Kirjoittaja Taavetti » 09 Joulu 2018, 12:44
[quote="O.M"]Mopin palstalle on nimimerkki Pölyttynyt ottanut Väinö Havaksen saarnan Rovaniemen seuroista vuodelta 1936.
Väinö Havaksen saarna Rovaniemen suurissa seuroissa 1936
KRISTUKSEN SEURAKUNTA HOIDETAAN EVANKELIUMILLA.
Paavali, Kristuksen Jeesuksen kutsuttu apostoli Jumalan tahdosta, ja veli Soostenes Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät, ynnä kaikille, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa, niin omissaan kuin meidänkin. Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!
Minä kiitän Jumalaani aina teidän tähtenne siitä Jumalan armosta, joka on annettu teille Kristuksessa Jeesuksessa, että kaikessa olette rikastuneet hänessä, kaikessa puheessa ja kaikessa tiedossa, sen mukaan kuin todistus Kristuksesta on teissä vahvistettu, niin ettei teiltä mitään puutu missään armolahjassa, teidän odottaessanne meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestystä. Hän on myös vahvistava teitä loppuun asti, niin että te olette nuhteettomat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen päivänä. Jumala on uskollinen, hän, jonka kautta te olette kutsutut hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, yhteyteen, (1 Kor. 1: 1—9.)
Kun Jeesus Genetsaretin järven rannalla lähetti Pietarin ihmisten kalamieheksi, oli tuossa apostolin saamassa tehtävässä kaksi kohtaa: ensimmäinen oli se, että hänen piti ruokkia Herran lampaita, toinen se, että hänen tuli kaita Kristuksen karitsoita. Kaksi kertaa kuului määräys: »Ruoki lampaitani» ja yhden kerran: »Kaitse karitsoitani.»
Seurakunnan hoidossa on siis pääasia se, että köyhät tulevat taivaan leivällä ruokituiksi. Välttämätöntä on myöskin, että Jumalan lapset tulevat niin neuvotuiksi ja nuhdelluiksi, ettei vain lauman heikoinkaan horjahtaisi kaidalta tieltä, ei oikealle eikä vasemmalle, ei lihan vapauteen eikä lakihengellisyyteen. Evankeliumissa onkin nämä kaksi puolta: lohdun sanat ja opetuksen sanat. Lohtu kulkee edellä, neuvo ja nuhde perässä. Ensin ruoka, sitten vitsa.
Me näemme apostolien kirjoituksista, että he ovat tunnollisesti noudattaneet Jeesuksen antamaa ohjelmaa. Se käy ilmi myös tästä korinttolaiskirjeestä. Korintton seurakunta oli tuiki viallinen lauma. Siellä riideltiin saarnaajista, käytiinpä keskenään käräjiäkin pakanallisten tuomareitten edessä. Oli häiriöitä Herran pöydässä: muutamat olivat päihtyneinä pyhällä aterialla. Eräs seurakunnan jäsen oli hairahtanut törkeään haureuteen. Meidän inhimillisen mielemme mukaan tällainen joukkokunta kaipaisi heti aluksi kelpolailla keppiä ja sitten hyvän pehmityksen perästä hieman lohdun palsamiakin. Mutta apostolillapa onkin päinvastainen järjestys. Tälle vialliselle joukolle hän aivan aluksi toivottaa Jumalan armoa ja sitä rauhaa, jonka Kristus syntisille teki Golgatalla. Paavalilla näyttää olevan tavaton luottamus Jumalan armoon. Hän ymmärtää, että vioistakin noustaan parannukseen vain armon voimin.
Tämän saman havainnon teemme myös Ilmestyskirjasta. Siinä Kristuksen henki tervehtelee seitsemää Vähän-Aasian seurakuntapaimenta. Heistä on viisi surkeasti viallista, yksi niin pahoin, että saa mainetodistuksen: »Sinulla on nimi, että elät, mutta olet kuollut.» Kuitenkin Jumalan Poika kantaa kaikkia seitsemää samalla tavalla tähtinä oikeassa kädessään. Viallisintakaan ei ole vielä viskattu pois, vaan hellän Paimenen käsi häntä vielä armossa kantaa. Samalla kaikuu myös totinen kehoitus parannukseen ja tottelemattomalle rangaistuksen uhka.
Meilläkin, matkaveljet, on sama luottamus Jumalan armoon. Ainoastaan tätä armon tietä tulee Kristuksen seurakunta oikein hoidetuksi. Niin sanoi jo aikoinaan Juhani Raattamaa: »Kristuksen seurakunta hallitaan evankeliumilla.» Jumala olkoon kiitetty, että vielä olemme tällä vanhalla koetulla tolalla. Meitäkin evankeliumilla hoivataan tämän vanhan Saaran helmassa. Evankeliumilla meidät taivaan tielle nostettiin. Vikoihinkin sortuneina meitä on tahdottu armolla auttaa. Vaikka olemme sotineetkin vakavasti syntikiusauksia vastaan, on kompastuksia tullut. Sinulla, kristitty seuravieras, saattaa tälläkin hetkellä olla polttava tahra tunnollasi. Tunnet itsesi vikaan langenneeksi matkamieheksi. Ei sinua kuitenkaan vielä ole viskattu armon tilasta pois tunnolle tarttuneen vikasi tähden, eikä sinulle taivaasta käsin sanota, että joudut Jumalan valtakunnasta ulos. Ei sinulle edes ensimmäiseksi suolaisia vitsoja anneta, vaan sinulle toivotetaan armoa ja ristillä tehtyä rauhaa. Saat uskoa lapsellisesti ja yksinkertaisesti, että sinulla, raukalla, on armollinen Isä taivaassa ja että Jumalan Karitsa otti Golgatalla maailman syntien matkassa sinunkin syntisi pois. Kanna, haavoitettu ja rääkkääntynyt sydämesi tälle Siionin avoimelle lähteelle. Ammenna siitä ilolla!
Ei ole tästä evankeliumista vahingollisia seurauksia, vaikka fariseukset luulevat, että tällainen seurakunnan hoitaminen johtaa kevytmielisyyteen. Me kaidanpolun kilvoittelijat olemme kokeneet, ettei evankeliumi koskaan kanna kehnoa hedelmää. Me saamme siitä ensinnäkin voimaa valkeudessa vaeltamiseen. Jos sinä, vikoihin sortunut veljeni ja sisareni, tänään oikein turvatusti uskot kohdallesi Jumalan sanan armolupaukset, ei sinusta tule syntiesi salaajaa. Armo ei ole syntejä peittävä maali, vaan se on raitis kristallikirkas virta, joka huuhtoo roskat pinnalle. Siellä missä seurakuntaa evankeliumilla hoivataan, siellä tunnustetaan synnit Jumalalle ja ihmisille. Olemme panneet merkille esim. sen, että lämpimistä ja ruokkivista seuroista palatessa, on ollut helppo anoa anteeksi ja tunnustaa kotiväellekin rikkomuksia. Tarttukaamme siis rohkeasti evankeliumin ihaniin armolupauksiin! Ja katso, me saamme nähdä, miten sydämet avautuvat toinen toisillensa ja tuntojen painot huuhtoutuvat pois. Siionin juhla-kaupunki on ihana virtoinensa!
Toiseksi armo tuo voiman keskinäiseen rakkauteen. Rakkauden rikkeetkin se yksin korjaa. Vanha saarnaaja lähetettiin muutamaan kylään, jossa kristityt kamppailivat keskenään. Jumalan lapset kiiruhtivat hänen luokseen tunnustamaan toistensa syntejä. Oi, miten helppoa hommaa! Ukko oli luonnostaankin heikkokuuloinen. Nyt hän heittäytyi umpikuuroksi. Hän ryhtyi hiljaisena seurojen pitoon. Luulisimme, että hän tuollaisille riitapukareille olisi vinguttanut aimo tavalla ruoskaa. Mutta ei! Hän puheli herttaisesti sulia armon sanoja, johdatteli kuulijoitaan uskossa ja hengessä katselemaan sitä orjantappuroilla kruunattua kipujen miestä ja Golgatan keskimmäisen ristin Kuningasta, jonka haavoista veri syntiemme pesoksi varisi, ja pääsiäisen kirkasta voittopäivää, jona kuoleman kahleetkin kirposivat, ja rupesi syntiseen sieluun siintämään avoin ura haudasta taivaaseen. Kolmantena seurapäivänä siihen asti selin toisiinsa istuneet kuulijat kääntyivät vastakkain. Jo kuului armonkerjääjänkin ääni. Ja synnintunnustajia ilmaantui. Kukin vaikersi ja anoi anteeksi omia vikojansa ja erheitänsä, ja toinen toisiansa siunattiin synninpäästön evankeliumilla. Näin on armo yhdistävä voima, se Uittaa lapset yksimieliseksi laumaksi Ylipaimenen ympärille. Kohise siis keskellämme armon virta ja lujita veljellisen rakkauden siteitä välillämme!
Loppupuolella tätä kirjettä näemme, miten apostoli arastelematta nuhtelee ja kehoittaa parannukseen kaikista niistä virheistä, jotka aluksi mainitsimme. Siis ensin ruoka, sitten vitsa. Sama järjestys säilyköön loppuun asti meilläkin. Muistakaa kotiseudullannekin, että Kristuksen seurakuntaa on hallittu ja hallitaan evankeliumilla! Emme häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima itse kullekin uskovalle autuudeksi.
Armollisen alkutervehdyksen jälkeen tulee vielä odottamattomampaa. Apostoli käy kiittämään Herraa Korintton kristittyjen edestä. Ei hän luonnollisestikaan Jumalaa ylistä siitä, että korinttolaiset riitelivät, tai että oli tapahtunut sopimattomuuksia Herran pyhällä ehtoollisella. Hän puhkeaa kiittämään siitä Kristuksen armosta, jonka Korintton veljet olivat uskossa omistaneet. Tästä samasta asiasta kaikukoon meidänkin kiitoksemme. Kannattaa köyhän kristityn omasta kohdastansa kiitollisena sanoa: »Ole kiitetty, Isä, armostasi!» Samasta syystä kannattaa ylistää Herraa toinen toistemmekin edestä. Tekee mielemme nytkin lausua: »Ole kiitetty, taivaallinen Isä, että Suomen kansankin keskuudesta olet koonnut tällaisen lauman, joka kantaa povessaan taivaan tulta ja sitä rauhan tyventä, jota loppuaikojen myrskyissä niin kipeästi kaivataan!»
Samoin iloitsemme kiittävinä saadessamme kuulla, miten siellä ja täällä kautta Suomenniemen tuhlaajalasten sydämet avautuvat sovintosaarnalle, ja armo lääkitsee sairaita sieluja. Tuntuu sanomattoman hyvältä, kun Isän kodin ovet ovat yhä auki ja niistä konttailee sisälle kurjia kulkijoita. Armo tekee rikkaaksi. Köyhästä tulee vielä muitakin rikkaiksi tekevä. Mekin olemme tässä itsessämme ihan köyhät. Typötyhjin käsin seisomme Herramme tutkivan katseen alla. Emme voi ainoatakaan täydellistä työtä näyttää hänelle. Olemme itsessämme köyhät, mutta Kristuksessa — vain hänessä — rikkaat. Armo oli tehnyt Korintton kristityt rikkaiksi nimenomaan kahdessa asiassa: opissa ja tuntemisessa.
Oikea raamatullinen puhdas oppi on kallis taivaan lahja. Myönnämme kylläkin, ettei pelkkä puhdas oppi ketään pelasta, sillä ihminen saattaa sortua tottelemattomuutensa tähden sisäiseen lankeemukseen, vaikka pääkalloon jääkin oikea opinkäsitys. Mutta samalla vakuutamme, että väärässä opissa ei kukaan tule autuaaksi. Väärä oppi on lihan työ, josta on alistuttava parannukseen niin kuin muustakin saastaisuudesta. Me kiitämme, matkaveljet, sydämemme pohjasta Herraa siitä, että meillä on oikea raamatullinen ja luterilainen oppi. Meidän tulee tänä suurena luopumuksen ja eksytyksen aikana lujittua siinä. Olkaamme ahkerasti seuroissa ja kotona avatun Raamatun ääressä, jotta vaikeuksienkin ja ovelien viettelysten kohdatessa olemme sisäisesti lujasti vakuutetut siitä, että me uskomme niinkuin Raamattu sanoo!
Korinttolaiset olivat tulleet armon kautta rikkaiksi myös kaikessa tuntemisessa. Jumala olkoon kiitetty siitä, ettei tässä sanota hyvissä tuntemisissa, sillä silloin meiltä, kylmärintaisilta, katkeaisi taivaan tie. Kaikkeen tuntemiseen sopivat huonotkin tuntemiset: murheet, kiusaukset, ahdistukset, kylmyydet ja kuivuudet. Niitten tähden ei näin ollen tarvitse säikähtää pudonneensa pyhien saatosta pois. Tämä rakas Raamattu todistaa, että entisetkin pyhät ovat olleet rikkaita tällaisista kehnoistakin tunteista ja kokemuksista. Elävä lapsi niitä tuntee, ei kuollut koskaan. Vasta helluntain tulen loisteessa olemme suureksi suruksemme oppineet tuntemaan pahanilkisen ja petollisen pienen sydämemme, joka toisinaan oikein uhoo kylmyyttä. Siellä sitten on pohjimpana kipene taivaan tulta. Se ei ilmaisee kylmäkiskoisuutemme ja riitelee sitä vastaan. On myös suloisia tunteita. Mutta niitä saamme vain silloin tällöin maistaa. Niillä Isä vahvistaa meitä, kun olemme ristiemme ja taakkojemme alla aivan nääntymäisillämme. Täällä seuroissakin armo etsiskelee tällaisia monien ahdistusten repelemiä sydänriepuja. Miten alas se laskeutuu juuri sinun kohdallesi, kärsivä veljeni ja sisareni! Jumala tahtoo täyttää juuri sinut armonsa ylitsevuotavilla tuntemisilla. Eikä sinne ahtaaseen astiaan paljon mahdukaan.
Korintton seurakunta oli edelleen rikas erityisistä Pyhän Hengen armolahjoista. Meillä kaikilla kristityillä on eräitä yhteisiä Pyhän Hengen tuomia lahjoja. Sellaisia ovat mm. nuo äsken mainitut moninaiset tuntemiset, syntien anteeksisaaminen, taivastoivo, rakkaus veljiin. Mutta näiden yhteisten lahjojen lisäksi on seurakunnan rakennukseksi ja erilaisten seurakuntatehtävien hoitamiseksi olemassa erikoislahjoja, kuten profeetan, opettajan, evankelistan lahjat, parantamisen lahja ja henkien eroittamisen lahja. Niitä ei ole kenellekään yksityiselle kristitylle annettu kaikkia, sillä ylpeän luontomme tähden emme jaksaisi niitä kantaa. Vähemmästäkin jo me, poloiset, paisumme. Mutta seurakunnassa nämäkin kaikki lahjat ovat. Siksi on sanottu, että seurakunta on totuuden patsas ja perustus. Siksi olivat Juhani Raattamaa ja Raution Junnu sitä mieltä, että seurakuntien on hallittava vielä puhuvaisetkin miehet. Tässä vanhassa opissa olemme mekin näissäkin asioissa tahtoneet seisoa tietoisina siitä, että seurakunta-laivan ruorissa ovat lävistetyt kädet, ja että Pyhän Hengen tuuli meitä vie autuuden satamaan!
Korintton Herran kansa näkyy myös odottaneen Jeesuksen toista tulemista. Se on kaikkien Jumalan lasten yhteinen tuntomerkki. Ja se on seikka, joka jakaa ihmiset jyrkästi kahteen ryhmään. Tänne seuroihinkin on varmaan saapunut kuulijoita, jotka kammoten ajattelevat suuren tuomarin ilmestymistä. Uskoton ystäväni, se johtuu siitä, että kannat salattuja syntejä sydämelläsi.
Omantuntosi tilikirja on kuittaamaton. Siinä tilassa on hirveä astua tulisilmäisen tuomarin kasvojen eteen. Siksi säikähdät, kun huuto kuuluu: »Katso, Kristus tulee kirkkaudessansa!» Yksikin tunnollasi oleva anteeksisaamaton synti painaa silloin kalliisti lunastetun sielusi iäiseen eroon Jumalasta. Mutta me, köyhät Jumalan lapset, odotamme Kuninkaamme ilmestymistä siksi, että hän on mnlle rakas. Vaikka sydämemme tunteet voivatkin olla kaikkea muuta kuin palavat, on Jeesus kuitenkin meille niin rakas, ettemme uskalla hänestä hellittää. Ilman Jeesusta joudumme hukkaan, ja ilman hänen armoaan sielumme nääntyy tuskissaan. Toiseksi olemme niin nihkiuupuneet tämän turmeluksemme raskaan ja rosoisen savimajan raahaamiseen. Odotamme hetkeä, jona kuolematon osuutemme vapautuu ahtaasta häkistään ja lennähtää kiitosta veisaten kirkkauteen. Kolmanneksi tämä maa on meille vieras.
Me emme usko maailman olosuhteiden parantumiseen, emme sillä emmekä tällä vanhalla tai uudella järjestelmällä. Tämä maailma on ollut epävanhurskas maailma, ja sellaisena se pysyy. Loppuaikoina sen epä vanhurskaus käy vain yhä ilmeisemmäksi. Siksi me aikojen iltapuhteen matkamiehet, odotamme uusia taivaita ja uutta maata, jossa vanhurskaus asuu. Näin ollen olemme kuin muuttolintuparvi syksyisen hämärän laskeutuessa maille. Odotamme lähtömerkkiä. Vai olisiko sinulla, rääkkääntynyt kilvoittelija, mitään sitä vastaan, että Ihmisen Pojan salama leimahtaisi ja huuto kajahtaisi: »Ylkä saapuu.» Uskon, että väsyneinkin kohottaisi kirkastuneen katseensa korkeuteen ja huulille nousisi: »Amen, tule Herra Jeesus!»
Mutta vaikka Yljän tulo viipyisikin vähäisen, emme sittenkään ole lopun ahdingossa turvattomia. Herramme vahvistaa meitä loppuun asti. Lujana pysyminen ei jäänyt meidän varaamme, veljeni ja sisareni, vaan Jumalan. Se Herra, joka meissä hyvän työnsä alkoi, päättää sen myös. Se Isä, joka lapsen käteen tarttui, ei heitä pois. Meitä kätketään Jumalan voimalla autuuteen.
Se Jumala, joka meidät armovaltakuntaansa kutsui ja sovintosaarnalla kiinnitti, kuuluu olevan uskollinen. Tähän asti hän onkin meitä uskollisesti hoitanut ja kärsinyt. Uskomme vakaasti, että meitä edelleen nuhteettomina säilytetään Herramme tulemukseen saakka. Nuhteettomina! Tuo sana saattoi säikäyttää monta. Minäkö nuhteeton? Koko seurojen ajan minua on sana nuhdellut milloin mistäkin viastani ja puutoksestani. Ja kuitenkin me, itsessämme nuhteenalaiset uskovaiset, olemme iäisyysvalossa katsoen tälläkin silmänräpäyksellä ihan nuhteettomat. Olemme sitä Kristuksessa. Kun heikoinkin uskoin pidämme hänen lunastusteostaan kiinni, katselee Isä meitä, poloisia lapsiaan, Poikansa täydellisyyteen verhottuina. Ja sen tähden toki jaksamme uskoa, että Jeesuksen vaellus oli nuhteeton. Tahtoisin sanoa juuri sinulle, joka nuhteenalaisena vapiset: Hän, joka tuomarina kerran ja pian tulee, on sinun oma Vapahtajasi. Jotta tämän armon jaksaisit kiusattunakin omistaa, siunaan sinut synninpäästön ihanalla evankeliumilla. Vakuutan, että sinut Golgatan ristillä sovitettiin pyhän Jumalan kanssa. Siksi ovat syntisi 'Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi annetut. Tämän uskoessasi olet nuhteeton Herrasi edessä. Olet armon paisteessa ja surujen sateissa valjennut vilja, joka odottaa sirppiä ja elojuhlia.
Mopin palsta taitaa sulkeutua huomenna, siksi otin talteen kyseisen saarnan.
Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 09 Joulu 2018, 12:44
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4