Kirkon tehtävästä

[Taavetti]

Kirkon tehtävästä

Tähän saakka on Jumala kansastamme pitänyt huolen niin, että saamme asua vapaassa maassa vapaina kansalaisina. Tuntuu kuitenkin, että kansamme ei ole osannut lahjaansa käyttää oikein, vaan on astuttu vapaudesta vapaamielisyyteen.
Tämä ilmenee jokapäiväisessä elämässä erilaisina rikoksina, moraalittomuuksina, ja jopa Jumalan pilkkana.

”Ja ennen kaikkea, tietäkää se, että viimeisinä päivinä tulee pilkkapuheinensa pilkkaajia, jotka vaeltavat omien himojensa mukaan." 2 Piet. 3: 3.

Kansamme, ja varsinkin sen nuorison henkisessä tilassa on esillä voimakkaasti kielteisiä piirteitä. Tämä tunnustetaan vastuunsa tuntevissa piireissä; mutta mitä ne tekevät? Syy näihin ilmiöihin on löydetty suurelta osalta myös ns. julkisen sanan työsaroilta. Julkinen sana lehtineen, kirjoineen, radio- ja televisio-ohjelmineen on siksi voimakas mielipiteitten muokkaaja, että sen tulisi voimakkaasti tarkistaa, mitä se julistaa. Nykyisin "jokaiselle
jotakin" -ohjelmallaan se johtaa, usein tietämättään, mielipiteitä, hyvinkin arveluttavaan suuntaan.

Maatamme on sanottu maailman luterilaisimmaksi kansaksi, mutta liekö se vain pinnalista, ja mitään sanomaton tunnustus, kun eräs luterilaisuutemme johtavia henkilöitä kirjoittaa: "Kansan hengellinen tila on mitä arveluttavin. On turha puhua optimismista, mikä perustuu jonkinlaiseen myötämielisyyteen uskontoa kohtaan. Mitään todellista ei tapahdu Jumalan valtakunnalle, jollei ihmisiä uudestisynny. Ja, koko maailman tilanne on myrskyä ennustava." (Prof. Tiililä, Teologia ja kirkko n:o 1/61). Hän kehottaa kirkon johtoa voimakkaammin ryhtymään toimenpiteisiin tilanteen parantamiseksi. Piispa Gulin kirjoittaa: "Aikamme suorastaan huutaa kirkkoa avukseen. Ihmisyksilö on onnettomampi ja turvattomampi kuin koskaan ennen"

Kirkkomme onkin varsin monin tavoin ollut kansalaisten apuna. Vielä sata vuotta sitten kirkko yksin vastasi erilaisista sosiaalisista laitoksista, kuten sairaaloista, koululaitoksesta, köyhäinhoidosta ja monesta muusta nykyisin yhteiskunnan hallussa olevista tehtävistä. Kun kirkkoa on kehotettu astumaan alas jalustaltaan, on tällä ilmeisesti tahdottu tuoda esille se ajatus, että kirkon tehtävät eivät voi olla enää sellaisia, kuin ne joskus ovat olleet. Nyt vaaditaan esim. että kirkkojen rakentamisen sijasta olisi rakennettava asuintiloja, tai nuorisolle sopivia kokoontumispaikkoja. Sen mukaisesti, julistamisen asemesta kirkon tehtävänä olisi toimia ennen kaikkea sosiaalisena laitoksena. Luonteensa mukaisesti kirkon toimintakenttä ulottuu myös sosiaaliselle alueelle, mutta se ei ole sen päätoiminta-a1ue. Tärkein tehtävä sillä olisi julistaa Vapahtajaa elämän leipänä, synnit sovittavana ja kuoleman voittavana Herrana.

Tuskastuneena eräs pastori hiippakuntansa vuosikirjassa kirjoittaa, kuinka ja vakiintuneiden työmuotojen ohella ei tahdo jaksaa luoda uusia yhteyksiä, ja toimia näin ihmisten kalastajana. Mutta kun hän esittää seurakuntapiireille pyynnön, että nämä luovuttaisivat pappinsa etsimään ja paimentamaan ulkopuolella olevia, tuntuu kuin hän asettaisi tärkeimmälle sijalle mahdollisimman monen ihmisen voittamisen kirkolle. Siinä ollaan jo lähellä ajatusta kalastamista kalastamisen vuoksi. Ehkäpä "toiminnan vuoksi" on siinäkin, kun pyritään saamaan ihmisiä kirkon ajatuksille myötämielisiksi, viemällä kirkko teattereihin, kirkon portaille, tai tuomalla jopa seurakunta- tai kerhosalien (lue: kirkon) sisälle kevyttä musiikkia "julistamaan" nuorisolle – mitä julistamaan? Näin toiminta-tavat ovat ristiriidassa tehtävien kanssa.

Työskentelytavassa julistamisen alallakin mennään vikaan, jos seurataan niitä ehdotuksia, joita mm. eräs kirjailijamme esittää Suomen Kuvalehdessä. Hän ehdottaa, että kirkko ojentaisi "musikaalisen käden" nuorille, järjestämällä kuoroja ja orkestereita, sillä: "Paremmin kuin mikään saarna, voisi juuri musiikki vapauttaa nuoren sisäiset voimat. Paremmin kuin yhdenkään saarnan jylinän takaa, voisi nuori ihminen löytää hartauden musiikista, omakohtaisen uskonnollisen kokemuksen siinä, missä laulu tai soitto voisi merkitä hänelle henkilökohtaisesti. Musiikki voi satuttaa tällaista nuorta paljon syvemmin, kuin paraskaan saarna." Samaan suuntaan esittää eräs ylilääkäri Radiokuuntelijassa: "Ehdottaisin varsinaisen aamuhartauden rinnalle rinnakkaisohjelmaksi uskonnollista musiikkia. Meillä on varmasti tuhansia, jotka tuntevat mielessään hartautta herätessään, mutta jotka kuitenkaan eivät aamuaskareiltaan ehdi syventyä kuuntelemaan saarnaa." — Jos tällainen julistus tuodaan" Sanan rinnalle "satuttamaan" tai Sanan korvikkeeksi, kuten näissä ehdotuksissa, niin pudotetaan pohja pois Raamatun ilmoitukselta:

"Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille, hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta." Luuk. 4: 18
"Ja hän lähetti heidät julistamaan Jumalan valtakuntaa ja parantamaan sairaita." Luuk. 9: 2.
"Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Jumalan sanan kautta. Room. 10: I7.

Kirkkomme tehtävät nykyaikanakin ovat samat, kuin ne kautta koko kristillisen kirkon ajan ovat olleet. Sillä on oikeus käyttää työtapoinaan joustavia, nuorekkaita työtapoja, mutta samalla pitää vanhat, hyviksi koetut muodot ja vaalia niitä kunnioituksella. Sen tulee olla valvovana silmänä, ettei kansamme moraalisesti ja hengellisesti pääse rappeutumaan niin, ettei kohta tiedetä, mikä on syntiä, mikä ei, koska omattunnot ovat tylsistyneet.
Kun Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa saa laskeutua syntisen sydämelle, kun evankeliumi voidaan Pyhältä Hengeltä julistaa, se on "terveellinen ja panee jumalattoman menon hylkäämään". Siinä olisi kirkon tehtävän ydin. Siinä myöskin sen sula.

Kalevi Kanniainen
Päivämies 6. 4. 1961

[hepa]

Se ihmetyttää kun tänä aikana puhutaan paljon rakkaudesta ja lähimmäisten auttamisesta, ja silti ihmisten pahoinvointi ja yksinäisyys vain lisääntyy.

Mediasta tulee vain viihteellisiä ja huonoja uutisia, koko ajan keksitään uusia teknisiä laitteita ja ohjelmia ettei ihmisten tarvitse olla toisten kanssa tekemisissä. Kanssakäyminen tapahtuu internetin välityksellä, pankkiasiat ja ostoksetkin voi tehdä verkossa.

Onko kyläilykulttuuri myös häviämässä.

[juruulanko]

Se ihmetyttää kun tänä aikana puhutaan paljon rakkaudesta ja lähimmäisten auttamisesta, ja silti ihmisten pahoinvointi ja yksinäisyys vain lisääntyy.

Mediasta tulee vain viihteellisiä ja huonoja uutisia, koko ajan keksitään uusia teknisiä laitteita ja ohjelmia ettei ihmisten tarvitse olla toisten kanssa tekemisissä. Kanssakäyminen tapahtuu internetin välityksellä, pankkiasiat ja ostoksetkin voi tehdä verkossa.

Onko kyläilykulttuuri myös häviämässä.

Myös uskovaisten yhteydessä olen huomannut samaa. Valitettavasti.

[Taavetti]

Oulu 25. 5
"Kirkko ja herätysliike"


"Kirkko ja herätysliike" kirjoituksessa 15.5.1961 Kotimaa -lehti kirjoittaa: ”Suomen kirkolla on herätysliikkeissämme suuri rikkaus ja siunaus. Niiden nykyinen kehitysvaihe ja jatkuva merkitys kansamme hengelliselle elämälle ovatkin olleet julkisuudessa monipuolisen tarkastelun kohteena. Nyt on noussut esille uusi polttava kysymys, joka on aiheuttanut noin vuosi sitten vanhoillislestadiolaisuudessa, — yhdessä suurimmista herätysliikkeistämme — ilmi puhjennut hajaannus, ja joka koskee vakavasti kirkon ja herätysliikkeen keskinäistä suhdetta.

Hajaannus vanhalestadiolaisessa kristillisyydessä johtuu niiden henkilöiden sivuun jättäytymisestä, jotka eivät tunnustautuneet varauksettomasti Raamatun mukaisen evankelisluterilaisen kirkon tunnustuksen tulkintaan. Josta kirkkolaki kirkkomme tunnustusta koskevassa 1. §:n loppuosassa sanoo: „…ja pitää tunnustuksen korkeimpana lakina sen, näissä tunnustuskirjoissa selvästi lausutun, järkähtämättömän totuuden, että Jumalan Pyhä Sana on ainoa ohje, jonka mukaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvosteltava. Tässä ja vain tässä on vanhalestadiolaisuuden ydin, että se on aina seisonut Jumalan pyhän sanan koko totuuden perustalla. Armon välikappaleet, sakramentit, erotettuna Kristuksen ruumiista, elävästä seurakunnasta, eivät voi kenellekään uskoa antaa. Ainoastaan uskolla, Joka on Pyhän Hengen työ, voidaan sakramentit vastaan ottaa.

Vanhalestadiolaisuus, elävä kristillisyys, elämän liike kirkossa, ei pyri olemaan kirkon herätysliike, eikä herätysliike kirkossa. Jos sitä sinä pidetään, ei se tahdo sitä kieltää. Myöskään vanhalestadiolaisuus ei pyri ”korostamaan luterilaisuuttaan", mutta on huomattava, että Luther ja hänen oppilaansa ajallaan tahtoivat seurata Jeesusta Kristusta opissa, elämässä ja kärsimisessä. Sen tähden luterilaisuus ja vanhalestadiolaisuus voidaan samaistaa, että ne kantavat maailman antamia nimiä elävästä kristillisyydestä, ja ovat sitä pyhäin yhteyttä, joka alkaa hurskaasta Abelista, ja jatkuu halki vuosisatojen tähän hetkeen saakka, Pyhän Hengen saaneiden Herran omien keskuudessa.
Vanhalestadiolaisuus tahtoo palvella Suomen evankelisluterilaista kirkkoa niin kauan, kuin kirkko voi totuuden sanan kestää. Ja on se sen tarpeellinen suola, jota kansankirkkomme tarvitsee, että se ei mädäntyisi kokonaisuudessaan. Ja että suola ei menettäisi makuaan, on vanhalestadiolaisuuden vaalittava terveyttään, eikä näin ollen voi seurakuntajulistuksessaan, sanan palvelijan tehtävässä, käyttää ulkopuolista henkilöä, ei pappia paremmin kuin maallikkoakaan. Kansankirkon virkapappeus ei ole Jeesuksen asettama, ja on se erotettava Uuden Testamentin pappeudesta. Jeesus on Uuden Liiton ainoa Ylimmäinen Pappi ja Hänen seurakuntansa kaikki jäsenet ovat pyhää ja kuninkaallista papistoa.

Puheena olevassa kirjoituksessa sanotaan SRK:n 1960 julkilausumasta, että se olisi "eräänlainen tunnustulellinen oppilauselma". Se on myös piste sen pitkäaikaisen ristivedon perään, joka oli vaivaamassa vapaiden armolasten uskonelämää, yrityksen väljentää pelastuksen tietä, ja selittää Kristuksen pelastusoppia. Jos sitä pidetään tunnustuksen selityksenä, perustuu se Raamattuun ja entisten pyhien käsityksiin. Lutherin kirkkopostilla, saarna 3. su. loppiaisesta. Luemme uskontunnustuksessamme: Minä uskon, että Jumala on minut ja kaikki olennot luonut jne." Jos uskomme myös näin, johdonmukainen seuraus on, että Jumala luomaansa pitää myös otollisena Kristuksessa, jossa hän sovitti maailman itse- kanssansa. Ilman uskoa on mahdoton kelvata Jumalalle, julistaa Herran sana.
Tämän ko. julkilausuma sanoo lyhyesti, pitemmittä teologisitta selityksittä. Samoin Raamatun sanan kasteesta: "joka uskoo ja kastetaan jne." tahtoo julkilausuma kiistattomasti ja riidattomasti tuoda edes. Mistä siis riidellään? Hekin, jotka ovat jättäytyneet sivuun ja erottautuneet pyhäin yhteydestä, kuitenkin väittäen meidän kanssa yhtä olevansa kerskuen, että he eivät syntynyttä ihmislasta, kasteen armosta osattomaksi jäämätöntä, tämän nukkuessa lapsena pois, tuomitse. Vaan jättävät armollisen Isän huomaan, myöntävänsä lapsella olevan, vastaanottavan uskon varaan. Myös he tekevät tiettäväksi, että he eivät kasta uskotonta lasta, ja että kaste otetaan vastaan uskolla. Mutta samaan hengenvetoon he väittävät, että virkapappi käy papinvalansa yli, jos myöntää ko. julkilausuman ajatuksen oikeaksi. Jos kirkon käsikirjan kastekaavasta saa toisenlaisen käsityksen, niin Pyhä Henki ei saa silloin olla selvittäjänä, ja tuodaan edes käsitys, että käsikirjan kastekaava nykyisessä asussa ei ole kirkkolain 2. §:ssä, mainitun tunnustusperusteen mukainen, josta K. 1. 1.ssä sanoo, että sitä on tutkittava ja arvosteltava vain Jumalan sanalla.

Kotimaan kirjoittajan olettamus vanhalestadiolaisen kristillisyyden olevan julkilausuman takia "vaikeassa kriisikaudessa ja huolestuttavan mukanaolevia,” on väärin arvioitu. Huolestumisen aihetta antaa sielunvihollisen toimeliaisuus. Se tuhanten juonten mestari pyrkii jatkuvasti repimään ja raatelemaan Jumalan valtakuntaa. Se on opettanut maailman lapset armonvarkaiksi, opettaen ulkopuolella olevat saarnaamaan samanlaista oppia. Ja he, jotka ovat Jumalan valtakunnalle selkänsä kääntäneet, tahtovat sivustatukea antaa, tekemällä sanan viran kautta Jumalalle lapsia. Henkeä ei tarvita, puhumattakaan rakkaudesta, saati sitten seurakuntaa.

Vanhalestadiolaisuus ei iloitse siitä, että kristillisyyden ympärille tällainen kohu on saatu syntymään. Apostoli Johannes ajallaan katseli näitä aikoja lausuessaan: ”Lapsukaiset, nyt on viimeinen aika, ja niin kuin te olette kuulleet, että antikristus tulee, niin myös monta antikristusta rupeaa olemaan; siitä me tunnemme, että viimeinen aika on. He ovat meistä lähteneet, mutta eivät he olleet meistä. Sillä jos he meistä olleet olisivat, niin he tosin olisivat meidän kanssamme pysyneet. Mutta että ne julki tulisivat, etteivät he kaikki ole meistä"
Kristitty iloitsee tänä päivänä, että Herra on estänyt toisen alttarin rakentamisen valtakuntaansa. Kotimaan kirjoittajan luulo, että vanhalestadiolainen kristikansa olisi painostuksen ja pakotuksen pakkopaidassa, on perusteeton. Nyt kristityt ovat vapaita ja iloitsevat vapaiden armolasten tavoin siitä, että Ylimmäinen Pappi, Herra Jeesus, ostolaumaansa vielä varjelee susilta, jotka eivät laumaa säästä. Siion on ollut murheellinen odottaen, mitä tuleman pitää. Kristillisyyden ja maailman välinen raja näyttää umpeutuvan. Maailmanmielisyys pyrkii saamaan jalansijaa kristillisyydessä. Maailman taholta kuultiin kiitosta ja ylistystä. Iloitsivat kristillisyyden "kehityksestä", suvaitsevaisuuden lisääntymisestä.

Väitettiinpä tuomion hengenkin väistyneen. Kristitty ei tunnusta tuomionhenkeä omakseen, sillä totuuden sana on se, joka tuomitsee. Tuomion pitää Jumalan huoneesta alkaman. Tuolloin kristikansa oli pelon, painostuksen ja pakon alla, ollen syvästi murheellinen.
Kotimaan kirjoittajan vaatimus "liike, joka esiintyy kirkollisena, täytyy opettaa ja toimia kirkon tunnustuksen pohjalla, jos kirkollisuuden mieli olla todellista, sisäistä hengen yhteyttä". Oikein ja laittamattomasti sanottu, mutta valitettavasti osoite on väärä, jos lausuma on tarkoitettu vanhalestadiolaiselle kristikansalle. Niin kuin edellä jo on tullut ilmi, on elävä kristillisyys se suola, jota kansankirkkomme tarvitsee, ja vanhalestadiolaisuus tahtoo palvella isiemme kirkkoa niin kauan, kuin kirkko voi totuuden sanaa kestää.

Aarne Ulander
Päivämies 25.5.1961

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Ulander käyttää tässä nimeä Vanhalestadiolaisuus, mutta tarkoittaa tietysti Vanhoillislestadiolaisuutta. Tämän huomautuksen lisään siksi, että kohta tämän kirjoituksen jälkeen, havaitsin täällä vaikuttavien esikoislestadiolaisten käyttävän sitä nimitystä itsestään. Vasta myöhemmin he ottivat käyttöön, vaihtaen yhdistyksensäkin nimen esikoislestadiolaisiksi. Mahdollisten sekaannusten välttämiseksi tämän huomautuksen kirjoitin.
Taavetti