyvin tunteva mies - ehkäpä hyvinkin tyypillinen oman aikansa oppinut ihminen, mutta tämän päivän lukijalle osa hänen kirjoittamastaa kalskahtaa vähän omahyväiseltä. Osittain tätä taustaa vasten hän moittii apostolisluterilaisiakin, vaikka on toki todettava, että hänen huomionsa teologisen koulutuksen puutteesta on varmasti ollut oikea. Itsekin tiedän, että tästä on vuosikymmenten mittaan kannettu huolta myös USAn siionissa. Viime vuosina ja vuosikymmeninä onkin Amerikan siionissa iloittu kovasti, kun on saatu teologeja sinne.

Tuo ei kuitenkaan ollut lainaukseni perimmäinen syy ja kiinnostavin kohta.

Paremminkin se oli se, minkä jo muutama muukin oli kirjoittanut tähän keskusteluun: että osa apostolisluterilaisista tosiaankin lähti "veljeilemään" ei-lestadiolaisen papin kanssa niin, että jopa kysyttiin neuvoa SRK:n ohittamisessa. Minua on aina häirinnyt se, että todetaan Pietilän antaneen synkän kuvan Amerikan lestadiolaisuudesta - ja nyt kun sain alkuperäisen lähteen käsiini, voinkin huomata, että vl-uskovaisen silmillä luettuna siinä itse asiassa "kehutaan" heidemanilaisia.

Minun lukemanani tulee kovasti sellainen vaikutelma, että nuo kirjoittajan tapaamat "edistykselliset" ovat varmastikin vaikuttaneet kovasti siihen kuvaan, mikä Pietilälle jäi heidemanilaisista ja itse Heidemanista. Koko kirjan lukeneena olisin valmis olettamaan, että Heideman ja Pietilä eivät tavanneet. Monet vähäisemmätkin tapaamiset mainitaan kirjassa ja henkilöt kiitellään tai moititaan sen mukaan, kuinka auliisti on erilaisia palveluksia annettu, ja Heidemanista siis puuttuu maininta henkilökohtaisesta tapaamisesta. Ei siis liene täysin perusteetonta olettaa, että Pietilä oli toisen käden tietojen varassa kirjoittamaan noinkin vakavia moitteita Heidemanin toiminnasta!

Mitähän lienee ollut tuo "edistys", jota Heideman niin kovasti vastusti?

Toinen minua kauan kiinnostanut asia olisi päästä lukemaan tuon Taavetin mainitseman kokouksen pöytäkirjat. Taavetin kertoman perusteella ja muutenkin epäilen, että tuokin "opin oikeus" on samanlainen irrallinen (sinänsä totuudellinen) lainaus, joka on alkanut vuosien mittaan elää omaa elämäänsä.

[vl2003]

Pietilä on sekoittanut parannuksen ja ripin.

Näin juuri.

[Hynde]

Purnua teki tunnetuksi todennäköisesti amerikansuomalainen saarnaaja Hermanni Nikulas, joka vieraili useilla paikkakunnilla Etelä-Suomessa vuonna 1898. http://lestadiolaisuus.info/suuntaukset/esikoisuus/

Amerikan esikoisten ryhmittymän hajotessa Nikulas kuului siihen 'pikkuesikoisten' ryhmään, joka haalilasten kanssa muodosti suurseuralaisten ydinporukan.
Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963 kirjassa yhdessä viitteessä tiedetään kertoa, suunnillen näin:
Nikulas totesi A.J.Pietilälle että jos tuonlaisen puheen pidätte niin saatte puhua vapaasti joka paikassa.
Ulkopuolisen papin puheille tuo on aika radikaali hyväksyntä.

[O.M]

Voisimme olla tarkkoja käsitteissä, ainakin tällä kohdalla. Tietämäni Biblian rekisteri ei puhu parannuksen armosta, vaan uskosta ja siitä, mikä uskon vaikuttaa. Vaikka ne enimmiltään ovatkin sama asia, on niillä keskenään myös erilaisia aiheen mukaisia eroja.

Ihan hyvä tarkennus. Otin tähän nyt sen Raattamaan näkemyksen uskon syntymisestä:

"Lyhykäinen oppi uudesta-syntymisestä käsitetään sydämellä, kun se äänellisesti saarnataan Raamatun mukaan, ja sanan lukeminen vahvistaa saarnan, niin kuin Berean seurakunnan kristityistä mainitaan. Lukeminen vaikuttaa, kun sana sydämellä käsitetään, vaan siinä on asia, ettei ihminen käsitä raamattua, ja koska hän luulee näkevänsä, niin hänen sokeutensa pysyy. - Raamatussa on kyllä kirjoitettu uudesta-syntymisestä, mutta saarnattakoon siitä äänellisesti, ja selitettäköön se lyhyt armonjärjestys, kovin pitkän selityksen kautta se menettää voimansa."
- Juhani Raattamaa Johan Tuderille 4.7.1876. Lainaus otettu Lohen Pohjolan kristillisyys -kirjasta, lihavoinnit omiani.

Kiinnittäisin erityishuomiota tuohon kohtaan "luulee näkevänsä". Minulla on käsitys, että kun Paavali sokeutui Damaskoksen tiellä, sillä oli sellainen hengellinen merkitys, että hän käsitti syntisokeutensa. Hän oli kyllä hengellisesti sokea jo sitä ennenkin, mutta käsitti tilansa vasta, kun ylösnousseen kirkkaus häikäisi hänet ilmestyksessä ja hänet otettiin tunnolta kiinni. Ananiaan julistaman evankeliumin ja kätten päälle panemisen kautta hän sitten sai hengellisen näkönsä takaisin. Sehän hänellä oli pienenä lapsena ollut, ennen kuin hän syntien ja ylitsekäymisten tähden sokeutui, itse tilaansa tajuamatta.

[Taavi]

Ulkomuistista pieni välähdys Heidemanin saarnamatkalta Amerikassa. Olen lukenut sen noin 30 vuotta sitten siitä kirjasta, jota olen edellä kaivannut.

Heideman sanoi saarnassaan: Yksikään ihminen ei voi lakia täyttää, vai onko täällä joku, jolle se on onnistunut.
Seuraväen joukosta nousee käsi, eräs täti sanoo kuuluvalla äänellä: Täällä!
Heideman: No hyvä, tulepa puheen jälkeen sakastiin.
Seurojen jälkeen rouva ilmestyy Heidemanin luokse, alkaa keskustelu, jossa Heideman käsky käskyltä luettelee ja rouva kertoo pitäneensä oikean Jumalan, ei ole lausunut turhaan Hänen nimeään, on pyhittänyt lepopäivänkin tarkkaan. Kuudennen käskyn rikkomisesta ei missään tapauksessa, eikä ole varastanutkaan, eikä ole sanonut väärää todistusta kenestäkään. Tullaan yhdeksänteen ja kymmenenteen käskyyn, ne eivät puhukaan teoista vaan himoista. Rouva käy hiljaiseksi, on tainnut joskus joitakin himoja olla.

Mitä sanoo Heideman? -Voi sinä kauhea lain rikkoja! Jumalan sana opettaa, että joka on yhdenkäskyn rikkonut, on vikapää koko lakiin, on kaikkien käskyjen rikkoja.
Rouva jatkaa: Onhan minulla turvana Jeesus.
-Älä sinä lain täyttäjä puhu Jeesuksesta mitään. Jeesus ei tullut lain täyttäjien vajausta täyttämään, Hän tuli epäonnistuneita syntisiä vapahtamaan ja auttamaan.

Erotaan ja Heideman menee seuraavaan kylään, jossa seuroja on tarkoitus jatkaa.

Sinne tulee kohta hevonen kovalla kiireellä, nuori mies pyytää päästä papin puheille: -Meidän äiti meni aivan sekaisin, ee vain: Se nuori pappi, se nuori pappi, se nuori pappi. Piti lähetä hakemaan, jos lähtisit äitiä rauhoittamaan.

Palataan takaisin edellisen päivän kylälle, siellä rouva on epätoivoisena valittamassa: minä olen niin kauhean suuri syntinen, onkohan minulla mitään mahdollisuutta pelastua? Siihen on Heidemanilla helppo sanoa: -Nyt sinulle kuuluu Jeesus, saat uskoa kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Rauha laskeutuu äskeisen hätäilijän kasvoille, kohta hän puhkeaa puhumaan: Minä luulin olleeni hyvä lasten kasvattaja, enkä ole edes taivaan tietä pystynyt lapsilleni opettamaan.