Kirjoittaja Taavetti » 10 Kesä 2011, 09:45
Aikamme ilmiöitä Raamatun valossa
Vastaus samalla aikakauslehti Uusi Maailma olleisiin haastatteluihin
Oli odotettavissa, että seksuaalikeskustelu ennen pitkää oli jyrkkänä kohdistuva niihin, jotka eivät kristillisen uskonsa tähden voi hyväksyä sukupuoliasioissa vallitsevia käsityksiä. Uuden Maailman numeroissa 7/67 ja 8-9/67 maisteri Toini H. tendenssimäisessä haastattelukirjoituksessaan selvittelee vanhoillislestadiolaisten kantaa viimesyksyisiin piispan kirjeisiin, sekä sukupuoliasioihin yleensäkin. Näiden ohella ehtii kirjoittaja luoda oman käsityksensä mukaista kuvaa ko. kristittyjen uskon olemuksesta, sekä suhtautumisesta televisioon ja taiteeseen. Maisteri H.lle on tuottanut ilmeisesti suurta vaikeutta käsitellä asioita ilman voimakasta tunneperäisyyttä, koskapa hän joutui toteamaan: "Jonkinlainen kylmä kauhu, niin kuin jonkin epämääräisen edessä voi sattua, jähmettää kieleni. Käsi ei kuitenkaan "jähmettynyt," ja siitä on todistuksena varsin voimakkaasti vanhoillislestadiolaisia tuomitseva kirjoitus. Objektiivisuutta ei yleensä ole odotettavissa silloin, kun itselleen epämieluisa asia tahdotaan todistaa vääräksi, mutta eräitten UM.n numerossa 8-9 haastateltujen osalta olisi kuitenkin odottanut, etteivät he olisi langenneet paikoin tiedon sijasta tunteeseen ja luuloon. Seuraavassa on tarkoitus oikaista eräitä näkemyksiä ja "tietoja." jotka ovat olleet omiaan antamaan täysin väärän kuvan vanhoillislestadiolaisuudesta ja elävästä kristillisyydestä yleensä. Lisäksi käsittelen ko. "ajankohtaista" asiaa.
Lähtökohdaksi otan tuomiorovasti Jorma Sipilän kirjoituksessa esiintyvän lausuman: "Pohjois-Suomen henkiseen erikoisleimaan vaikuttavat tosiasiassa muut kuin uskonnolliset tekijät: sukurasitukset ja muut perintötekijät ja pitkä, pimeä talvi. Nämä kaikki yhdessä luovat sen raskaan, jopa synkän luonteen, josta pohjoisen uskonnollisuuskin, kuten äärisuunta vanhoillislestadiolaisuus on saanut ominaisvärinsä. Se kuuluu arktisen hysterian käsitepiiriin." Uskaliaasti sanottu koko Pohjois-Suomen väestöstä, jos väite olisi oikea, pitäisi jo mielisairaus ja itsemurhatilastojenkin osoittaa ainakin jossain määrin sen paikkansa pitävyys. Näin ei kuitenkaan ole, sillä seitsemästätoista mielisairaanhoitopiiristä on Oulun piiri, (Oulun ja Lapin läänit.) vasta kymmenes mielisairaitten prosentuaaliseen määrään nähden, ts. yhdeksässä piirissä on enemmän prosentuaalisesti mielisairaita. Ja jos tarkastelee pelkästään Lapin lääniä, on vain neljä mielisairaanhoitopiiriä, joissa on prosentuaalisesti vähemmän kirjoissa mielisairaita. Suomen itsemurhatilastot puolestaan osoittavat, että itsemurhat ovat tavallisimpia Etelä-Suomessa, nimenomaan Uudenmaan ja Hämeen lääneissä, ja vähiten itsemurhia tapahtuu Pohjois-Suomessa.
Koska vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvia on huomattavan paljon muun muassa Oulun ja Lapin läänin alueella, on aivan oikein olettaa, että heidän vaikutuksensa näissä lääneissä on ilmeinen. Maisteri H.n pyrkimyksenä näyttää olleen nimenomaan osoittaa tämän vaikutuksen negatiivisuus. Jo ensimmäisen kirjoituksen otsikko "Kylmän uskon maa," viittaa tähän. Väitteet ja vihjailut rikkonaisista kodeista, ristiriitaisista ihmisistä, jännittyneistä avioliitoista sekä raskasta ja synkästä kodin perinnöstä ovat valheellisia ja osoittavat täydellistä asiain tuntemattomuutta. Jos sanon sen totuuden, johon jokainen uskovainen sydämestään yhtyy, että tämä kristillisyys on "vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä." Ja että sen kodit eivät tuo mukanaan kirousta vaan siunauksen, niin se ei kuitenkaan ilmeisestikään saa kirjoittajaa vakuuttumaan asian todellisuudesta. Lienee paikallaan jälleen ottaa eräitä kylmiä tilastolukuja todistukseksi "arktisesta hysteriasta." On yleisesti tunnettua, että särkyneiden kotien lapset muita helpommin ajautuvat epäsosiaalisuuteen ja myös itsemurhiin. Itsemurhista todettiin jo edellä, että, niitä on vähiten Pohjois-Suomessa. Vuoden 1963 tilasto osoittaa, että nuoria päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjiä oli koko maassa 10 000 asukasta kohden keskimäärin 8.3, Oulun läänissä 2,2 ja Lapin läänissä 1,4. Molemmat viimeksi mainitut luvut ovat maan lääneistä alhaisimmat, Uudenmaan läänissä vastaava luku 14.3. Saman vuoden tilastosta ilmenee, että huostaan otettujen määrä oli koko maassa 10 000 asukasta kohden keskimäärin 33,7, Oulun läänissä 25,0 ja Lapin läänissä 31,1. Uudenmaan läänissä luku oli 57,6. Oulun läänin luku oli kolmanneksi alhaisin. (12 lääniä). Irtolaishuollossa oli vuonna 1963 koko maassa 10 000 asukasta kohden keskimäärin 2,9 henkeä, Oulun läänissä 0,7 ja Lapin läänissä 0,9. (Varoitus- ja suojelu- valvontatapauksia oli koko maassa 10 000 asukasta kohden keskimäärin 10, Oulun läänissä 7 ja Lapin läänissä 5,1.) Molemmat viimeksi mainitut luvut ovat Ahvenanmaata lukuun ottamatta maan alhaisimmat. Tilastoja käsiteltäessä tulkoon tässä yhteydessä vielä mainituksi, että Oulun läänissä evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumattomien määrä on Ahvenanmaata lukuun ottamatta toiseksi pienin koko maassa ja Lapin läänissä viidenneksi pienin. Mikäli vanhoillislestadiolainen uskon elämä vaikuttaisi perhe-elämässä ristiriitoja ja jännittyneitä avioliittoja, pitäisi sen näkyä myös ulospäin keskimääräistä enemmän tapahtuvina avioeroina, asumuseroina ja väkivallan tekoina. Tunnettua kuitenkin on, että tämän kristillisyyden parissa asumuserot ja avioerot ovat lähes tuntemattomia, puhumattakaan väkivallan teoista.
Ryhtyessäni seuraavassa käsittelemään vanhoillislestadiolaisten kannanottoja sukupuolielämään liittyvästä "ajankohtaisesta asiasta," tiedän varsin hyvin, että uskoon perustuvat argumentit eivät kelpaa, eivätkä riitä, "tälle maailmalle". Tästä huolimatta kristityillä ei voi olla muita perusteita arvostellessaan sukupuoliasioita kuin Jumalan sana. Tiedän myös sen hyvin, ettei "ulkopuolinen" monestikaan edes pysty tajuamaan, mitä uskosta elävä ihminen yrittää hänelle sanoa. (1.Kor. 2: 1-14). Käsityksemme mukaan koko nykyisen seksuaalikeskustelun ydin on huoruuden synnin luvalliseksi tekemisessä. Tämän aikaansaamiseksi on kyllä "raateleva susi kääritty todella "lammasten vaatteisiin." Ajan haasteen on jokainen joutunut ottamaan vastaan ja siihen vastaamaan. Monet kirkonmiehet ovat siirtyneet sovittelevalle ja "suvaitsevalle" kannalle, ymmärtämättä, ettei perkeleen kanssa tehdä kompromisseja. Varsin yleisesti esitetään, että "Suomen sukupuolilainsäädäntö perustuu Raamattuun, ja on Euroopan vanhoillisin ja luonnottomin." Ja vaaditaan, että tämä lainsäädäntö on saatava "ajanmukaisemmaksi ja inhimillisemmäksi." Muuttuneen asennoitumisen seurauksena on vapaitten sukupuolisuhteitten hyväksyminen lisääntynyt huolestuttavasti, ja sen rinnalla seksuaalisuuden perverssien muotojen "ymmärtäminen." En toisaalta suinkaan tahdo väittää, etteikö kristityllä äidillä olisi lasten synnyttämisessä, hoitamisessa ja kasvattamisessa monia vaivoja, ja sitä enemmän, mitä useampia lapsia hänellä on. Haastattelussa esiintyneen käsitykseen sukupuolivietin vähäisistä sublimointimahdollisuuksista ei voi täysin yhtyä, sillä täytyy toki ihmissuvulla olla sellaisia henkisiä arvoja, jotka tähänkin antavat mahdollisuuksia. Raamattu toteaa tästä yksinkertaisesti, että kristitty kuolettaa hengellä lihan teot. (Room. 8: 13 ja Kol. 3: 5) tai panee ne pois, nimittäin synnin. (Hepr. 12: 1.)
Synti sanan osalta antaa maisteri Havun haastattelu jälleen järkyttävän kuvan siitä, kuinka raamatulliset käsitteet ovat hämärtymässä nykyaikana. Eräs haastatelluista toteaa: "Ja synti on paha asia — mitä on synti? Itse kukin määrittelee tämän käsitteen saamansa kasvatuksen vastaiseksi toiminnaksi – juuri sukupuoliasioissa." Ei suinkaan synti ole mikään muuttuva suure. Kun se näin käsitetään, ei tarvitse ihmetellä, että uskon käsityksiä jatkuvasti tarkistetaan, se taas ei ole raamatullista uskoa. Edellä esitetty synnin määritelmä sopii kyllä moraalin määritelmäksi, mutta se onkin jo aivan eri asia.
Lainaan tässä Lutheria syntikäsitteen selventämiseksi: "Saat olla varma siitä, että sanaa synti ei Raamatussa ymmärretä monella tavalla, vaan yhdellä ja erittäin yksinkertaisella tavalla, äläkä salli suulaitten sofistien saada itseäsi tästä käsityksestä luopumaan. Syntiä näet ei ole mikään muu kuin se, mikä ei ole Jumalan sanan mukaista."
Tähän sisältyy myös kuudennen käskyn rikkominen. Ei niin ymmärtäen, kuin maisteri H. luulee vanhoillislestadiolaisten uskovan, että huoruus on suurin synti, sillä "epäusko on kaiken synnin äiti." Vaan että huoruuden synti on koko kansakunnan elinjuuria jäytävä pahe, sen tähden se on aivan kuin "erikoissynti." Ei liene syytä ihmetellä, jos maisteri H. toteaakin, ettei hän ole ainoa, "joka tätä piintynyttä ennakkoluuloa, (nimittäin huoruuden synnin suuruudesta,) on vakavamielisissä huolestuneissa kansalaisissa kauan kummastellut." Sen sijaan on aihetta ihmettelyyn, kun tuomiorovasti antaa "kulttuurihistoriallisen" vastauksen: "Ei kuudennen käskyn rikkomista meillä vielä kauan ole tällaisena erikoissyntinä pidettykään. Eikä se muuallakaan Euroopassa ole viktoriaanista aikaa vanhempaa perua. Viktoriaanisuuden perintöä on Suomessakin nykyinen kaksinaismoraali". Ymmärtääkseni huoruuden vakavien seurauksien tietäminen on paljon vanhempaa perua. Nooan ajan sekä Sodoman että Gomorran ajan erikoissynti oli juuri huoruus sen perversseissä muodoissaankin. Raamattu sanoo selvästi: „Välttäkää huoruutta. Kaikki synnit, joita ihminen tekee, ovat ulkona ruumiista. Vaan joka huorin tekee, tekee syntiä omassa ruumiissaan." (1. Kor. 6: 18). Uskallan tähän lainata myös Kari Suomalaista: "Mitä tyhjempi ihminen, sitä enemmän hän pakenee omaa tyhjyyttään seksiin. Historian mukaan siihen ovat aina tarrautuneet tuhoaan aavistelleet kansat tai säätyluokat hamasta vanhasta Roomasta Ranskan vallankumousalan ylhäisöön."
On vakava erehdys luulla, että Jumala hyväksyy synnin ja ihmisten mielipiteet. Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä ihmistä. Sen tähden on elävän kristillisyyden, Jumalan valtakunnan tehtävänä ollut kaikkina aikoina ilmoittaa ihmisille tuomiota synnin tähden, mutta Jumalan armoa Jeesuksen Kristuksen tähden. Käsitystä, että vanhoillislestadiolaisuudessa ollaan armottomia langennutta ihmistä kohtaan, on mielellään ylläpidetty ja levitetty. On aivan eri asia olla hyväksymättä synti, kuin antaa se anteeksi. Mitään ei uskovaisen sydän tee niin mielellään, kuin Jumalan käskystä evankeliumin voimalla pukee tunnolta herätetyn langenneen armolla ja laupeudella Pyhässä Hengessä. Ja voin vakuuttaa, että tällainen armo on tarjolla myös sille "raskaaksi tulleelle naimattomalle opettajalle." Ei tarvita aborttia, viran menettämistä eikä pillereitä! Kukapa paremmin tietäisi, että ihminen on liha, kuin sanan ja Pyhän Hengen valkeudessa vaeltava armahdettu syntinen. Tällaiselle ei ole enää laki opettajana, vaan armo, joka "meidät opettaa kaiken jumalattoman menon hylkäämään, ja maailmalliset himot, ja tässä maailmassa siveästi ja hurskaasti ja jumalisesti elämään.„ (Tiit. 2: 12).
Kieltämättä haastattelussa on tuotu esille hyväksyttäviäkin näkökohtia. Etenkin professori Kaipaisen lausunnoissa on nähtävissä myös kiihkotonta arviointia ja kieroutuneen sukupuolielämän paheksuntaa. Mutta perusasetelma on mielestämme koko kirjoituksessa väärä. Se on, kuten jo alussa mainitsin, tendenssimäinen, pyrkien varsin löysin perustein, mutta kovin sanoin, tuomitsemaan vanhoillislestadiolaisten vakaat pyrkimykset seksuaalielämän turmiollisen vapauden ja Jumalan sanan halveksumisen estämiseksi. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) vuosikokouksessa kesällä 1965 Rovaniemellä annettiin kannanilmaisu, jossa sanottiin mm: „Syvä huolen ja murheen aihe on myös se, että useat kirkkomme papit eivät saarnaa synniksi abortteja eivätkä lapsirajoitusta, vaan muutamat jopa viimemainittua suosivat. Tässä on kysymys taistelusta Jumalan luomisjärjestystä ja ensimmäistä uskonkappaletta vastaan. Tähän liittyy läheisesti se yleinen sukupuolimoraalin heikkeneminen, joka vaarallisena sairautena jäytää kansaamme."
Suorittaessaan SRK.n puheenjohtajan ja pääsihteerin haastattelun lapsirajoituksesta, käytti maisteri Havu ilmeisen dialektisia kysymyksiä. Aikoinaan fariseukset ja kirjanoppineet ja saddukeukset kiusasivat Jeesusta samantapaisilla kysymyksillä. Aina oli tarkoituksena saada Jeesus solmituksi sanoissaan. Tällaisia aiheita olivat mm. veron maksaminen, ylösnousemus ja Mooseksen laki. Luther toteaa, että avioelämästä puhuminen on vaikea asia:
"Minua kyllä kauhistaa, enkä mielelläni saarnaa avioelämästä, koska minua huolettaa, että mihin kerran oikein käyn käsiksi, siitä koituu niin itselleni kuin muillekin paljon tekemistä, sillä tämä surkeus on kirotun paavillisen lain ansiosta käynyt niin häpeällisen sekasortoiseksi, ja sen lisäksi hengellisen, niin kuin maallisenkin miekan veltto hallitus on aiheuttanut siinä niin paljon hirveitä väärinkäsityksiä ja eksymistä, etten mielelläni siihen katsahda enkä siitä kuule."
Avioliitto on tarkoitettu pyhäksi liitoksi miehen ja naisen välillä, jossa Jumalan luomisjärjestys hedelmällisyydessä ja lisääntymisessä täytetään. Tästä Luther sanoo: "Sillä tuo sana, minkä Jumala sanoo: 'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää’, ei ole käsky, vaan enemmän kuin käsky, nimittäin jumalallinen teko, jonka estäminen tai laiminlyöminen ei ole meidän vallassamme." Avioliitto on myöskin huoruuden synnin välttämiseksi. (1. Kor. 7: 2). Koska avioliitto on pyhä, kehottaa Jumalan sana sen myös pitämään pyhänä. (1. Tess. 3–5). Uskovaisten avioliittoon ei saata kuulua lapsirajoitus, sillä "aviokäsky pitää kunniallisesti kaikkien seassa pidettämän, ja aviovuode saastumattomana, mutta huorintekijät ja salavuoteiset Jumala tuomitsee." (Hepr. 13: 4).
Aborttikysymystä on tarkasteltava erikseen eräästä näkökulmasta. Professori Kaipainen on yksiselitteisesti käsitellyt aborttikysymyksen. Hän yhtyy ensiksi toteamaan, että abortti on aina murha ja sanoo lisäksi "omasta puolestaan kokonaan kieltäytyvänsä edes keskustelemasta abortista psyykkisten syiden perusteella: siten hän säilyttää lääkärinomantuntonsa ristiriidattomana." Edelleen hän sanoo, että "abortti muilla perusteilla on luvallinen vakavan fyysisen sairauden, ilmeisen hengenvaaran ja raskausvahinkojen ollessa kysymyksessä."
Silloin kun nähdään odottava äiti kuoleman vaaran edessä, kristitty myös nähdä Jumalan tahdon, ja alistua tarvittaessa, äidin hengen pelastamiseksi välttämättömään. En voi kuitenkaan jättää sanomatta tosiasioihin perustuvia tapauksia, joissa ilmeisessä hengenvaarassa olleet uskovaiset äidit Jumalaan luottaen ja Hänen käteensä omansa ja syntyvän lapsensa hengen jättäen ovat pelastuneet lapsineen. Sen tähden näitä ratkaisuja ei kuitenkaan tehdä kevytmielisesti, vaan uskossa ja Jumalan pelossa. Tällaisissa tapauksissa useasti onkin jo kysymys siitä vaiheesta, jolloin lääkäri joutuu abortin suorittamaan viivytyksettä. Emme voi yhtyä sellaiseen abortin hyväksyvään käsitykseen, mikä ilmenee kirjasen "Ajankohtainen asia" sivulla 9: "Niin sanottaessa on muistettava, että myös tietyt sosiaaliset olosuhteet voivat tehdä äidin elämän uhan alaiseksi." Tässä ei enää ole kysymys hyvän omantunnon säikyttämisestä, vaan jostakin aivan muusta.
Nykyaikana on melkein vaino niitä äitejä kohtaan, jotka uskonsa tähden pitävät aviovuoteensa saastuttamattomina, ja eivät suostu ehkäisyvälineiden käyttöön eikä sterilisaatioon, aborteista puhumattakaan. Kristitty hyvin ymmärtää lääketieteen tuoman suuren siunauksen, mutta on asioita, joissa "tulee enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmistä." On ilahduttavaa todeta se myönteinen kehitys, mikä on tapahtunut äitikuolleisuuden alentumisessa. Mm. Lapin läänissä v. 1958 menetettiin 7 äitiä raskauden, synnytyksen tai lapsivuoteen seurauksena, v. 1962 2 äitiä ja v. 1963 2 äitiä. Vuosina 1964 ja 1965 ei ole ollut yhtään äitikuolemaa.
Niin vieraalta kuin ehkä tuntuneekin, väittäisin, että maisteri Toini H.n haastattelukirjoituksessa ilmenee taustalla myös eräs yhteiskuntamme sairausilmiö, nimittäin Helsinki keskeisyys. Tämä puolestaan aiheuttaa tiedostamatonta alemmuuden tunnetta ja henkistä tyhjyyttä muulla Suomessa, ja perusteetonta ylemmyyden tunnetta helsinkiläisissä. Rinnakkaisilmiönä tälle ovat vertailukohteet Etelä-Suomi, Pohjois-Suomi ja kaupunki, maaseutu. "Rintamaitten" ihmiselle on ehkä raivostuttavaa havaita, että pohjoissuomalaiset ajattelevat joissakin asioissa itsenäisesti, tai että koko maassa on ihmisryhmä, joka uskoo toisin kuin yleinen mielipide. Maisteri H. on aivan ilmeisesti ilahtunut, lieneekö myös hämmästynyt, että hän Oulusta löytää älykkään ylioppilaan ja kolme kultivoitunutta, älykästä, tiedettä ja humanisuutta tasapuolisesti tarkastelevaa, viehättävää ihmistä. Tässä kaikessa on tietysti vakavampikin tausta, joka liittyy uskonnollisiin luuloihin. Tähän viittaavaa on myös haastattelussa esitetyt vertailut lestadiolaisuus — kommunismi ja, maallikkosaarnaajat — Gestapo. Niin räikeitä ja "valistumattomia." kuin nämä rinnastukset ovatkin, ne ovat kuitenkin inhimillisesti ymmärrettäviä, sillä näin väittäessään purkaa "viisas ja älykäs" ihminen omia uskonnollisia kaunautumiaan kristinuskon "hulluuden" tähden. (1. Kor. 1: 17—29, Matt. 11: 25–27).
Pohjois-Suomen vaikeuksien syynä ei suinkaan ole lapset, eikä niitä korjata lapsettomuudella. Ankarat olosuhteet ovat vaatineet raskaita ponnistuksia ansion hankkimisessa. Suunnaton "eteläpainoisuus" on hidastanut kehitystä pohjoisosassa
maatamme, joka käsittää noin puolet Suomen pinta-alasta. On suorastaan irvokasta jakaa äideille sukupuolioppaita ja ehkäisylehtisiä silloin, kun he tarvitsevat yhteiskunnallista sosiaalista turvaa, ymmärtämystä, rakkautta ja todella konkreettisia toimenpiteitä epäkohtien korjaamiseksi. Tähän on maassamme olemassa kaikki edellytykset, mutta yhteiskuntavanhurskauden kehityksen esteenä on vallitseva itsekkyys, ahneus, huvittelun halu, välinpitämättömyys kanssaihmisistä, ääretön kilpailu kunniasta ja asemasta, poliittinen vallanhimo jne., yhdellä ajatuksella sanottuna: sydämen maaperän kylmyys.
Taiteesta
Maisteri H.n voimakas rubrikointi "Taide ei sovi kristilliseen oppiin, kaikki sen muodot ovat syntiä, on tarkoituksellisen ilkeä, ehkäpä pahansuopa. Joka tapauksessa se on harhaan johtava. SRK.n puheenjohtaja on kertonut, että haastattelun aikana keskusteltiin television lisäksi vain elokuvista, teatterista ja roskakirjallisuudesta. Ei ole epäilystäkään, etteikö uskovainen voisi nauttia ja iloita taiteesta, jossa Jumalan lahjat oikein käytetään. On julistavaa musiikkia, kuvaamataidetta, runoutta ja kirjallisuutta, joiden vaikutus on ihmishenkeä kohottava ja "lihallista" mieltä hillitsevä. Niin kuin ei kaikilla ole lahjaa tällaista luoda, ei myöskään kaikilla ole lahjaa tällaisesta täysin nauttia, mutta se ei ole pahe eikä synti.
On olemassa myös toisenlaista taidetta, joka vaikuttaa ihmisen koko fyysilliseen osaan. Tämä on sitä nykyajan huviteollisuuden tuottamaa seksitaidetta, ja kuuluu "pornografiseen kulttuuriin." Tämä ei tarvitse ymmärtämystä, sillä se tunkeutuu kuin syöpä ihmisen lihaan ja vereen. Tätä "taidetta" ei kristitty suosi, eikä sitä katsele, kuuntele tai lue hyvällä omallatunnolla. Tässä on syy, miksei televisio ole vanhoillislestadiolaisen kodin väline ja miksei istuta katselemaan yhä seksikylläisemmiksi muodostuvia näytelmiä. Maisteri H. ei tosin sano maksavansa puupenniäkään näin heikoissa kantimissa olevasta uskosta. Elävästä uskosta ei ole tarvinnut maksaa mitään, sillä se on saatu "rahatta ja hinnatta", mutta se on niin mittaamattoman kallis lahja, ettei ole varaa antaa nykyaikaisten aivopesumenetelmien viedä sitä.
Lopuksi koskettelen viejä eräitä haastattelussa esiintyviä ilmeisiä ristiriitaisuuksia ja vaikuttimia.
Olemme tulleet luonnottomaan tilanteeseen. Uskosta on tehty synti ja uskon vainoamisesta hyve. Kristityt saarnamiehet "pitäisi välttämättä saada kuriin," ja nuoret niin vapaiksi, ettei heitä mikään kahlitse siveettömyydessä, ateismissa, Jumalan pilkassa ja kaikkien kristillisten ja isämaallisten arvojen polkemisessa. Tämä henki on todella näkyvissä kirkon edustajan "aforistisissa" ajatuksissa. Sanon tämän kaikella ystävyydellä, mutta samalla kaikella vakavuudella. Lainaan tähän erään pääkaupunkilaislehden kolmannen pääkirjoituksen 12.2.1967 kohtia: ("Ehkä tämän nykyaikaisen kirkonmiehen kirjasta puuttuvat sanat: )'Mahdotonta on, että viettelykset olisivat tulematta, mutta voi sitä, jonka kautta ne tulevat!' Kuinka voisi joku vaatia, että pappismies harjoittaisi sensuuria. Sehän olisi epäajanmukaista, rajoittunutta taantumuksellista. Pois sensuurimieliala, että suosimalla saattaa menettää kosketuksensa elävään nuorisoon."
– — — Pois sensuurimieliala, ei kahleita nuorisolle. Tämän jälkeen ei jaksa edes hämmästellä, kun lukee erään kouluneuvoksen julistusta, jonka mukaan ainakin naisopettajien kohdalla sukupuolinen estyneisyys tekee heistä ihmispetoja, siellä on todellinen aikamme epäkohta, ei estottomassa seksissä rypevissä nuorissa. Hillittömyys, ei pidättyvyys, on nyt valttia, silloin ainakin vältytään saamasta tulevaisuuden kouluun tuollaisia ihmispetoja. Nyt on kasvatettava sukupolvi, jolle totisesti mikään inhimillinen ei saa olla vierasta. Käsitteet ovat todella menemässä perusteellisesti sekaisin. Repivän, raskaan ja nuorisolle vahingolliseen puuttuminen halutaan leimata sensuurimielialaksi. — – — Niiden, jotka vastustavat hillitöntä pornografiaa, väitetään asettuvan asiallisen valistuksen tielle. — - –
Aina on ollut hillittömyyden saarnaajia, mutta ennen ovat vastuustaan tietoiset kasvattajat saaneet niin nuorisojärjestöjen kuin viranomaistenkin varauksettoman tuen. Nyt ovat ajat muuttumassa. Tuen sijasta ollaan valmiit vähättelemään tapahtumia, jotka näin yhä tiheämmässä tahdissa uusiintuvat. Silitellään, selitellään, 'ymmärretään,' ja näin yhä enemmän sekoitetaan käsitteitä sen sijaan, että nuoria todella opetettaisiin. On kasvatuksellisesti väärin painaa asioita villaisella, selittää niitä valheellisesti yksittäistapauksiksi, korostaa luottamusta silloin, kun ainoa reaktio on oleva luottamuksen jatkuva väärinkäyttäminen."
Vakavia sanoja, jotka tuoreesti sopivat myös haastatellun kolmanneksi ja neljänneksi viimeisen kappaleen ajatuksien vastukseksi. Tässä yhteydessä on vielä lisäksi sanottava, ettei evankeliumia ole annettu lihan vapauden voimaksi. Se on Jumalan voima autuudeksi. Se vapauttaa synnin orjuudesta. Jumalan valtakuntaa ei todellakaan rakenneta "väellä ja voimalla," vaan Jumalan sanalla, evankeliumilla, Pyhässä Hengessä. Ja Jumalan lapsille annettu henki, ei ole pelon henki, vaan väkevyyden rakkauden ja raittiuden henki. (2. Tim. 1: 7).
Eräs motivaatio purkautumiseen on nähtävissä vielä vanhoillislestadiolaisista annetussa tuomiossa: "Heissä vaikuttava tuomitsemisen henki on järkyttävä." Ihmisen Poika ei tullut tuomitsemaan, vaan vapahtamaan syntisen ihmisen. Sen tähden sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita. Mutta joka ei usko, se on jo tuomittu. (Joh. 3: 17, 18). Sillä Jumalan sana, ei ihminen, tuomitsee epäuskoisen ihmisen. (Joh. 12: 47, 48). kaikilla inhimillisen elämän aloilla julistetaan voimakkaasti, että kaikkien pitää saada puhua niin kuin he haluavat, heitä ei saa estää. Samanaikaisesti kuittenkin estettäisiin, jos voitaisiin, parannussaarna. Muilla elämän aloilla tunnustetaan rikkaudeksi terve erimielisyys, uskonnossa vaaditaan omantunnon haastolla ja Jumalan sanan tinkimisen vaatimuksella, yksimielisyyteen ja yhtymiseen. Me näemme arvokkaaksi uskonnon vapauslain, mutta varalliseksi Jumalanpilkkalain muuttamisen uskonrauhalaiksi. Jos näin kuitenkin tapahtuu, on aloitettu hautausmaan rauhan rakentaminen.
Haastattelussa ylistettiin erään herätysliikkeen edustajat tasapainoisiksi ja huumorintajuisiksi. En tahdo tätä ollenkaan kieltää, vaikkakin pitäisin tärkeämpänä eräitä muita merkkejä, kun on kysymys uskonnosta. Vanhoillislestadiolaiset luokitteli sama henkilö "arktisen hysterian käsiteiiriin" kuuluviksi. Hyvin tiedän, ettei tämän päivän kristillisyyden elämää voida nähdä täydellisesti kuin sisältä päin, koska siihen kuuluu kaikenkaltaisia ihmisiä. Kaikilla on kuitenkin yksi yhteinen tuntomerkki: syntistä suurin ja pyhistä pienin. Ovelta ei ole käännytetty ketään takaisin. Sen tähden siellä tavataan myös ontuvia, raajarikkoja, köyhiä, vaivaisia ja sairaita, mutta aina onnellisia ihmisiä. Vapaus synnin orjuudesta on tuonut
mukanaan rauhan ja ilon. Tämän vapauden vaikutuspiirissä elävä nuorten suuri joukko ei ole synkkää, vaan valoisaa ja todella onnellista nuorisoa. Tosin vielä monesti askel hidastuu, ja murhe painaa mieltä synnin tähden. Kehuakseni minäkin puolestani omaani, voin sanoa, että pursuileva huumori on mm. monen vanhoillislestadiolaisen saarnamiehen "ominaisvärinä." Kuitenkin loppujen lopuksi ja aina meidän kerskauksemme on Herrassa.
Rakkaus iloitsee yhdessä totuuden kanssa.
Erkki Reinikainen
Päivämies 7.6.1967
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4