VL-FOORUMI

Keskustelupalsta vanhoillislestadiolaisille ja uskostamme kiinnostuneille. Ylläpitäjinä vanhoillislestadiolaisia yksityishenkilöitä.
Tänään on 17 Loka 2018, 13:05

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 4 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
ViestiLähetetty: 16 Loka 2009, 18:11 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
v. 1918

Sodan haavoja lääkitsemässä
Uskovaisten Käytännöllinen Ambulanssi Vapaussodassa

”Valkoisessa kirjassa” (1928) kerrotaan: ”Oulun Rauhanyhdistyksen keskuudessa heräsi tietoisuus, että uskovaisilla on lähin velvollisuus antaa apuaan ja tukeaan maamme ja kansamme puolesta taisteleville sotureille. He ryhtyivät heti tarmolla varojen ja side ja ruokatarpeiden keräykseen. Valittu toimikunta työskenteli erittäin menestyksekkäästi, joten huhtikuun 10 päivänä oli 17 henkinen ambulanssi valmis rintamalle lähtemään. Lääninrovasti Kullervo Hulkko SRK:n historiikissa, ”Minä lähetän teidät,” kertoo samasta asiasta. Päivämies on hiukan haastatellut ambulanssissa mukana olleita, ja saanut tietää mm. seuraavaa:

Ambulanssi syntyi yksityisten uskovaisten aloitteesta. Kristityt naiset syttyivät ensin Kristuksen rakkauden velvoittamana isänmaan asialle. Silloinen sairaanhoitaja, Hilja-Maija Jussila oli innoittaja, mutta hänen lisäkseen monet muut, vaivojaan säästämättä uurastivat, voidakseen auttaa taistelevia joukkoja. Heistä mainittakoon neidit Impi, Anna, ja Onnia Juntunen, sekä rouvat Olga Ryselin, Maria Halttu ja Maija Leskelä. Mutta eivät miehetkään jääneet syrjään. Kapt. John Ryselin, asianajaja Viktor Huotari, veturinkuljettaja Janne Halttu ja liikemies Jaakko Jämsä olivat hankkeessa koko sydämellään mukana, muutamia mainitaksemme. Monet yllänimetyistä henkilöistä olivatkin jäseninä sinä toimikunnassa, joka hoiteli asian käytännöllisiä järjestelyjä. Sen puheenjohtajana toimi Jaakko Jämsä.

Innostus oli suuri. Jo ensimmäisessä ambulanssia käsitelleessä kokouksessa tehtiin keräyslistat ja järjestettiin ompeluseurat. Kansan käsi oli karttuisa. Melkein heti lahjavaroista ostettiin hevonen ja reki. Sillä ajellen H-M Jussila kävi Tyrnävällä, Limingassa ja Haukiputaalla. Tuli villoja, kuivattuja lihoja, voita ja yleensä sellaista mitä tarvittiin.

Ambulanssin kokoonpano

Ambulanssin viralliseksi nimeksi tuli: Käytännöllinen Ambulanssi, I SRY Oulu. Sen johtajaksi kutsuttiin Ranuan silloinen kirkkoherra Oskari H. Jussila, ja sielunhoitotyöhön pastorit L.P. Tapaninen ja J.L. Seppänen. Koulutettuja sairaanhoitajia oli kolme: Elvi Sirniö (?) myöh. Honkavuori, Mimmi* Markus, ja Hilja Maija Jussila. Taloudenhoitajina ja apulaisina Lydia Jussila, Dagmar Palo, Impi Juntunen, Siiri Punkeri, ja pesijänä Ulla Takkula.
Edellä mainittujen lisäksi siihen kuuluivat seuraavat miehet: Erkki Moilanen (lähettipoika), Hugo Syren, Väinö Tauvola, saarnaaja Juho Kanniainen, Janne Pohjosaho ja Kalle Vanhala. Uskovaisten innostusta asiaan kuvaa se, että kukaan ambulanssiin pyydetyistä ei kieltäytynyt, ja että eräs tuli mukaan väkisin. Myös saapui tiedusteluja mahdollisuudesta osallistua suunniteltuun toiseen ambulanssiin, jota Pääesikunnan saniteettiosaston ilmoituksen 20.4.18 mukaan ei kuitenkaan tarvittu.
* Nimi melkein arvattu lehden repaleisen kohdan vähistä kirjaimista.

Rintamalla

Ambulanssi saapui sotilasjunassa Tampereelle, kaupungin valloituksen jälkeisenä päivänä, jona taistelujen jäljet olivat hyvin nähtävänä, ja määrättiin Pälkäneelle. Norjalainen tohtori Heinbeck (Nolbeck?) tuli sen lääkäriksi. Ambulanssi oli sijoituspaikassaan 13.4. – 18.5.1918. Armeijakuntalääkäri B. Johanssonin käskyllä se vm. päivänä hajotettiin.

Pälkäneen Laitalankylässä saatiin tulikaste. Erään tuomarin huvila löydettiin ambulanssin käyttöön sopivaksi. Haavoittuneita tuli heti. Mukana olleiden mieliin on jäänyt tunto siitä, että heitä siellä todella tarvittiin. Ei yksin haavojen lääkitsemistä, vaan myös sielunhoitajina, evankeliumin sanan jakajina. Taistelujen tauottua sairaalassa hoidettiin toipuvia potilaita. Samalla ambulanssi toimi lepo- ja sidemuuttopaikkana Tampereelle päin kuljetettaville sairaille. Satamäärin haavoittuneita kulki ambulanssin käsien läpi. Joukossa oli monenlaisia, ja myös punaisten puolella olevia, ainakin muutamia.
Ambulanssin henkilökunnasta johtaja, sekä neidit Hilja-Maria ja Lyydia Jussila ja Ulla Takkula osallistuivat toukokuun 16 p:n paraatiin Helsingissä. Kotipaikkakunnalle palattiin hiljaa, niin kuin mies työstään.

Ambulanssin huolto

Ambulanssi vei mennessään kaiken koko aikanaan tarvitsemansa kuivan muonan. Tässä oli mahdollista siksi, että toimikunnalle saapui hevoskuormittain mm. Ranualta, kuivattuja lihoja ja leipiä. Vielä menomatkalla, esim. Limingasta ja Ylivieskasta, annettiin lisää monenlaista. Pälkäneellä saatiin paikallisen esikunnan välityksellä maitoa, munia, perunoita ja tuoretta lihaa, kaikki lahjana. Intendenttilaitoksen Oulun piirikonttori taas huolehti kaiken sairaanhoitotarvikkeiston hankkimisesta toimikunnalle, joka sen lähetti edelleen Pälkäneelle.
Toimikunnan puh. johtaja J. Jämsä oli vaivojaan säästämättä hommissa. Yhdessä kapt. Ryselinin kanssa hän kävi myös Pälkäneellä tutustumassa olosuhteisiin.

Jumalan ilmeinen siunaus oli työssä. Toiminnan lakattua kaikki tarvikkeet myytiin huutokaupalla, jossa kertyi rahaa 40 000 mk. Se oli silloin iso summa, ja sellaisena kuvaa kristittyjen herkkää myönteistä suhdetta työhön. Summa luovutettiin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykselle, joka hoiti sitä ambulanssirahaston nimellä siten, että korot lisättiin vuosittain pääomaan. Vuosikokouksen 28.6.1933 päätöksen perusteella ko. rahaston, silloin 50 000 mk. korot siirrettiin vuosittain huoltotyöhön, Vanhain saarnaajain rahaston kautta käytettäväksi. Talvisodan alussa 13.12.1939 ambulanssirahaston varat, 50 000:- päätettiin lahjoittaa Suomen Punaiselle Ristille, joten ne ovat palvelleet alkuperäistä tarkoitustaan.

Päivämies 14.5.1958

’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’’


En tunne edes tuskia”
Kuoleva haavoittunut evankeliumin hoidossa

Neiti Hilja-Maria Jussila oli 1915–16 toiminut 2 vuotta hoitajattarena silloisessa Helsingin väliaikaisessa sotilas-sairaalassa ja saanut Lääkintöhallitukselta sairaanhoitajan paperit. Vapaussodan alettua hän oli Oulussa, ja Kristuksen rakkauden pakottamana viritti uskovaisten keskuudessa innostusta ambulanssin lähettämiseksi rintamalle. Ns. käytännöllinen ambulanssi saapui Tampereelle, sen valloituksen jälkeisenä päivänä, ja määrättiin Pälkäneelle. Neiti Jussila kertoo meille pienen muistelman noilta ajoilta.
Ambulanssissamme oli kiireelliset valmistelut käynnissä. Esikunnasta oli tullut sellainen tieto, että yöllä alkaa yleinen hyökkäys koko rintamalohkolla. Sairashuoneistamme kuljetettiin haavoittuneet Tampereelle, ja nyt kiireellä sairassalit kuntoon, ja sängyt sijattiin puhtaisiin, uusia potilaita odottamaan.
Oli keittiössäkin kiirettä valmistella ruokia ja paistoksia väsyneille ja nälkäisille tulokkaille. Myös pesupuolella mankeloitiin ja silitettiin. Miehet lämmittivät saunan ja runsaasti kuumaa vettä.

Kirkkoon oli ilmoitettu seurat, ja Pyhän Ehtoollisen vietto rintamalle lähtijöille. Voimallisena siellä Jumalan sanaa julistettiin ja hartaina polvistuivat lähtijät Herran pöytään. Ei häirinnyt tykkien jyske eikä maan vapiseminen, sillä voimallinen Herran läsnäolo teki mielen turvalliseksi.
Ambulanssimme sijaitsi korkean harjun kainalossa, noin 2km päässä etulinjasta. Illan hämärtyessä olimme saattamassa, ja hyvästejä vilkuttamassa pitkille rivistöille, jotka marssivat kohden etulinjoja laulaen: "Oi kallis Suomenmaa, ” ja ”Sun haltuus rakas Isäni." Ne olivat kaikki eteläpohjalaisia, jotka nyt menivät "tuleen." Edellä marssi harmaantunut parooni Kustaa Wrede, kantaen lippua, pitkä parta tuulessa hulmuten.

Jo yöllä tuotiin ensimmäiset haavoittuneet, ja seuraavan päivän illalla olivat kaikki vuoteet täynnä puhtaaksi pestyjä, ja puhtaissa vaatteissa, haavat sidottuna, ja ravittuna.

Olin yövalvontavuorossa. Kuljin hiljaa vuoteelta vuoteelle. Eräs haavoittunut, jolta oli jalka amputoitu illalla, heittelehti tuskaisena vuoteessaan. Hän oli kookas eteläpohjalainen isäntä. Kysymykseeni, "Miten on asiat? Onko tuskia?" hän vastasi: "Asiani on hyvin huonosti. Jalkaani särkee tavattomasti, mutta se on pientä sen rinnalla, kun tunnen, että minun syntisen, on pian mentävä vanhurskaan Jumalan kasvojen eteen. Minä olen suuri syntinen. Hän on kutsunut minua, mutta nyt saan tottelemattomuudestani palkan, ja se on kauhea." "Ei toki", sanoin, "Hän, Jeesus oli haavoitettu meidän pahojen tekojemme tähden, ja meidän syntiemme tähden oli Hän hosuttu, rangaistus oli Hänen päällänsä, että meillä rauha olisi ja Hänen haavainsa kautta olemme me parannetut. Vielä nytkin on Jumalan valtakunta maan päällä, jossa Pyhä Henki
tekee työtään, ja jossa Jeesuksen käskystä otetaan Jeesuksen nimen ja veren voimalla synnit pois."
Keskustelimme näistä kauan, ja silloin hän huudahti: ”Totisesti minä uskon." Ja kun armon evankeliumilla siunasin häntä, niin hän huudahti: "Tunnen, kuinka Jumalan rauha valuu minuun, en edes tunne tuskiakaan jalassani." Ilo loisti hänen silmistään.
Seuraavana aamuna veljeni Oskari ja Jaakko Seppänen ottivat tuon kuolevan, mutta onnellisen miehen hellään hoitoonsa. Kolmen vuorokauden kuluttua hän sai ilolla siirtyä uskosta näkemiseen, Jumalan lasten rauhaan.

Päivämies toukokuu 14 päivä 1958

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 16 Loka 2009, 19:26 
Poissa
pirteä

Liittynyt: 15 Maalis 2009, 23:21
Viestit: 289
Onpa rohkaiseva kuvaus Suomen historiasta uskovien nakokulmasta! Kuinka tarkeaa onkaan evankeliumin saarnan kuuleminen hengellisesti hataantyneelle. Siina todella maalliset vaivat kalpenevat Taivaallisen Sanoman kuulossa. Kiitos Taavetti tastakin kirjoituksesta, kopiosta.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 10 Tammi 2010, 09:53 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Kullervo Hulkko

Rauhan sanoja hädän hetkinä

Kenttäpäivällisen jälkeen painuin komentajan kanssa kairalle. Tavoitteenamme oli kylä, jonka lähettyvillä vieläkin taisteltiin. Ylitimme joen, ohitimme alun kolmatta kymmentä kantosatulahevosta käsittävän kolonnan, ja seurasimme tukkilaisen tuntinopeuksin karjalaista kinttupolkua. Oli meillä tilapäistehtäväkin. Meidän oli todettava kartan paikkansa pitäväisyys maastossa. Minä mittasin askelparin ja komentaja merkitsi muistiin. — Kankaita, soita ja järvikannaksia kulkiessamme keskustelimme ääneen kiintoisista asioista.

Senkin selvitimme itsellemme, että osastomme oli jo suorittanut alkuperäisen tehtävänsä. Luonnon, ja toisiinsa luottavien aseveljien rauhan rikkoi hätääntynyt, hiljainen, mutta terävä ääni: "Pastori." Puhuttelu toistui. Käännyin ääntä kohti. Tunsin sen tutun luutnantin ääneksi. Pian huomasin metsälinjan takaa puolittain istumaan kohonneen upseerin, joka pudisti nyrkkiään hiljaisuuden merkiksi. Olin kohta varma siitä, että väijyksissä oleva vihollispartio oli yllättänyt. Niin, kaiken oli pitänyt tapahtua tunti sitten, ollessamme tauolla. Kuulimmehan silloin kaksi räjähdystä. Juoksimme luutnantin luo. "Minä haavoituin ja pääsin", olivat ensimmäiset sanat. "Partio on vielä asemissa polun itäpuolella. Vähän ennen saapumistanne kuului sieltä oksien napsahtelua. Ollaan hiljaa. — Olitte jo astumassa loukkuun." Ääni värisi ja ruumis vavahteli saapumisemme aiheuttamasta ilosta. Vasemman reiden oli käsikranaatti repinyt. Haavoittunut oli yrittänyt sitoa sitä housujensa kappaleilla, mutta heinäkuun runsas "räkkä" iskeytyi kaikesta huolimatta haavaan. Kohotin jalkaa, kohensin sidettä, annoin komentajan kenttäpullosta mehua, ja juuri saamiamme rusinoita. Kun yritin lähteä ottamaan selvää, etumaastosta, esteli haavoittunut: "Pysy luonani siksi; kunnes kolonna tulee."

Nyt ilmestyy polulle tuttu hahmo, savukoskelainen korpraali. Hän, poromies ja talvisodan vapaaehtoinen, johtaa kolonnan kärkiä. Jo saapuu itse kolonnakin. Noudan sen mukana kulkevan ainoan reen, tyhjennän sen, ja tuon sen luutnantin luo. Mies lähetetään taaksepäin.

ajomiehet komennetaan ketjuun. Kolonna hyökkää johdollamme. Kun olemme edenneet niin pitkälle, kuin tuntia aikaisemmin komentajan kanssa kuljimme, avaa vihollispartio kiivaan tulen. Se oli siis vieläkin asemissaan. — Hengästynyt mies juoksee takaa päin luokseni, ja pyytää kiireesti haavoittuneen luo. Kuolleessa kulmassa olevassa sidontapaikassa makaa vaikeasti vatsaan haavoittunut varusmies. Hän on rajapitäjän poikia, kotoisin Kuusamosta. Hän kääntelehtii koivun lehvistä laitetulla vuoteella. Taas kuulen sanottavan: "Pastori." Sielun hätä tuntuu olevan suurempi, kuin ruumiin. Vaistoan tämän. Kysyn heti laskeuduttuani polvilleni viereen: ”Oletko uskomassa?" Ajomies vastaa: ”En ole.” Jatkan kyselyä: ”Tahdotko uskoa synnit anteeksi?” Uupunut taistelija vastaa katkonaisesti: "Kyllä tahtoisin, mutta en rohkene."
”Kuule, veljeni! Kaikki syntisi, lapsuudesta tähän hetkeen asti ovat anteeksi annetut Herran Jeesuksen nimessä ja veressä." Näin vakuutin heikkona Herran Jeesuksen aseena. Nyt aukenee haavoittuneelle evankeliumi, jonka ääressä hän kertomansa mukaan niin monet kerrat on lapsena ja nuorena vanhempiensa kanssa istunut.

Aamuyöstä saapuu muuan vänrikki joukkueensa kanssa. Hän saa lyhyen, mutta selvän hyökkäyskäskyn. Joukko etenee. Ei edes laukausta. Hyökkäysyrityksemme oli karkottanut vihollisen. Maasto on jo vapaa vihollisista. — Etsimme luutnantin taistelulähettialiupseeria ja lähettiä, joiden piti löytyä kaatuneina mäen harjalla. Sieltä kuuluu hiljainen "auttakaa" -huuto. Sen olimme heikosti erottaneet jo kerran aikaisemminkin. Löydämme alikersantin "Oletteko suomalaisia? ”Oletteko meikäläisiä?", hän kysyy. "Olemme. Ole rauhassa!” – Luoti on lävistänyt tämän rehdin aliupseerin pään, niin että näkö on mennyt molemmista silmistä. Hän on siitä huolimatta säilyttänyt tajuntansa, ja säilyttänyt sen loppuun asti. Vielä uudelleen hän kysyy: "Oletteko varmasti suomalaisia?" Sitten hän tuntee ääneni: "Onko se pastori?"
”Kyllä olen. Tahdotko sinä uskoa syntisten Vapahtajaan?" "Tahdon", vastaa sotilas ykskantaan. Saarnaan evankeliumin. Vakuutan Jumalan armon rajattomuutta. Rauhallinen ilme lepää suurissa ruumiin tuskissa olevan miehen kasvoilla. Elävä Jumala on hänelle todellisempi, kuin koko näkyvä maailma.

Pojat ovat sillä välin panneet kantopaarit kuntoon, haudanneet kaatuneet viholliset ja korjanneet salaman katkaiseman kenttäpuhelinjohdon. Lähdemme jatkamaan matkaamme kohti alkuperäistä tavoitettamme. Alikersantti elää vielä. Ei yhtään kertaa hän valita, vaikka korpimatkaa on peninkulma. Kun pääsemme perille, pataljoonan lääkäri tilaa heti sairaslentokoneen. Odotamme aamun. Ja aamupäivän. Sitä ei kuulu. Jo loppuvat sotilaan voimat. Jumalan voima oli kuitenkin tässä heikossa loppuun saakka väkevä.

Illalla kolonna palaa. Kahteen kantosatulaan köytetään sankarivainajat. Näin karu oli korpipataljoonan sankareitten viimeinen matka. Mutta sydämeni täyttyi ilosta, seuratessani katseellani lähtevää kolonnaa, sillä se oli kahden sellaisen sankarin saatto, jotka olivat voittaneet suuren Sankarin, Herran Jeesuksen valmistaman, katoamattoman kruunun.

Päivämies joulukuun 5 päivä 1973

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

En ole vielä ehtinyt lukemaan, onko tämä muistelma uudessa Annikki ja Kullervo kirjassa, enkä muista, olisiko julkaistu vuosia sitten ilmestyneessä: Tässä auttoi Herra, kirjassa. Kun skannasin tämän vanhasta Päivämiehestä, lisään sen tänne. Olkoon vaikka muistuttamassa ja mainostamassa kyseisiä kirjoja, joista löytyy runsaasti vastaavan tapaisia muistelmia ja kirjeitä.

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
ViestiLähetetty: 18 Huhti 2016, 16:14 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Kiitos Jumala, että pääsin pois eriseuran liejusta

Rauhan minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen."
Tämä toteutui allekirjoittaneen kohdalla silloin, kun uskon lamppu pääsi palamaan noin viisitoista vuotta sitten ja sain elämän ja uskon käsittää siinä suuressa syntien sovittajassa, Herrassa Jeesuksessa, Kristuksessa, joka antoi
äänellisessä saarnassa rakastetun uskonveljen kautta kaikki syntini ja vikani
anteeksi.
Kilvoiteltuani elämän kaidalla tiellä noin neljä vuotta tuli synnin ja epäuskon takatalvi, joka alkoi hiljalleen routia maata. Sydämeni alkoi kylmetä ja vieraantua elävästä uskosta. Sen oli saanut aikaan eriseuran saarnaaja, jonka minäkin hyväksyin oikeaksi eräässä teltassa Vienan Karjalassa ollessamme. Puhdistuslähteillä kävin kyllä Siionissa aika ajoin vuosien varrella, mutta yksi oli sydämessä, joka painoi ja piti erossa elävästä Jumalasta. Se oli eriseuran siemen eli oppi. Siitä tuntui olevan aivan mahdoton päästä enää elävään uskoon ja siihen vanhurskauteen, jossa alussa olin ollut. Ajattelin itsekseni monta kertaa: jokohan on Jumala minut kokonaan hyljännyt. Siihen vielä oman vanhurskauden perkele saarnasi, että et sinä toki väärässä olekaan.
Mutta omatunto ei antanut hyväksymistä vihollisen saarnalle, koska se ei ollut elävän Jumalan Hengestä ja voimasta lähtöisin. Niinpä eräänä keväisenä päivänä ollessani uskovaisen puolisoni kanssa pellolla tuli puhe taasen uskon asioista. Keskustelun, tuloksena sanoi vaimoni: "Et sinä ole oikein uskomassa." Minä ensin mykistyin, kunnes vihdoin vastoin omantunnon ääntä sanoin: "Kyllä minä olen oikeassa."
Mutta ei rauha omalla puolustuksellani palannut, vaan mietin mielessäni, mikähän tästä tulee. — Päädyin vihdoinkin siihen, että kyllä minun on lähdettävä sinne, missä noina kohtalokkaina vuosina asuin ja vaikutin, kerjäämään syntejäni ja lankeemisiani ja eriseuraa, sekä siihen liittyviä monia muita syntejä ja rikkomisia anteeksi.
Se tapahtui eräänä kesäkuun päivänä, jolloin minulle tuli vastustamaton halu päästä pois eksymyksen ja eriseuran tieltä. Juhannus jo kättä antoi, kun suuri syntinen saapui entisen kotikuntansa suuriin kolmipäiväisiin seuroihin. Menin kuulemaan sitä kallista taivaasta julistettua evankeliumia äänellisessä saarnassa. Se toi korvaini kautta sielulleni hyvää sanomaa taivaan Isän sydämeltä asti. Mutta miten päästä pois oman sydämen polttavasta tuskasta ja kivusta? Ei auttanut muu, kuin osoittaa kuuliaisuutta evankeliumin sanomalle. Nousin suuren väenpaljouden seassa seisomaan ja pyysin, että saanko minäkin vielä uskoa, joka olen eriseuraan ja esikoisuuteen langennut. Silloin saarnaajaveljet ja koko Kristuksen seurakunta todisti: Herran Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä ovat kaikki syntisi anteeksi. Niin olen minäkin autuuteen nostettu kuoleman pettävästä suosta.
Kiitos kolmiyhteiselle Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle, että kaikki synnit olen saanut anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa maahan vuotaneessa sovintoveressä.
Eino Koutaniemi
Siionin Lähetyslehti 1963, sivu 81

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 4 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi

Etsi tätä:
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia