Rintamakirjeitä sodan ajalta

Muistoja menneiltä ajoilta sekä
Vanhoja säilyttämisen arvoisiksi harkittuja keskusteluja foorumillamme.

ViestiKirjoittaja Taavi » 04 Helmi 2011, 08:36

Kirje rintamalta


Tervehdin kaikkia Jumalan lapsia kautta Suomen niemen näillä paljon puuttuvilla riveillä tämän rakkaan lehden kautta, sekä omaisia. Olen joutunut isänmaan rajoja puolustamaan tänne johonkin rintamalle. Täällä on muitakin tuttuja Jumalan lapsia Pohjanmaalta. Ilolla puolustamme synnyinmaatamme ja oikeuksiamme tietoisina siitä, että taistelemme samalla Jumalan sanan puolesta pilkkaajia ja Jumalan temppelien häpäisijöitä vastaan lujana ja pelotta, luottaen raamatun sanoihin: "Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät muuta voi."

Niin, ei nuo julmat viholliset muuta voi, kun on synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa. Kehotan teitä nuoret ja vanhat, kotikylällä ynnä muualla, jos ette ole vielä tehneet sovintoa Jumalan kanssa, tehkää se nyt, ja kun vielä armon aurinko pilven raosta paistaa, ennen kuin myöhä saavuttaa, ja armon aika loppuu. Ja te vanhat ja nuoret Jumalan lapset, olkaa turvallisella mielellä ja lujat loppuun asti. Ja muistakaa meitäkin, heikkoja Jumalan lapsia täällä kaukana rintamalla, esirukouksillanne, sillä rukousten lapsi ei joudu hukkaan.

Terveiset vanhemmille, olkaa turvallisella mielellä, ja antakaa anteeksi nämä paljon puuttuvat rivit. Jumalan rauhaa. Piirteli,

Res. alik. Ville Sainila
11/KKK/JR 40. KPK 17
Siionin Lähetyslehti, he4lmikuu 1940
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 05 Helmi 2011, 09:18

Siionin Lähetyslehden lukijoille


Terveiset teille, rakkaat Siionin matkamiehet täältä ajallisen vihollisen vastarinnan puolelta. Olemme "täällä jossakin" ajallista vihollista vastaan seisseet toista kuukautta. On ollut suurena apuna Jumalan suuri, anteeksi antava armovoima. Suruttomat aseveljetkin on joutuneet käsittämään, että on suuri varjelus, kun olemme niin paljon varjeltuneet ihmispersoonan pedon edessä. On ihmeellistä, kuinka olen minäkin armoitettuna, suurin syntisistä, saanut varjeluksen alla vaeltaa. Rakas Isä on paljon armahtanut meitä. Kaikkialla on moni saanut käsittää Jumalan suuren armotyön, ja armosta uskoa syntein päästön ja anteeksiantamuksen Jeesuksen Kristuksen veren kautta. Olen kaikista heikoin kaidan tien matkamiehenä. Mutta ei ole varaa käydä sinne eikä tänne. On taisteltava uskon jalo taistelu, kärsimysten matka täytyy loppuun taistella. Täytyy kyynelten laakson matkasauva kuljettaa siihen asti, kun on viimeinen vihollinen lyöty alas, se on kuolema, joka on ajasta iankaikkiseen lepoon ja rauhaan siirtymistä Jumalan lapsilla.

Voi sitä iloa loppumatonta, ja sitä rauhaa ihanaa, kun köyhä matkamies päästetään hengellisestä ja ajallisesta sodasta. Minä kiusattu olen saanut heikkouden keskellä, vahvalla mielellä, armosta uskoneena, tehdä vastarintaa isänmaan puolesta, ajallista vihollista vastaan voitollisesti. On ollut ilomieltä siitä joskus, kun olen selvin silmin saanut nähdä vihollisen sortumisen lähettämistäni luoteista, jotka on isänmaan aseistuksesta opetetulla tavalla ammutut. Niinhän on seistävä vartiopaikalla Kristuksen sotilaan. Kaikki aseistus, mitä uskossa saimme Kristuksen vereen ja ansioon turvautuneina, lähdimme silloin sielunvihollista vastaan taistelemaan Jumalan sota-aseilla. Uskon kilpi ja hengen miekka on täytynyt olla turvana. Niin olemme, veljet ja sisaret rakkaat, saaneet voitollisesti taistella kotikunniaa kohti. Patruunavarastonamme on tarvittu joka hetki suuri anteeksiantamus, ja runsaasti siunaava armovoima. Niin pyydän rakkaat sisaret ja veljet, että jaksaisitte rukouksissa muistaa, ja kantaa minuakin heikointa rakkaan Isän eteen silloin, kun olette omia kiusauksia ja heikkouksia kantamassa Isän sydämelle, niin että saisin minäkin, kerran pajusta irtautuvan kieleni kiittämään yhdessä pyhien kanssa. Jumala rakas Isä, armollisesti katsokoon omien puoleen, ja Suomen kotien puoleen, että saisimme ajallisen rauhan, ja niin yhtyä siunattujen kanssa siunaamaan siunaamattomia, joita on helvettiin kovin paljon matkalla uskottomuuden tähden. Veljistämme on täälläkin saanut moni kotikutsun ajan myrskyjen ruhjomana. Herra armahtakoon meitä! Jumalan rauhaa, rakkaat sisaret ja veljet.

Heikoin veljenne,
Res. Veikko Posio
2/Er. P. 18. Kenttäpostikonttori 17.
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 05 Helmi 2011, 13:26

Täältä jostakin


Tervehdin Jumalan rauhalla kaikkia Jumalan lapsia vielä tämän maan päällä, koska on Jumala sallinut vielä aikaa minulle, sen verran täällä isänmaan puolustusriveissä. Tuntuu sydämeni tälläkin hetkellä laulavan kiitosta taivaalliselle rakastajalle, kun näyttää siltä, että iltarusko jo viime säteitänsä heijastaa tämän katoavan maan yli. Kuule ystävä rakas, pian meitä siirretään tuohon valkopukuiseen joukkoon, jossa ei tarvitse ikävän eikä eron kyyneleitä vuodattaa, eikä pelon alla huokailla. Kaikki merkithän jo todistavat, että se tulee, joka tuleva on. Nyt on~ ihmisille varoitusaika. Nostakaa päätänne, sillä meidän lunastuksemme aika lähestyy. On vain muutama päivä, kun sain viimeiset hyvästit jättää tämän maan päällä eräälle uskonveljelle, joka lähti etulinjoille. Hän on kaatunut. Hänestä jäi hyvä todistus, että hänen sielunsa kelpasi Jumalalle. Emme tiedä, milloin vuoromme joutuu. Olkoon, Herra sinun tahtosi. Hän on siellä tervehtimässä Golgatan sotasankaria, joka voitti Golgatan sodan. Hän ylensi verisen lipun merkiksi sodan voitosta ja huusi: "Kaikki on täytetty!" Hän oli sovintouhrina sinun ja minun syntien edestä. Siihen saa jokainen ihmislapsi turvansa laskea, uskoa omat syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä. Tahtoisin sanoa sinulle, sinä epäuskoinen lapsi raukka, mihin sinä voit turvasi laskea, sinä Jumalan vihan hirmuisena päivänä. Voi, voi, sinua ihmisraukka, silloin sataa sellainen tulikonetulta tämän maan päälle, että et voi suojaa löytää. Silloin saat huutaa vuorille, langetkaa minun päälleni. Voi sinua synneissäsi hukkuva ihmisraukka, jos on sulla vielä aikaa, tee jo parannus. Kyllä näyttää ikävältä, kun olen katsellut täällä ihmisten lapsia, jotka ovat täältä jo ennen minua lähteneet taisteluun puolustusriveihin. Olen muistellut, että tehkää parannus, ystävät rakkaat. On tunnetuita, jotka ovat evankeliumin valossa kasvaneet. Tuntuu niin sääliltä, jos iankaikkinen vahinko tulee, niin he vastaa: ei sitä voi tehdä. Tuntuu kummalle, että onko tällaiset ihmisraukat tottelemattomuudellaan Jumalan vihan ja paatumuksen päällensä vetäneet. Täytyy sanoa, että auta heidän tilaansa tuntemaan, ja päällesi Jeesus uskomaan, ja viimein taivaan iloon saata.

Ei voi muuta sanoa. Kantakaa minuakin heikkoa matkamiestä rukouksissanne taivaallisen Isän helmaan. Ja tälläkin hetkellä tahdon uskoa kaikki syntini anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä. Ja jos elän, niin Herralle elän, tai jos kuolen, niin Herralle kuolen. Ja alan sellaisen voitonvirren, joka ei lopu. Sydämelliset terveiset Säräisniemen kotiseudun ja kaikille Jumalan lapsille, ja onnellista uutta vuotta toivottaa

Sotamies Paavo Leinonen
"Täältä jostakin,"
Siionin Lähetyslehti helmikuu 1940
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 05 Helmi 2011, 20:48

Pälkjärveltä


Jumalan terve!
Tervehdin ensikertaa Siionin Lähetyslehden ystäviä. Näinä ahtaina aikoina Jumala on antanut tälle syntiselle kansalle rangaistuksen aikoja, suruja ja murheen päivät. Olen huomannut elämässäni, että vastoinkäymisen päivät ovat paljon hyödyllisemmät, kuin myötäkäymisen päivät. Jumala suuresta armostaan herättäköön tämän suruttoman kansan, tuntemaan suuren syntisyytensä tänä alkavana vuonna. Moni äiti on saanut itkeä rakkaitaan tämän menneen vuoden loppupäivinä. Vaan sydämeni halu olisi, että meidän murhe olisi Jumalan mielen mukaan, ja monelle äidille olisi sielun autuudeksi. Kansa oli kiittämätön ja suuresti synnin uhri.

En pidä ihmeenä Jumalan kuritusta tälle Suomen kansalle. Täälläkin Pälkjärven seurakunnassa on tarpeen kuritus. Tanssisali, teatteri, korttipöytä ja viinapullo oli suurimmalta osalta kansan ilo. Jumalan kiitoksen sijaan kuului kirous. Nyt kuullaan sodassa kaatuneitten omaisten tähden itku, pelko ja vapistus vihollisen koneitten yläpuolella lentäessä, ja tykkien jyskeessä. Minun sydämelleni on ilo siitä, että saan kiittää, ja suurena syntisenä ja paljon puuttuvaisena uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.
Hänen verellä on meille ostettu ihana isänmaa, taivaan valtakunta. Meidät on kalliisti ostettu tästä turmeluksen orjuudesta, synnin Egyptistä. Kiusausten keskellä tuntuu ihanalle, kun saan sulkeutua Jeesuksen viiteen haavaan. Jos ruumiin tappavat, niin sielu kelpaa Jumalalle. Heikkouksia ja vajavaisuutta on minunkin elämässä: synti aina tarttuu ja hitaaksi tekee uskomaan. Ja parannuksen tekijänä saan kulkea tällä tiellä, ja elämän iltaan asti. Sen tähden uskokaa suurena syntisenä, ja paljon puuttuvaisena kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliisti maahan vuotaneessa sovintoveressä. Oi, että jaksaisimme uskoa tämä lyhyt taival, mikä on minulla ja teillä!

Kohta tulemat vieraat taivaasta, noutamaan minua ja teitä, kalliit matkatoverini, tutut ja tuntemattomat, joita en ole kasvoista kasvoihin nähnyt. Oi, että Jumala rakas taivaallinen Isä, varjeleisi kaikesta synnistä, tällä vaivalloisella tiellä, vaivojen vainiolla. Jääkää Jumalan rauhaan, rukoilkaa edestäni, pyytää uskossa heikoin sisarenne.

Hanna Eronen
Siionin Lähetyslehti, helmikuu 1940
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 05 Helmi 2011, 22:08

Tervehdys pohjoisrintamalta.

Rakkaat Jumalan rauhan terveiset täältä, pohjoisrintamalta. Pyydän teitä, toimittaja Havas julkaisemaan tervehdykseni täältä taistelujen keskeltä kaikille veljille ja sisarille, tutuille ja tuntemattomille, erittäin Merikarvian kristityille, sen rakkaan Siionin lehden välityksellä, jos tämä vaan on mahdollista.

Syvällä kaipuulla muistelen kaikkia veljiä ja sisaria, jotka olemme karitsan verellä ostetut Jumalan lapsiksi, ja tässä armon ajassa. Minäkin olen vasta vähän aikaa ollut uskomassa, ja saanut maistaa sitä taivaallista mannaa, jota syntinen ihminen saa silloin, kun kaikki viat, synnit pestään pois Jeesuksen verellä. Pyydän teidänkin siunaustanne uskoni vahvistukseksi, kun taivaallista Isää Jumalaa rukoilette tänä vaikeana aikana, jota nyt joudumme kokemaan

Vähin veljenne uskossa
Stm. Martti Salmi
Siionin Lähetyslehti, helmikuu 1940
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 08 Helmi 2011, 08:42

Jumalanlasten tervehdyksiä


Rakkaat Jumalan lapset, tutut ja tuntemattomat. Jumalan armon ja rauhan tervehdyksellä tervehdin teitä kaikkia taivastien matkamiehiä täältä suuren erämaan keskeltä, sillä täällä ei ole koko pitäjässä uskovaisia. Tunnen itseni niin yksinäiseksi ja hyljätyksi, kun Jumala otti vielä pois mieheni, joka oli toinen kristitty, niin sen tähden tuntuu monta kertaa, että uupumus kohtaa, enkä jaksa kilvoitella, vaan että lamppuni sammuu öljyn puuttuessa. Vaan ole Herra Jeesus kiitetty, että olet antanut vielä voimaa uskomaan. Ja onpa hyvä, että meillä on sellainen Ylkä, joka ei katso meidän virheitämme eikä puutteitamme, vaan ottaa meidät vastaan juuri sellaisina kuin olemme. Hän ei kysy, niin kuin ajallinen ylkä, kuinka rikas, kaunis taikka köyhä hän on, vaan Kristus katsoo ainoastaan sitä, että olemme neitseelliset ja evankeliumin kautta syntyneet.

Kyllä täällä on paljon hengellistä touhua. Kun nyt on tilanne tällainen, niin sen painamina ovat ruvenneet pitämään hartaushetkiä ihan joka ilta, ja paljon on tullut herätyksiä, vaan siitä on suru, kun ei ole, kuka auttaisi niitä raukkoja. He kyllä hartaina kaikki polvistuvat ja rukoilevat ja huokaavat ja silti joudun ajattelemaan katsellessani sitä, että evankeliumi on uskon kuuliaisuus. Ja kun se on uskon kuuliaisuus, niin se ei ole tekokuuliaisuus, sen kaltainen, kuin niitten on, jotka töihinsä luottavat. Jotka kyllä kuulevat evankeliumia, mutta eivät usko sitä, vaan tahtovat pitää omankin mielipiteensä jossakin arvossa. Ja siksi he eivät ole puhtaat neitseet, vaan saastutetut itse valitulla Jumalan palveluksella. Ja pahalta haisevat Jumalan edessä niin, että heidän pitää saaman tuomionsa. He kyllä tahtovat puhdistaa lamppunsa, mutta öljyastia on täynnä ihmisellisen epäuskon vettä, jonka tähden se ei pala, se on saastainen.

Kerran olin heidän kokouksissaan, niin sitten lopussa puhuja pahoitteli sitä, että jos meitä kuinka pieni lauma kokoontuu, niin siinä on eri hengen lapsia. Hän tarkoitti tietysti minua. Niin minä ajattelin, että kuka taitaa tässä erottaa, tyhmät taitavista, ei yksikään ihminen maan päällä. Sillä maailma kutsuu niitä tyhmiksi, joita Kristus taitaviksi. Sillä ne, jotka turvaavat ei puhtaasti Kristukseen, vaan omaan hyvyyteensä, loistavat enemmän, kuin oikiat taitavat. Vai miksi ihmiset turvaavat omiin töihin, ja etsivät öljyä lamppuihinsa väärästä paikasta. Vai onko se syynä, etteivät ole koskaan tunteneet Ylkää, eivätkä todella rakasta häntä. Ja siksi he antavat hänen odottaa. He hakevat apua omista töistä. Ja kun kysyin häneltä, miksi ette etsi sieltä mistä tulisi oikein etsiä, menkäät niitten tykö, jotka myyvät, niin sain naurua ja pilkkaa. Ja sen jälkeen emme taida heitä auttaa.

Ja siksi minäkin kiitän Herraa, että saan huonokuntoisena ja paljon puuttuvaisena kuulua niihin taitaviin, neitseihin, joilla on runsas ilo Yljän äänestä. Häneltä olemme saaneet kaikki lahjat, sillä morsian heittää nimensä ja tavaransa, antain ne yljälleen, ja ottaa kaikki, sekä nimen, että lahjat Yljältä. Ja se on taitavain neitseitten korkein ilo kuullessaan Jumalan ystävällistä ääntä. Ja tässä ihanassa toivossa lupaan tehdä matkaa näky mitä näky, ja pyydän paljolta anteeksi antamusta lukemaan näitä paljon puuttuvaisia rivejä, joita piirteli suuressa surussaan heikko sisarenne

Anna Lappalainen
Siionin Lähetyslehti helmikuu 1940
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 08 Helmi 2011, 15:19

Jumalan rauhaa



Lähetän rakkaat tervehdykset täältä reservistä ja puolustuspaikalta isänmaata kaikille Jumalan lapsille, erittäinkin kotiseudun Jumalan lapsille ja omalle joukolleni, jotka jäivät sinne metsiin, kun minä lähdin Jumalan turvista tänne puolustamaan maatamme, ettei saisi väärä vihollisjoukko vallata maatamme. Omin voimin emme voi me mitään sellaiselle jättiläiselle viholliselle, vaan meidän täytyy kääntyä Jumalan puoleen ja rukoilla, että rakas taivaallinen Isä antaisi meille voiton, eikä jättäisi meitä vihollisen suuhun. Ja meidän on velvollisuus kaikkien Jumalan lasten rukoukseen kääntyä uskottomien ja pimeydessä vaeltavien ihmisten puolesta, että hekin saisivat silmänsä auki ja tulisivat Jumalan valtakuntaan sisälle, ja tekisivät parannuksen kaikista synneistä. Minä heikoin ja köyhin Jumalan lapsi olen täällä Varkaudessa kysellyt seurahuonetta ja Jumalan lapsia, vaan jokainen sanoo, että ei he tiedä sellaisia, vaan näyttävät niitä pirun seurahuoneita, että on seurahuone. Minä kun kysyn, että pitääkö ne Jumalan lapset siellä seuroja, niin tulee näiltä raukoilta vastaus, että joko olet hullu, elä etsi niitä, vaan lähe tanssiin. Niin minun köyhän Jumalan lapsen täytyy Jumalan lapsia pyytää, että muistaisivat minua esirukouksissa kantaa taivaallisen Isän puoleen, että ei piru sieppaa minua pauloihinsa. Kyllä se koittaa hyvin kiusata, kun ei ole kelle täällä tunnustaisi ja haastaisi voista. Kyllä täällä Varkaudessa voi olla Jumalan lapsia, vaan en minä ole löytänyt niitä vielä, että saisin käydä veljien ja sisarten luona seuroissa. Vaan siltäkin täytyy uskoa, että kaikki synnit ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä rauhaan ja vapauteen asti. Jääkää Jumalan rauhaan, jos emme näe ennen kuin kunniassa Isän oikealla puolella."

Aabraham Pietikäinen
Siionin Lähetyslehti. helmikuu 1940
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 09 Helmi 2011, 11:20

Pudasjärveltä


Armolla ja rauhalla tervehdin kaikkia uskon veljiä ja sisaria läheltä ja kaukaa, kasvoista tuttuja ja tuntemattomia.

Olen monta kertaa ajatellut tämän rakkaaksi tulleen lehden kautta tervehtiä Jumalan lapsia tämän vieraan maan kamaralla kulkiessa. Mutta olen tuntenut itseni niin kovin ala-arvoiseksi ja huonoksi, etten ole saattanut ruveta kirjoittamaan. Nyt täytyy ruveta kiittämään tuosta lahjasta, minkä olen jo nuorena saanut opetusalalta, että saan uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Olisi syytä paljon kiittää, vain en kykene. Turmeluksen osa on painamassa. Vaan eipä sitä tiedä, jos kohta kykenen kiittämään. Sillä taivaasta tulee kutsu, että tulkaa minun Isäni siunatut. Ja kun tämä kutsu tulee, ja siunatuita kutsutaan yhdelle koolle, silloin varmaan kykenen minäkin kiittämään.

Rakkaat nuoret matkatoverit, kun olemme saaneet kalliin lahjan, Jeesuksen, sydämeen asukkaaksi, ja Hänen nimessään ja sovintoveressään, saa uskoa kaikki synnit anteeksi, kannattaahan meillä nuorillakin pitää kiinni tästä lahjasta, minkä olemme saaneet, ja tehdä vielä pikkuisen aikaa matkaa muiden vanhain kanssa. Matkan teko on lyhyt, ja palkan maksu on suuri. Sinulle halutaan sanoa, joka vielä ulkona olet, että riennä tämä lahja vastaanottamaan. Nyt on vielä armon arkin ovi auki, ja vielä Herra Jeesus avoimella sylillä ottaa vastaan. Seisahdu ajattelemaan kuolematonta sieluasi, sillä et tiedä, mistä tie taittuu ja elämä sammuu.

Sitten ei tarjota enää armolahjaa, vaan on tuomio. Sitten sinä vastaan ottaisit, vaan se on tuomio. Sinä muistat jokaisen paikankin, missä armoa tarjottiin, vaan sinä raukka tottelemattomuuden osoitit. Sinä heränneessä sielun tilassa matkaa teet, vaan sielunvihollinen on niin monenlaiset esteaidat pannut. Nuorta ihmistä se pelottelee sillä, kun on vähän nuoria uskovaisia. Että et sinä kumminkaan pysy, kun ei sinulla ole nuoria tovereitakaan. Ja monenlaiset esteet sillä on, vaan ei ole asia niin, kun vihollinen sanoo. Minulla on siitä kokemus. Kotipaikkakunnalla Posiolla sain Jumalan suuresta armosta uskoa synnit anteeksi. Kolmatta vuotta olin siellä, eikä ollut nuorta toveria lähellä yhtään. Aina piti yksin jäädä nuoresta kansasta, kun ne lähtivät maailman kemujaisiin. Mutta minä kiitän taivaallista rakastajaa siitä, että hän antoi omasta valtakunnasta iloa. Ei ole tarvinnut lähteä perkeleen virittämille lämmittelemään. Sinä armosta uskossa oleva lapsi, älä kuuntele vihollisen ääntä, ei ole matkan teko omilla voimilla. Jumalan armovoimalla matkaa teemme, en minä ole pystynyt yhtään askelta matkaa tekemään omalla voimalla. Jumala on armossaan säilyttänyt valtakunnassaan siitä uudesti syntymisen päivästä tähän päivään asti. Siitä on neljättä vuotta, kun minua siunattiin Jumalan lapseksi. Ja sitä toivon ja rukoilen, että Isä rakas, anna voimaa taistella uskossa perkelettä, maailmaa ja omaa lihaa vastaan.

Täällä Pudasjärvellä olen ollut toista vuotta. Täällä saa aina joskus nuortenkin Jumalan lasten kanssa olla yksissä, vaikka ei ole aivan lähellä, mutta aina joskus heitä näkee. Joku päivä sitten, olin täällä palveluspaikassa aivan yksin, kun on pieni perhe, niin joutuu joskus oleman yksin. Pitkän matkan päästä tänne tuli minun luo nuoria uskon sisaria, jotka olen tullut tuntemaan täällä ollessa. Kyllä oli hupainen hetki, kun sai nähdä ja puhella tuosta kalliista autuuden asiasta, ja saimme kalliin Jeesuksen sovintoverellä siunata toisiamme. Vaan täytyi ikävällä erota, kun he lähtivät takaisin. Vaan saimme jättää erohyvästit siinä ihanassa toivossa, että ei me tämän maan kamaralla nähdä toisiamme, niin taivaassa saamme tavata toisemme. Siellä ei eron kyyneleitä tarvitse vuodattaa. Voi rakkaat armonlapset, kun saamme tämmöistä päämäärää kohden kulkea, että taivaan ihanassa levossa tavataan toisemme. Siellä saamme laupeudesta lempeitä Isän kasvoja katsella. Voi kun minäkin kiittäisin, kun kykenisin, taivaan Jumalaa ja Herraa Jeesusta tuosta armojen armosta, että jo nuorena saa Jumalan lapsena matkaa tehdä. Ja kun saa Jumalan lapsena matkaa tehdä, niin saa taivaan perillinen olla.

— Jo nuorena on hyvä kaunihisti, Jeesuksen rintaan saada painaa pää, kuunnella hänen paimenääniään. On hyvä Jeesuksen kanssa matkaa tehdä tämän rauhattomuudenkin aikana. Me saamme, nuoret ja vanhat, ilolla levolle mentyä painaa väsyneet kädet ristiin, ja kiittää Herraa Jeesusta, että olen sinun kanssasi saanut päiväni viettää. Ja aamulla ylös noustua, ennen kun kiusaajakaan kimppuun kerkiää, niin saamme lausua: „Ole kiitetty Herrani Jeesus, että saan sinun kanssasi lähteä päivää viettämään." Ja vaikka kiusaaja kerkiäisi ennen, niin sittenkin on sanat sopivat.

Vielä sanon säälillä sinulle, armosta ulkona oleva lapsi, särje kaikki vihollisen esteaidat, ja riennä ottamaan armolahja vastaan! Ei ole hyvä sinulla nuorellakaan panna pimeydessä huolettomuuden vuoteelle makaamaan, vaan olisi syy valossa valkeuden lapsena matkaa tehdä.

Terveisiä Posioon Jumalan lapsille! Jumalan rauhaan, pyydän sulkeutua kaikkien Jumalan lasten esirukouksia, että kantaisitte minuakin omien asioitten kanssa Isän sydämelle.

Aune Ojala
Siionin Lähetyslehti. helmikuu 1940
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 15 Helmi 2011, 10:48

Sotakokemukset ahdistivat Armahtajan eteen

Maanpuolustuspäivä Pudasjärvellä 23.9.1956


Pudasjärvellä kokoontuu seurakuntaväkeä, ja mm. viime sotien rintamamiehiä, ja heidän omaisiaan sunnuntaina 23. 9. kirkolle viettämään maanpuolustuspäivää, jonka arvokkaat tilaisuudet on järjestetty seurakunnallisin voimin. Pyysimme lehtemme toimituksessa pistäytyneitä metsätalousneuvoja Toivo Alavahtolaa Pudasjärven Hirvaskoskelta, ja saarnaaja Sulo Hanhisuvantoa, Saloisissa asuvaa "ulkopudasjärveläistä" lausumaan mielipiteensä tuollaisen seurakunnallisen maanpuolustuspäivän tarkoituksesta.

Tuona maanpuolustuspäivänä, 23. 1. näytään julkaistun ohjelman mukaan kokoonnuttavan kirkkoon päiväjumalanpalvelukseen, ja sen jälkeen sankarihaudalle. Tämän hiljentymisen Pyhän Sanan ääreen, ja samalla sankariveljien ja heidän kotiensa antaman uhrin tarkasteluun, pidän suorastaan välttämättömänä tämän päivän ihmisille, jotka ovat jo sydämeltään ehtineet huumautua korkean elintason salaiseen ja näkyväänkin palvontaan.

Kuka nykyisin enää vaivautuu muistamaan heitä, jotka kantavat "sotavammaista sydäntä" povessaan, sodan aikaisten kovien iskujen satuttamina. Tai kuka muistaa armahtajalle annetut lupaukset koetusten helteissä?

Korkea elintaso on huumannut tavoittelemaan aineellista mukavuutta jo siinä määrin, että on vaivuttu siihen surkeuteen, joka muinoin lausuttiin näillä sanoilla: missä hyvä, siellä isänmaa.

Isänmaa on meille kuitenkin paljon enemmän, kuin vain jokin katoava aistillinen nautinto. Se on meille koti, jossa olemme saaneet kokea Jumalan armohyvyyttä myös kuolemattoman sielumme ikihyviksi.

Meidän on muistutettava itsellemme ja nousevalle nuorisollemme, että isänmaan mukana, jos se meiltä riistettäisiin, kadottaisimme kaiken sen todellisen, mikä elämämme tekee elämisen arvoiseksi. Nämä kirkkaat ja sykähdyttävän syvät ajatukset ilmaisi saarnaaja Hanhisuvanto, joka eräänä pudasjärveläisenä sai itse tulilinjoilla ollen kokea sodan kirot molemmissa viime sodissamme.

Tähän lisäsi metsätalousneuvoja Alavahtola vielä:
Kaikkinainen kiihkoilu sotilaallisilla asioilla on suomalaiselle olemuksellemme perin vierasta. Se ei kuulu luontoomme. Ja kun olomme ja elämisemme saa nykyisin kehittyä hyvän naapurisovun ja rauhan merkeissä, tunnemme tarvetta kiittää tästä taivaallista Isäämme.

Rukouksemme olkoon alati tämä: anna meille, ja kaikille maailman kansoille rauha ja sovinto! Mutta elämän todellisuus on myös omassa maassamme se, että meille on uskottu maanpuolustuksellisiakin velvoitteita. Hyvä naapurisopu edellyttää sen, että me nuo velvoitteet hoidamme. Siksi on tarpeen se, ettemme "kulje unissa", vaan olemme terveellä tavalla valpastuneita valvomaan yhteisen isänmaamme suuressa asiassa. Elävä kristillisyys on aina kilvoitellut ottamaan elämisen toden todesta.

Päivämies 12.9.1956
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 28 Syys 2012, 17:23

LÄÄNINROVASTI OSKARI H. JUSSILA, ALATORNIO.

Rakas veljeni Oskari! Jumalan rauhaa Sinulle ja huoneellesi ja kaikille, jotka siinä ovat. Koetan edes muutamalla ajatuksella Sinua tervehtää ja kehottaa Sinuakin katoamattomien, purkamattomien Jumalan lupausten nojalla käymään Armoistuimelle. Sillä eihän ole ollut, ei ole, eikä tämän maan päällä tule olemaan langenneella velkaan Vanhurskaan Jumalan ja ihmisten edessä joutuneella muuta turvaa, ei muualla rauhaa eikä puhtautta. Sieltä Armoistuimelta kuuluu nytkin pommien pudotessa ja paukkuessa, tykkien jyskeessä ja jokapäiväisen elämän rauhattomuuden keskeltä köyhälle ja halulliselle hengelle anteeksiantamuksen sanoma: synnit, synnit annetaan Sinulle, lapseni, anteeksi. Älä pelkää, usko ainoastaan.

Jouluna vielä koetin olla Viipurissa. Muita Tuomiokirkkoseurak. pappeja ei siellä enää ollutkaan, paitsi nuori sairaalapastori Martti Elo, joka oli komennettu sinne Tammiston kappeliin "mahdollisia" kaatuneita huolehtimaan edelleen. Niiden päivien aikana — sekä yöllä vihollisten järjestämät seurat olivat siksi rauhattomat ja vastoin raamatuita, etten minä enää oikein kestänyt sitä ilmaa. Thyra on ollut täällä Joutsenon kirkolla koko ajan. Täältä minun pitäisi käydä evakoituja hoitamassa. Se on sekin hankalaa kun tunnen etten ole enää terveen vireessä. Siellä rintamissa ne ovat ystäviemme pojat ja veljet ja lottasisaret...

Eilen illalla saimme tänne sieltä terveiset puhelimitse (Lauri oli jostain sieltä päässyt käymään Viipurissa ja soitti erääseen perheeseen, jossa vähän sen jälkeen olimme.) Joten silloin vielä hengissä ja voivat hyvin. Harvoista kirjeistään, joita Lauri ja Martti ovat jaksaneet kirjoittaa, näkyy se lohdullinen tosiasia, että ne pojat ovat siellä sittenkin uskomassa. Vaikka minä kurja olen ollut taitamaton kasvattaja ja kylväjä: siementä on kopassani ollut aina niin vähän, maaperä tuntunut niin matalalta kynnetyksi ja maailman kiusausten tuulet pyörteinä puhaltaneet pienen kotipeltotilkkumme kohdalla, jotta olen monasti epäilyksissä joutunut kahlaamaan senkin työni kohdalla. Thyrahan se kuitenkin on tehnyt sen päätyön kaikessa hiljaisuudessa. Älä sinäkään veljeni enää epäile koskaan.

Lähetän tämän pienen, runon Onni Liakan muistolle. Olisiko panna se Tornion lehteen? Vain miten? Ja saisiko Sinua vaivata, jotta sen toimituksessa vastaanottaisivat. Se on minun ja ystävien osanottotervehdys Onnin rouvalle ja omaisille. Vai Kemin lehteenkö? Kun on niitä oloja tunne. Tee nyt veli rakas niin kuin paras on. Onni oli rakas veli meillä täällä Viipurissa. Hiljaisesti hilpeä, mutta silti vakainen soturinalku. Uskomassa armosta. Usein kävi Jumalan lastenkin joukossa (= Pöytään) armoistuimelle kerjäten anteeksiantamusta. Pahaksi oli haavoittuessaan vanha osuus silpoutunut. Niin meni hän vuorollaan, mutta meni kunniaan ja jätti todistuksen että sielunsa kelpasi iankaikkisen uhrin turvissa Jumalalle. Sen uhrin turvissa, se on meidänkin lepomme ja matkamme onnellinen pää. Thyra tervehtii kotiasi.

Olli Marttiselle myös terveiseni. Ja keitä siellä nyt näet semmoisia, joille arvelet terveiseni mahtuvan.
Jumalan `rauhaan Kusti.

Thyran nimellä, jos asiaa ja halua alkaa ilmestyä, voit toistaiseksi kirj. Os. Joutseno. Saanhan minä sitten häneltä sinne, missä olen.

(Kirje on alkuperäisenä Oulun maakunta-arkistossa O.H. Jussilan Kokoelmassa. Laestadiana 1.)

Kustavi Lounasheimo oli tuolloin Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan kappalaisena. Hänen poikansa Lauri Lounasheimo kaatui myös sodassa uskovaisena.
Kustavi Lounasheimo syntyi Viipurissa 2.9.1882 ja kuoli Helsingissä 5.1.1948.
Oskari Heikki Jussila syntyi Leppävirralla 16.4.1888 ja kuoli Torniossa 24.4.1955.

Päivämies 25.11.1987
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 29 Syys 2012, 16:45

Saarnamatka


Pieni joukko joutui väijyksiin,
jossain siellä aukealla suolla.
Viime mieheen taistella ja kuolla
tulen alta siinä päätettiin.
Monta osoitetta kuolemalla,
oli maaliskuisen taivaan alla.

Tauottua tulen surmaavan
joukon rippeet hankeen kaivautuen,
lumi monen alla punertuen
löysi metsän reunan suojaavan.
Siinä joukko laski kuolleitansa,
revittynä sitoi haavojansa.

Maaliskuinen kevättaivas lämmin
huurteen pajuista jo sulatteli.
Rauhan kaipuu sydämissä eli
kevään tullen yhä väkevämmin.
Liekö kodin muisto viimeisensä
hänellä, ken antoi sydämensä?

Jostain tuolta pajun juurelta,
mistä moni löysi kylmän haudan,
huuto takaa kimaltavan raudan
nousee, vaipuu siipirikkona,
tuskaisena etsii seuralaista:
"Onko täällä ketään uskovaista?"

Muuan nuorukainen haavoissansa
siinä viime taisteluaan soti
mielessänsä kuuma liekki polvellansa.
"Älä lähde sotaan tuhlaajana,”
kuuluu äidin kyyneleinen sana.

Uskovainen poika naapurista
kuulee huudon veriseltä suolta,
itse äsken turvaan pääsi tuolta,
säästyi haavoistakin tuskaisista.
Tuttu ääni viiltää, hätkähdyttää,
tunkee sieluun, kutsuu, sävähdyttää.

Nousee mieleen muisto lapsuudesta:
yhteiset ja rakkaat seuraretket,
onnelliset, turvalliset hetket,
ilo yhteisestä autuudesta.
Mutta toinen suostui synnin teille,
usko uupui niille askeleille.

Olen ollut arka tunnustaja —
nuori mies näin tuntee hätkähtäen —
toverini viime tiellään näen,
lähellä lie ikuisuuden raja.
Pelko tahtoo rohkeuden niellä
täällä sodan turruttavan tiellä.

Tantereella nostaa nuorukainen
paljaan päänsä metsänreunaan päin.
Joukon kuullen muuan lausuu näin:
"Minä lähden, olen uskovainen."

Aseensa hän jättää toisten luokse,
hankeen painautuen ryömii eikä juokse.
Pajut niin kuin siivet luovat suojaa
varjostaen siinä avuntuojaa,
joka etenee vain usko haarniskana
aseenansa Hengen miekka, sana,
toivon kypärä vain suojanansa,
rauhan kengät valmiit jaloissansa.
Ehtii viimein toverinsa luo,
jonka haavaa hanki yhä juo.

"Nututko jo kuolemasi unta?
Luonasi on taivaan valtakunta."
Haavoittunut nyt jo vaiti pysyy,
katseellaan vain siunausta kysyy.

'Käsi siunaukseen kohoaa,
synninpäästön armo vapahtaa.
Siinä vihollisten silmäin alla
armonpöytä on näin matalalla.
Rauha täyttää silmät uupuneet,
katse jättää sodan tantereet.

"Herraa haltuun jää!" Nyt alkaa jatkaa
nuorukainen tätä saarnamatkaa.
metsässä jo joukko vartoaa,
mutta — laukaus nyt kajahtaa.
Matka päättyy rauhantekijältä,
sotilaalta kaikkein vähimmältä.

Hämärtyvän kevättaivaan alla
hyvä Paimen turvaan heidät kantoi,
joiden puolesta hän uhrin antoi
itse ristinpuussa kuolemalla.
Uhrit, joita itkee isänmaa,
voimakseen sen kevättoivo saa.

Jossain kaikuu rauhanvirsi vapaa
eikä koskaan taistelua tapaa.

Niilo Rauhala
Runokirjasta Lähellä pyhää aamua.
Päivämies 25.11.1987


Kopioin Päivämiehestä tämän Niilo Rauhalan kirjoittaman "Pastissi" tyyppisen runon. Vaikka tämä ei ole sodan ajalta, rohkenen lisätä tämän ajatuksia antavan tekstin tänne rintamakirjeiden joukkoon. Taavetti
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

ViestiKirjoittaja Taavi » 16 Joulu 2012, 14:09

Muistojeni joulukuu

Elettiin vuotta 1939. Oli synkät ja harmaat päivät. Taivas oli aina raskaan pilviverhon peitossa, samoin ihmisten mielet. Sain kuudennen lapsen: juuri sinä syksynä, eikä toivon pilkahdusta näkynyt missään. Tuntui, että en toivu siitä vuoteesta, oli niin paljon huolia ja murheita ja avuttomat lapset ympärilläni.

Miehet kutsuttiin vuorollaan sinne jonnekin, samoin meidänkin isä. Mummokin sairastui ja sanoi kyynelsilmin: en jaksa enää sinua auttaa, saat nyt kaiken huoleksesi, yritä tulla toimeen. En voinut jatkaa keskustelua. Pidätin kyyneleitäni ajatellessani, että kuinkahan hänen paikkansa täytetään kotilieden äärellä. Sydämeni itki joka askeleella hoidellessani vauvaani ja toisia lapsia. Tein töitä voimieni mukaan. Lapset eivät osanneet ottaa asioita niin vakavasti. Joskus he tekivät kysymyksiä, jotka viilsivät sydäntäni. Vanha isäni kulki luonani. Hän kulki talo talolta lohduttaen Jumalan sanalla, saarnaten parannusta ja syntien anteeksiantamusta Jeesuksen nimessä ja veressä. Paljon oli silloin parannuksen tekijöitä. "Jumala ei pane raskaampaa taakkaa kuin minkä jaksaa kantaa. Ei tapahdu koskaan enempää kuin mitä Jumala on sallinut..." Nuo isän sanat olivat matkasauvanani ja ehkä monen muunkin kanssasisareni ohjeena matkalla.

Joulukin lähestyi, lapset odottivat joulua niin kuin ennenkin ja ehkä vielä lahjojakin. Ilmat muuttuivat koviksi pakkasiksi. Lumi narskui jalkojeni alla, navettapolku oli tuttu. Vaikka ulkona olikin kovin kylmää ja pimeää, yritin pitää kotilieden lämpimänä, ja sen äärellä sitten hoivailin ja lämmitin lapsiani.

Oli jouluaaton aatto, aamuvarhainen, kun isä tuli kotona käymään kenttäharmaissa. Lapset olivat ihmeissään ja iloissaan. Jouluaattona saattelin isän jälleen matkalle. Järjestin lapsille jouluaattoiltaa kuusenkynttilöineen ja pienine lahjoineen. Lapset lauloivat joululauluja. Jouluvirsi "Enkeli taivaan" kaikui hartaana ja rukouksen hengessä. Rakas taivaallinen Isä, älä hylkää pientä maatamme ja kansaamme. Nosta, kanna ja vie perille lupauksesi mukaan. Mummokin huokaili pirtissä omassa sängyssään, varmaan hänenkin sydämestään nousi sama hiljainen rukous.

Ehkä tämäkin vakava joulu ja joulunsanoma herätti synnin unessa nukkuvia, joiden murheista rääkätty sydämensä tunsi tyhjyyttä. Monien tuttujenkin kotien ylle oli jo silloin laskeutunut synkkä varjo. Heidän suruaan ei voinut sanoilla lohduttaa. Ainoastaan rukouksissa taivaallisen Isän puoleen käännyttiin, että Hän lohduttaisi ja antaisi uuden päivän koittaa. Pyydettiin: ole tuskasta ja surusta murtuneitten tuki ja turva.

Aika on rientänyt monta vuosikymmentä. Lapsiparvi on kasvanut. Aika on parantanut haavat. Jumalan käsi painoi silloin raskaana, toisia parantaen ja toisia pahentaen. Joulun kellot soivat silloinkin, mutta hiljaisin ja tuskaisin äänin. Tuntui kuin joka lyönnillä jotain särkyisi. "Suomi, sinulle on paljon hyvää suotu, mutta kiittämättömyytesi tähden sinua suomitaan.” Jumala antoi silloin ahdistuksen aikoja. Jäljestäpäin monet meistä ovat ajatelleet: miten olemme silloin jaksaneet. Näin ajattelevat ennen kaikkea ne, joitten rakkaat eivät kotiin enää koskaan palanneet. Mutta Jumala on lohduttanut ja auttanut.

Armon aikaa on ollut taas pitkästi. Joulun kellot ovat soineet todellista ja onnellista joulurauhaa. Koteja on tuhkasta noussut, entistä ehompia. Uudet sukupolvet ovat kasvaneet maatamme asumaan. Mutta syntinen meno on vain lisääntynyt. Kuinka kauan Jumala kärsii ja antaa henkensä levätä pohjanmaalla? Mummu ja pappakin on vuosikymmeniä sitten saatettu kotiseudun kirkkomaan multiin. Samoin isäni ja äitini. Jouluaaton tullen aina tulee se mieli, että tuonne hiljaiseen kalmistoon pitää rientää viemään joulukynttilä palamaan merkiksi siitä ikuisesta liekistä, joka yhdistää Jumalan lapsia toisiinsa. Me olemme vielä matkalla, he ovat jo perillä, ikuista joulua viettämässä.
Jospa tuleva joulu toisi todella pienen Jeesus-lapsen koteihimme, että tuhlaajalapsetkin avaisivat sydämensä ovet ja portit — ottaisivat vastaan Jumalan valtakunnasta syntein päästön Jeesuksen nimessä ja veressä.

Ei Jumalan henki nuhtele ihmistä iankaikkisesti. Pimeys voittaa kohta maan ja synkeys kansan. Lapset ja lastenlapset, yhdymme puhtain sydämin tänäkin jouluna enkelikuoron kanssa veisaamaan tuota juhlallista jouluvirttä:

"Nyt Jumalalle kunnia Kun antoi ainoon Poikansa.
Siit enkelitkin riemuiten Veisaavat Hälle kiitoksen."


Kaarina Alakärppä
Päivämies 19.1973
Avatar
Taavi
vakiintunut
 
Viestit: 148
Liittynyt: 24 Loka 2005, 04:46
Paikkakunta: kotimökki

Re: Rintamakirjeitä sodan ajalta

ViestiKirjoittaja Taavetti » 09 Helmi 2016, 16:02

Tie Herralle

Vienan radiossa 4. Adventtisunnuntaina.

Huutavan ääni on korvessa "Valmistakaa Herran tietä ja tehkää hänen polkunsa oikeaksi! Kaikki laaksot pitää täytettämän, kaikki vuoret ja mäet pitää alennettaman, mutkat pitää oikaistaman ja koleikot tasattaman. Ja kaikki liha pitää näkemän Jumalan autuuden." Luuk. 3: 5 – 6.
Tekstimme puhuu tien valmistamisesta, vieläpä oikein valtatien raivaamisesta korpeen. Tien valmistaminen on vaikeata sellaisessa maastossa, kuin mitä on Palestiinassa ja sen ympäristössä. Ei se ole paljon helpompaa täälläkään Vienan korvessa. On mäkiä ja vaaroja, toisaalla notkoja ja syvänteitä, on upottavia soita, vaikeasti yliylitettäviä järvi- ja jokilinjoja. Missä tien pohjana on ollut entinen kylä- tai maantie, sitä on ollut vaikea oikoa, tasoittaa ja perustaa – tehdä siitä oikeata valtatietä. Mahdottomalta tuntuu valtatien raivaaminen Vienan korpeenkin.
Mahdottomalta tuntui myöskin tämän tien teko, josta profeetta Jesaja puhuu ja johon Johannes Kastaja vetoaa: "Minä olen huutavan ääni korvessa. Valmistakaa Herran tietä. On kyseessä tien valmistaminen Herralle. Ja Jesaja ja muut Vanhan Testamentin profeetat olivat sitä tietä valmistaneet, mutta vähitellen oli tämä tienhanke, tien teko Herralle, unohtunut. Johannes Kastajan esiintyessä ei ollut montakaan, jotka olisivat valmistaneet tätä tietä, odottaneet syntisten vapahtajaa. Iankaikkisuuden matkamiehet olivat unohtaneet kaikkein tärkeimmän asian. Vain muutamat harvat sielut, maan hiljaiset kuten vanha Simeon, naisprofeetta Hanna, Sakarias ja Elisabet, Joosef ja Maria, tunnustelivat vielä tätä vanhaa tienlaitaa jalkainsa alla, mutta useimmat olivat siltä pois poikenneet. Tietä piti tehdä, valtatietä piti raivata, pelastuksesta piti puhua, mutta ympäristö oli kuin kuollut korpi. Huutavan ääni kuului korvessa kuin yksinäisen huuhkajan huuto öisessä metsässä. Se häiritsi metsän hiljaisuutta, korven kuollutta rauhaa. Ihmiset kokoontuivat katsomaan Johannesta kuin ihmettä, kysymään häneltä: "Kuka sinä olet ja mitä sinä huudat?" Silloin Johannes vastasi: "Minä olen huutavan ääni korvessa..."
Tämä on kuvannollista puhetta. Johanneksen luo tuli Jerusalem, koko Juudea ja kaikki Jordanin ympäristö, ts. ihmisiä kaikista näistä paikoista. Niissä näkyi vuoria ja kukkuloita, notkoja ja syvänteitä, mutkia ja koleikkoja. Tällaisia ovat ihmiset vieläkin. On vuoria ja kukkuloita, joita pitää alennettaman. On ihmisiä, jotka syystä tai toisesta, syntyperänsä tai asemansa, lahjojensa ja kykyjensä, kokemusten ja saavutustensa vuoksi pitävät itseänsä muita parempina. Heidän ei ole milloinkaan tarvinnut alentua paikaltaan, perääntyä missään asiassa, pyytää milloinkaan anteeksi, taipua koskaan parannuksentekoon Jumalan ja ihmisten edessä. Hengellisistä asioista ei yleensä välitetä, koska ei ole sitä hengellistä köyhyyttä. Jos välitetään, on varustuksena omat kokemukset ja mielipiteet. Korkeintaan lähdetään tai lähetetään arvostelevassa mielessä kysymään ja kuulemaan: "Kuka sinä olet ja mitä sinä saarnaat? Ei tunnu silloin tie aukenevan Ihmissydämeen Herralle.
Tuollaiset kukkulat ja vuoret eivät hevillä alene täällä ajassa. Se nähtiin jo Johannes Kastajan päivinä. Kun niitä ryhtyy kaatamaan, vierivät ne helposti kaatajan päälle. Näin kävi hänellekin, hän menetti päänsä, kun ryhtyi korkeita puita kaatamaan, neuvomaan ylhäisiä ihmisiä synnistä parannukseen.
Siitä huolimatta kuului ja kuuluu vieläkin Jumalan valtakunnan julistus: Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on lähestynyt. Jo on kirves pantu puitten juurelle, jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen." Ilman parannusta ei aukene tie Herralle, ei saada nähdä ja kokea Jumalan autuutta.
Ei ole vain vuoria, kukkuloita ja puita, joita pitää alennettaman, vaan on myös notkoja ja syvänteitä, joita pitää täytettämän. On ihmisiä, jotka eivät tulleet ylhäältäpäin arvostelemaan, vaan joilla oli kysymys omista synneistään. He liikkuvat niissä syvänteissä, joissa rukoillaan: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra, kuule minun ääneni!" Näitä ovat publikaanit eli tullimiehet, sotamiehet ja yleensä kansa. He kysyivät: "Mitä meidän pitää tekemän?" He tunnustivat Johannekselle syntinsä, ja hän kastoi heitä parannuksen kasteella Jordanissa.
Tässä oli syvänteitä, joita piti korotettaman. Heille hän saarnasi ja osoitti: "Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnit!" "Katso, sinun pelastuksesi tulee. Katso, hänen palkkansa on hänen mukanansa, hänen työnsä ansio käy hänen edellänsä." (Jes. 62: 11). Jeesuksen edellä ei kulje vain tien valmistaja, vaan siinä samassa Jumalan valtakunnan julistuksessa kulkee
myöskin hänen työnsä ansio, Jeesuksen työ, Jumalan edeltä ennättävä armo ja anteeksiantamus. Niin kuin merivesi peittää kaikki suurimmatkin syvänteet, joissa voi olla kaikenlaista saastaa, samalla tavoin Jeesuksen veri puhdistaa omantunnon pahimmistakin synneistä ja lankeemuksista. Parannuksen tekijälle kuuluu ääretön, mittaamaton anteeksiantamus, kuuluu korvin kuultavana, ja yksityiselle omakohtaisesti omistettavana: Kaikki synnit ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä! ”Niin kauas kuin itä on lännestä, siirsi Hän meistä rikkomuksemme.” Herra hautasi ne anteeksiantamuksen meren syvyyteen. Vain parannus pystyy alentamaan kukkulat ja vuoret, vain Jeesuksen veri pystyy täyttämään kaikki kuilut, notkot ja syvänteet.
Mahdottomalta tuntuu suoran ja tasaisen valtatien raivaaminen tänne korpeen. Yhtä mahdottomalta tuntuu sananjulistajasta, joka koettaa edes heikosti "huutavan äänenä" seurata Johannes Kastajan jälkiä, valmistaa tietä Herralle Jeesukselle. Ei tunnu tien teko edistyvän omalle, saatikka sitten muiden kohdalle.
Rukoilkaa te, jotka kuljette tätä kaitaa tietä, että edelleenkin sillä pysyisitte! Rukoilkaa myös noiden korkeiden ja ylpeiden puiden puolesta, joiden juurelle jo on kirves pantu, että he tässä armonajassa tai,puisivat synnistä parannukseen! Mutta rukoilkaa ennen kaikkea noiden syvien notkojen ja syvänteiden puolesta, että he jaksaisivat uskossa luoda silmänsä uskon alkuunpanijaan ja sen täydelliseksi tekijään Jeesukseen Kristukseen! Rukoilkaa myös väsyneen ja uupuneen huutavan äänen puolesta!
Veikko Pentikäinen
Siionin Lähetyslehti sivut 278 – 280/1943
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Re: Rintamakirjeitä sodan ajalta

ViestiKirjoittaja Taavetti » 02 Maalis 2016, 12:49

Tosi onnen perusehto

Ps. 32:1 – 7
Saarna Vienan radiossa Uhtuan suunnan 6:sien raamattupäivien alkajaisjumalanpalveluksessa 31. 10. 1943.
Todella onnellinen mies, soturi ja johtaja!
Daavidin onnen syy ei ollut siinä, että hän oli omaisuuskansan johtaja. Onnen syy ei ollut sekään, että Daavidilla oli kaikki elämisen ehdot. Hän oli autuas, onnellinen sen tähden, että "hänen rikoksensa oli anteeksi annettu.”
Psalmin kirjoittaja oli nuoruudestaan lähtien ollut puhdas ja voimakasluontoinen mies, josta Jumala oli lausunut mitä parhaimman todistuksen. Hän oli ollut myös urhoollinen ja kestävä soturi. Hänellä oli lujuutta, jota ani harvoin tapaa miesten keskuudessa. Meillä on, veljet, syytä nytkin ihailla Daavidin sankaritekoja. – Voimanlähteenä oli tähän kaikkeen ollut Jumalan tahto, jonka täyttäminen oli ollut hänen suurin riemunsa aihe. (Ps. 1: 2). Jeesuskaan ei voinut ajatella Israelin vaiheista pyhempää kohtaa kuin kuningas Daavidin historia.
Mutta sitten tapahtui jotain, joka tahrasi Daavidin elämän.
Sotajoukko oli lähetetty vihollista vastaan, joka oli hyökännyt maahan. Ylipäällikkyyden Daavid oli uskonut Joabille. (2 Sam. 11: 1). Itse hän oli jäänyt hoviinsa nauttimaan muka ansaitsemaansa lepoa.
Odotettua lepoa ei tullutkaan. Daavid ajatteli seisovansa silloinkin, kun muut kompastelivat ja lankeilivat. Hän oli liian varma itsestänsä. Tätä vihollinen, perkele, käytti hyväkseen. Se hyökkäsi joutilaana olevan miehen kimppuun, ja kansan taistellessa elämästä, sen johtaja antautui törkeisiin synteihin. Hän hankki itsellensä vaimon, joka ei kuulunut hänelle. Miekalla hän syrjäytti rintamamiehen, Uuriaan, jonka vaimo Baatseeba oli. Vieläpä hän halpamaisesti antoi käskyn siirtää kunnon soturi taisteluun tulisimpaan kohtaan, jossa hän varmasti kaatuisi. – Näitten syntiensä jäljet ja seuraukset Daavid sai kokea myöhemmin omassa huoneessaan. Isän pahat teot kostautuivat Absalomin järkyttävässä elämässä.
Daavidin tie synnistä armoon ei ollut helppo. Tie oli mitä ahtain ja raskain. Daavidhan veisaa omantunnon tuskissa oloaan muistellen! "Sillä yötä päivää oli sinun kätesi raskaana minun päälläni; minun nesteeni kuivui niin kuin kesän helteessä. (Ps. 32: 4) Silmä ei yöllä saa unta eikä päivällä maistu ruoka. Hänen kanteleensa riippuu mykistyneenä seinällä. Katuva ja verenvikainen mies makaa Herransa edessä tuntien, että synnit ovat tarttuneet häneen kiinni.
Tällaisena haavoihin lyötynä miehenä David löytää anteeksiantavan Jumalan. Hän saa kuulla vapauttavan sanan profeetta Naatanin kautta: "Näin Herrakin on ottanut syntisi pois, ettei sinun pidä kuoleman." (2 Sam. 12:)
Synnistä päästettynä, anteeksiantamuksen riemun ja rauhan kokeneena hän veisaa: "Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty." Tällöin Daavid on vasta todella onnellinen mies —
Tällä suunnalla ei liene yhtään sotilasta ja kenttälottaa, joka ei tahtoisi olla onnellinen tai tulla onnelliseksi. Etkö sinäkin, kuulijani, ole yksi heistä?
Kestävän onnen esteitä on epälukuisesti. Synnin murtamia sydämiä on paljon. Voimme vain aavistella, kuinka monen rintamamiehen povessa tälläkin hetkellä tuskallisesti kirvelevät pahan omantunnon haavat. Saattaa olla monta sellaistakin aseveljeä, jotka ovat jo saaneet ruumiissaankin kärsiä syntiensä seurausten iskuja. Ehkä joku raamattupäiville tullut tai radion ääressä istuva veli on epätoivon partaalla, niin raskaan epätoivon, että se on murtamaisillaan uhrinsa. Valitettavinta on se, että niin monen veljen taival on johtanut synnintunnosta paatumuksen tielle. Silloin ei rintamaoloissakaan mistään piitata. Sieltä on mitä vaikeinta palata.
Te, omien sotkuisten asioittenne kanssa taistelevat veljet, olette joutuneet toteamaan, että omin voimin ette päässeet selvyyteen. Näin on käynyt, kun sanasodan hiljaisesti jatkuessa olette seisoneet kuulovartiossa hermoja kysyvässä syyspimeässä tai viettäneet joutoaikaa oman korsunne yksitoikkoisuudessa. Tähän tulokseen olette tulleet vieläkin selvemmin, kun olette olleet mukana partiomatkan jännittävällä retkellä tai kokeneet etulinjan kauhuja vihollisen tykistökeskityksen alla.
Uskon, että tahdotte kuulla suoran totuuden. Kiertelevä puolitotuus ei teille kelpaa. – Ette ole, veljet, päässeet synneistänne, koska te ette ole nöyrtyneet kuulemaan ja vastaanottamaan sitä sanaa, joka kertoo syntisten Vapahtajasta. Teitä ei ole, veljet päästetty synneistänne ja taudeistanne.
Minun, heikon kenttäpapin tehtävänä on tarjota tätä Vapahtajaa. Niin kuin koko elävän kristillisyyden ote on rohkea, niin rohkeasti julistan sanomaa Herrasta Jeesuksesta, joka yksin kykenee "vapauttamaan" synnistä. Minä tunnen suurta iloa saadessani tänä päivänä kaikille tämän suunnan kärsiville veljille vakuuttaa: Jeesus on juuri sinun Vapahtajasi. Sinun tähtesi on hänen kallis sovintoverensä vuotanut Golgatan keskimmäisellä ristillä. Tartu kiinni hänen käteensä! Herra on kaiken valmistanut. Sinun syntisi annetaan anteeksi Hänen nimessään ja veressään.
Tämä Jeesus ei ole vain taivaallinen olento, vaan Hän oli tosi ihminen ja mies. ”Sana tuli lihaksi.” Hänellä ei ollut vain näennäinen ruumis, vaan hän oli ruumiinsakin puolesta ”kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin." Hänen sovintokuolemansa ei ole myöskään valhekuolema. Hän on todella ollut uskollinen ristinkuolemaan asti." – Herralla Jeesuksella on Jumalan Poikana kuitenkin nyt kaikki valta ja voima. Hän, jolle oli ”annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä,” ei ole nytkään voimaton. Tällaisena Jumalan ja Ihmisen Poikana Hän voi meitä kaikkia auttaa.
Pääset, veljeni, veisaamaan Daavidin kanssa pelastetun virttä, kun annat sovittaa itsesi Jumalan edessä.
Sinä, uskova matkaystäväni, olet jo saanut kokea sen, mitä Daavid psalmissaan kertoo omasta elämästään. Tämä virsi on sinulle tuttu. Paavalin kanssa olet uskonut ja uskot vieläkin: ”Mutta joka ei työtä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt." (Room. 4: 5 – 6). Sama Paavali on tunnustanut meidän uskomme näin: "Sillä armosta te olette autuaiksi tulleet, uskon kautta, ette itse teistänne, se on Jumralan lahja." (Ef. 2: ). Tästä tosi onnen kestävästä perustuksesta olette, veljet ja sisaret, pitäneet kiinni kuoleman hinnalla.
Se on ollut meiltä monet kerrat ikään kuin menemässä. Taistelu maailmaa, perkelettä ja omaa lihaa vastaan on jatkunut. Moninaiset vaikeudet ja huolet ovat olleet rasittamassa. Rintamaelämän kirot ovat ahdistaneet. Olemme tehneet matkaa kiusausten helteessä. Moni meistä on voinut langetakin, nimellinen synti on tarttunut ja se on haavoittanut tunnon. – Mutta voiman lähteemme ei ole muuttunut. Sinä, kaikkein kiusatuin veljeni ja sisareni, saat uskoa vielä kaikki synnit ja heikkoudet anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja veressä. Ja sinulla on lisäksi ihana oikeus Jumalan valtakunnassa puhella tuntosi asioista. Olet ennenkin osoittanut kuuliaisuuden Lahjomattomalle Puhujalle sinun sisimmässäsi. Niin teet nytkin, jos ja kun Pyhä Henki kehottaa. Näin pääset vapain ja iloisin sydämin veisaamaan tuota tuttua virttä ja sinulla on koko Jumalan sota-asu tulevia taisteluita varten. Amen.
Kullervo Hulkko
Siionin Lähetyslehti 1943 sivut 282, 283, 284
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Re: Rintamakirjeitä sodan ajalta

ViestiKirjoittaja Taavetti » 03 Tammi 2017, 18:01

Murheen ihme

"Ahdistuksen aikana minä etsin Herraa; minun käteni on yöllä ojennettuna eikä väsy. Minun sieluni ei lohdutuksesta huoli. Minä muistaan Jumalaa ja huokaan, minä tutkistelen ja minun henkeni nääntyy." Ps. 77: 3 – 4
Kristillisyyden nimellisenkin tunnustamisen alueella on paljon sellaisia ihmisiä, jotka omavaraisesti eläen pysyttelevät tahallisesti loitolla kristinuskon pääasiasta, jopa sitä purevasti arvostelevatkin. Heidän käsityksensä ja väitteensä mukaan kristinusko yksipuolisesti alleviivaa ihmisen ja tämän ajallisen elämän viheliäisyyttä ja surkeutta. Sen julistus on vain vaivan ja valittelun kyllästämää. Ei se heille sovi.
Nämä tämänhenkiset ihmiset eivät kuitenkaan tahdo eivätkä uskalla tämän kysymyksen kohdalla pysytellä kristinuskon ydintotuuden kohtisuoraan heihinkin lankeavien säteitten alla. He eivät siis suostu rehellisesti tunnustamaan mitä kaikkea he jo siinä elämäntilassaan itsessään ja ulkopuolella näkevät. Ja näin he välttyvät kokemasta tuon valaistuksen ensi vaikutusta: Jumalan mielen mukaista murhetta ja murheen ihmettä ihmisestä. Mutta he arvostelevat sitä niin kuin arvostellaan asiaa, jota ei oikealla tavalla edes aluksikaan ymmärretä eikä tunneta. Ja itse asiassa heidän arvostelunsa on itse asiassa sarja syytöksiä, kuten yllä jo huomautettiin: Kristinusko ja kristillisyys johtaa jo nuoren elämän yhä syvemmälle synkeään murheen laaksoon ja itkun korpeen, jossa ei elämän päivä paista, vaan huokauksista ja kyynelistä raskaat pilvet liikkuvat matkamiehen yllä matalalla ja ahdistavina. Sen tähden kristinusko saattaa jotakin merkitä vain ahdasmielisille nuorille tai vanhoille ja pian sammuville, mutta ei heille, joilla on vielä terveet, selkeät aivot ja voimakas syli vastaanottamaan maan antimia! Ja sen tähden he mieluummin karttavat jo sellaisia paikkojakin, joista tuo kohtisuora, särkevä ja ihmislasta vain pettävistä illusioneista riisuva julistus saattaisi heidät saavuttaa. Näin heidän täytyy tehdä kaikesta suvaitsevaisuus-- ja vapaamielisyysvakuutteluistaan huolimatta. Mutta tällä tiellä he myöskin välttyvät ihmissydämen kaipaaman todellisen ja täydellisen onnellisuuden edellytykseltä: murheelta ja murheen ihmeeltä. Siitä seuraa, että he myöskin välttyvät sellaisen murheen elimelliseltä, luonnoliselta seuraukselta: ilolta ja rauhalta Jumalassa. He jäävät sairaiksi, kuolemansairaiksi. Ja he kuolevat heidän synneissään.
* * *
Mutta niin on, ettei sekään ihminen, joka jo parattu on, voi murheelta säilyä. Murheen ihme hänenkin elämässään jatkuu. Kuiteenkin sisäiseltä laadultaan toisenlaisena ja hiljaisen, mutta voimallisen lohdutuksen kantamana. Sillä onhan hän edelleenkin, pääsinpäiväänsä asti, maan tomuun sidottuna, ja osallistuu sen tähden edelleenkin ajan huolista ja murheista. Lisäksi hän tuossa kohtisuorassa valaistuksessa, pysyväisen Pyhän Hengen osallisuudessa, näkee ja kokee itsessään vielä laupeuden saaneenakin sitä mitä ei soisi näkevänsä eikä kokevansa. Ja sellaisina hetkinä hän, muutoin toivorikas, onnelinen vaeltaja, murheellisena vakuuttuu siitä, että hänessä hengen halusta huolimatta yhä liikkuu liha ja veri, nuo maan vetovoiman ja turmeluksen välikappaleet. Hän sellaisina hetkinä huomaa, kuinka onkin kilvoituksessaan kulkeutunut syrjään, väsynyt uskossaan, heikentynyt toivossaan ja jäähtynyt ensimmäisestä rakkaudestaan. Ja sellaiset hetket ovat hänelle murheen hetkiä. Hän kokee Jumalan lapsena, kristittynä, murheen ihmeen.
Kuitenkaan ei Pyhä Henki, valittujen lasten henki, joka häntä hoivaa, häntä silloin siihen jätä. Vaan jatkuvasti häntä evankeliumin kautta kutsuu, lahjoillaan valistaa, pyhittää ja oikeassa, siis elävässä uskossa varjelee. Ja niin hän, monien murheitten piirittämä ja niiden alla Jumalaansa etsivä ja avuksi huutava vaeltaja opastetaan uudestaan Armoistuimelle, joka on Jeesus Kristus, ja joka on löydettävissä seurakunnassaan. Siinä missä Hänen ja Hänen henkensä valtuuttamana ja ohjaamana tapahtuu sanan julistus, parannuksen ja syntien anteeksiantamuksen autuuttava, vanhurskauttava julistus. Niin kokee sellainen ihminen murheen ihmeen jälkeen aina myös ilon ihmeen. Hänen käteensä, joka äsken oli hätäilyn ja anelun merkiksi ojettu Herraa kohti, on nyt samassa asenossa, mutta ylistyksen ja kiitoksen merkiksi. Hänet, etsivän, on vallannut löytämisen riemu ja rauha. "Minä kiitän Sinua Herra, että vihastuit minun, Sinun vihasi lakkasi ja Sinä lohdutit minua!" (Jes. 12: 1)
Monet teistä, joita nämä rivit pääsevät puhuttelemaan, ovat äskeisinä aikoina väkevästi eläneet murheen ihmeen. Sillä te olette, Karjalan uhrivalmiit, urheat ja moninkertaiset vuosisatojen kuluessa kantaneet kansalaiset paljon kokeneet senkin jälkeen, kun tyhjenevä ja lopulta raunioina palava kotiseutu häipyi tuhansien kaipauuksen kostuttamista silmistänne. Tekin olette eläneet murheen ihmeen, ainakin ajallisen ja katoavan kohdalla. Mutta sittenkään ei tämän eläminen ja kokeminen ole ollut, eikä ole jumalallisen kaitselmuksen kaitselmuksen valaistuksessa sitä tarkatessa pääasia. Se on ollut kuin alkutaivalta, vaikkakin niin raskasta monelle. Ja sen tarkoituksena yhä on jokaiselle kalleinta ja pyhintä säilyttäen viedä itsekukin eteenpäin – Jumalan pyhyyksiin, siis Jumalan mielen mukaiseen murheeseen ja siitä edelleen siihen iloon ja rauhaan, joka on iloa ja rauhaa Herrassa ja sen tähden säilyy iäisyyteen.
Ja vielä sinäkin, joka jo kokemuksestasi tiedät, mitä ilo Herrassa merkiksee hengessä köyhälle ja murheelliselle. Muista että sinuakin varten on yhä, yöllä ja päivällä, tie auki armoistuimelle. Sinullakin, joka et itse kanssasi mitään erikoisempaa tiedä, mutta olet alakuloinen ja murheellinen, koska huomaat ja tunnet, että uskosi ja sen tunnustaminen on niin matalaa ja heikkoa, toivosi väsynyttä ja jäähtyvää. Sinulla on vapaus käydä pyhään Jeesuksen veren kautta. Muista, että kokonaan viallisia ja kaikessa puuttuvaisia omalta osuudeltaan ovat olleet edellä kulkeneetkin. Ei ole sillä tiellä vielä tavattu yhtään itsepyhää eikä enkeliä. Vain niitä – ja vain niitä – jotka ovat rauhaan ja vapauteen asti uskoneet Ristin hulluuteen ja siinä löytäneet elämänviisauden ja jotka siinä myös ovat pysytelleet ja niin kilvoitelleet läpi kaiken kuolemaan asti ja päässeet vuorollaan muuttamaan sumusta, maan ja ajan vaivoista kirkkaaseen tyveneen ilmaan.
Kun sinäkin näin lapsellisesti uskot edelleen, sinä annat Jumalalle kunnian ja sen uskon kautta voitat, siirryt kuolevaisuudesta kuolemattomuuteen. Sinne missä et sinä eikä kukaan enää murheen psalmeja muista eikä veisaa, koska siellä taivasten taivaat täyttyvät Mooseksen, Jumalan miehen ja Karitsan virrestä.
Kustavi Lounasheimo
Siionin Lähetyslehti 1940. sivut 168, 169
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Re: Rintamakirjeitä sodan ajalta

ViestiKirjoittaja Taavetti » 04 Marras 2018, 19:39

Kodittoman kotiseutu

Kansamme on taisteluittensa ja tuskiensa tiellä yhä uudelleen ja uudelleen kokenut myös kodittomuuden kirot. Monta ei ollut maallista majaa Suomen kamarallapystyssäisonvihan kauhujen päättyessä. Kaukana Siperiassa ja Sisä-Venäjälläviipyivät aotavankien paljoudet. Synkkien selkosten piilopirteistä hiiviskelivät vanhukset, vaimot ja lapset vapisevina kyliensä raunioille. Kodittomuuden tunne painoi ja poltti vanhoja maasta karkotettuja aktivistejamme. Me aavistamme esimerkiksi kunnioitetun ja rakastetun Ukko-Pekkamme jäyhän miehekkäästi kestämät koettelemukset tundrojen laitamilla. "Ei kotia, ei isänmaata!" lauloivat jääkärimme sotapoluillansa Saksassa. Tämän heinäkuun helteisinä päivinä niittelee moni Karjalan mies vieraita vainioita kalvava kodin ja kotiseudun kaipuu povessaan ja tuhannet siirtoväen äidit katselevat kirkkaina keskisuven aamuina oudoilla ovilla auringon nousua itäiseltä taivaanrannalta raskaasti huokaillen.
Mutta kodittomuuden kirot on tämä sitkeä kansa aina kantanut. Sen tuhannet ja taas tuhannet kodeistaan sortuneet jäsenet ovat löytäneet sielujensa turvapaikaksi kodittomain kodin, Jumalan valtakunnan, joka on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.
On autuasta elää ahdinkojenkin ajat Kristuksen vanhurskauden turvissa. Se merkitsee käytännössä sitä, että syntien kiusaama, kuormien ja ristien puristama ihminen saa uskoa syntisten Vapahtajaan omana vapahtajanansa ja omistaa Hänen nimessänsä ja veressänsä kaikkien tikkomustensa ja heikkouksiensa täydellisen anteeksiantamuksen. Jumala katsoo tällaista uskovaista syntistä pyhänä ja otollisena, taivaskelpoisena, ja tukee isällisesti häntä vaivojen vaikealla tiellä. "Vaivainen mato ja matkamies aan" laskee hiljaisin huokauksin, uskonrukouksin, kulkunsa Isän käsiin. Niihin käsiin jättää viimeisen kamppailun päättyessä uupunut kilvoittelija myös henkensä.
Kristuksen vanhurskauteen liittyy aina myös omantunnon rauha. Uskomme ei voi kantaa salattuja syntejä sydämellänsä. Hän tunnustaa ne avoimesti Herralleen ja ihmisille. Hän käyttää kaikki Jumalan luomat armoneuvot rauhansa säilyttämiseksi. Hän lukee raamattuansa, polvistuu pyhälle ehtoolliselle, kuuntelee armon ja totuuden elävää evankeliumia ja etsii itselleen rippi-isän, jolle saa tuntonsa tuskallisimmatkin painot paljastaa ja jonka huulilta saa kuulla ja uskoa synninpäästön siunatun sanan. Taistelu turmiovaltoja vastaan ei taukoa, sota lihan ristiinnaulitsemiseksi ja maailman viettelysten voittamiseksi on kuuma, mutta sielun sisintä hallitsee rauhan tyven. On hyvä olla, kun menneisyyden taakka on kirvonnut omaltatunnolta. Ei tee mieli hoitaa lihaansa niin, että himot heräävät, kun kaikki entiset synnit on armon virta huuhtonut pois. Levottomimmatkaan ajat eivät tätä Jumalan lapsen raauhaa järkytä, sillä rauhamme ei ole meissä eikä meistä, vaan Hänestä, joka suurena sovintopäivänä ristillä rauhan teki.
Rauhan lapsi ei voi olla tuntematta iloa Herrassa. Turmeltuneen luonteemme inhottavat taipumukset surettavat meitä. Maailman meno tuottaa tuskaa. Mutta me riemuitsemme siitä, että syntimme ovat anteeksi annetut, ja siitä, että Kristuksen ahtaalla olevan sotajoukon taistelu päättyy kerran Jumalan kansan sapatinlepoon. Ei ole iloisempaa ihmistä maailmassa, kuin puhtain tunnoin valkeudessa vaeltavaiset kristityt. Se ilo kumpuaa useinkin salatuista lähteistä juuri silloin, kun elämän ulkonaiset tuet särkyvät säpäleiksi.
Nämä Kristuksen vanhurskaudella vaatetetut, rauhaa ja uskomisen iloa nauttivat kilvoittelijat muodostavat levottomaan ja melskeiseen maailmaan, murheen laaksoon, elävän yhteyden. Jumalan perheen, onnellisen suuren kodin, joka ihmismielin arvostellen on halpa ja ahdas, mutta jonka asujamet ovat valmiit huudahtamaan: "Herra, meidän on tässä hyvä olla.!" Tämän armohuoneen ovet ovat alituisesti auki. Ne odottavat rauhattomuuden rääkkäämiä tuhlaajalapsia, niitä, jotka elämän kovassa koulussa ovat oppineet tuntemaan tämän maan vieraaksi muukalaisuuden maaksi, uupuneita kulkijoita teiltä ja aitovieriltä. Joilla ei enää tunnu olevan, mihin päänsä kallistaisivat.
Karjalan veljet ja sisaret! Suomen kansan tinkimätön moraalinen velvollisuus on korvata teille se, mitä ulkonaisesti olette menettäneet. Me teidän ystävämme ponnistamme kaikkemme tehdäksemme teille yhteiskunnallista oikeutta. Mutta pelkään, että koemme pettymyksiä. Jumalan lupaukset eivät petä! Hänen valtakuntansa, kodittoman koti, antaa todella sitä, mitä se lupaakin, vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhästä Hengestä. Sinua, maallisen kotisi menettänyt ystäväni, odottaa tämä Jumalan maja ihmisten keskellä, Herran Siioni, joka on ihmeellinen virtoinensa. Sinä tuntosi taakkain alla huokaavainen, puhtaustaistelussasi lopen nääntynyt herännyt sielu saat syntisi anteeksi tämän majan isännän armosta, Jeesuksen nimessä ja veressä! Rauhan tyven tulvahtaa sisimpääsi. Kannat iloiten ristiäsi, myöskin kodittomuuden kuormaa, sen Hyvän Paimenen askelissa, joka todistaa itsestänsä: "Ketuilla on luolansa, taivaan linnuilla on pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi!"
Helsingissä 12.7.1940
Väinö Havas
Siionin Lähetyslehti 1940 sivut 170, 171


Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 04 Marras 2018, 19:39
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Edellinen

Paluu Arkistofoorumi



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron