Kirjoittaja Taavetti » 23 Loka 2009, 14:42
Tulee uskoa niin kuin Raamattu sanoo, ettei tuuliajolle jouduttaisi
Kirkkoherra Väinö Havas aikoinaan varoitti Jumalan lapsia väärän opin vaarallisuudesta ja ovelista viettelyksistä, kehottaen kiinteästi pitäytymään raamattuun. (Siionin Lähetyslehti 1936, nro: 9):
”Väärässä opissa kukaan tule autuaaksi. Väärä oppi on lihan työ, josta on alistuttava parannukseen, niin kuin muustakin saastaisuudesta. Olkaamme ahkerasti seuroissa ja kotona avatun Raamatun ääressä, jotta vaikeuksienkin ja ovelien viettelysten kohdatessa olemme sisäisesti lujasti vakuutetut siitä, että me uskomme niin kuin raamattu sanoo."
Ja kun vierasta tulta ja outoja opintuulia on ilmaantunut, on niitä Jumalan seurakunnassa tutkittu ja tarkastettu Pyhän Hengen valossa, raamattuun perustautuen. Ja näinäkin vaarallisina eksytyksen aikoina yhtyvät Jumalan lasten sydämet näihin Väinö Havaksen sanoihin (Hän uskoi meille sovituksen sanan, s. 30):
"Meidän sielumme tyytyy siihen vanhaan evankeliumiin ja vanhaan armoon, joka tähänkin asti on ruokkinut rääkätyitä sydämiämme. Meille riittää se vanha autuuden oppi, jonka Pyhä kirja todistaa oikeaksi. Me suorastaan pelkäämme vieraita opintuulia ja niitä opettajia, jotka ”outoi edesottavat ja uusiansa tarjoovat" (Virren vanha sanamuoto, skannaajan huomautus.)
Raamattu on uskon, opin ja elämän ojennusnuora
Raamattu onkin aina ollut elävässä kristillisyydessä ainoa opin ja elämän ojennusnuora, eli tarkemmin ilmaistuna: auktoriteetti, kuten sen Luther muodollisessa pääperiaatteessaan sanoo. Auktoriteetti nim. on valta, jonka alle alistuu, jota noudattaa, ja kirkkomme on, omaksuessaan Lutherin muodollisen pääperiaatteen, tunnustanut ainoaksi opin ja elämän auktoriteetikseen raamatun, jonka alle opetuksessaan, tulee kirkkomme alistua j noudattaa, ja lisäksi seurakunnan oppia ja elämää tulee arvostella tämän ainoan auktoriteetin mukaan.
Elävässä kristillisyydessä on raamattu aina ollut auktoriteettiasemassaan, kuten ilmenee Tornion—Haaparannan kokouksesta v. 1909: "Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan", ja edelleen samasta kokouksesta: "Joka uskoo niin kuin raamattu sanoo, hänen kohdustaan pitää elämän veden virrat vuotaman.” Sekä: ”Taivas ja maa pitää hukkuman, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkaantuman. Koska Jeesukselle riitti Raamattu, riittäköön se meillekin"(pöytäk. s.14).
Oulun ns. sovintokokouksessa v. 1911, jossa kamppailtiin ns. uuttaheräystä vastaan, lausuttiin mm. näin:(pöytäk. s. 17)
"Pyhä Raamattu on ainoa, jonka mukaan oppia tutkitaan. Emme moiti muitakaan, jos ne ovat te sopusoinnussa raamatun kansa, vaan keskustelu venyy pitkäksi, jos niitä apulähteinä käytetään.” Ja ”Raamatun pidän ainoana varmana pohjana, johon
itse Jumala on sinettinsä painanut ja jonka tunnustuskirjat ja kirkkolakikin määrää, että se on oleva ainoa ojennusnuora." Ja kokouksen puheenjohtajana toiminut rovasti V.A. Virkkula lausui: Kaikissa olkoon siis pyhä Raamattu ojennusnuorana." (Pöytäk. s. 17).
Ja Oulun suuressa saarnaajain kokouksessa v. 1931 laadittiin julkilausuma, jossa sanotaan mm. näin: (Siionin Lähetyslehti 1931, n:o 12): "Olemme aina opettaneet, että, Jumalan sana, Pyhä Raamattu on ainoa oppimme ja elämämme ojennusnuora." Tämän julkilausuman, yhtenä allekirjoittajana on kunniaan päässyt veljemme, kirkkoherra Väinö Havas, uskollinen Jumalan, ja Hänen valtakuntansa palvelija, jollaisia Suomen kirkkokin todella tarvitsee. Tämän maailman hengellisyyden myötäilijöistä ei ole lopultakaan hyötyä kirkollemmekaan: Kun ainoan auktoriteetin, pyhän Raamatun alle alistutaan ja sitä noudatetaan, ollaan lujalla ja pettämättömällä perustuksella, mutta jos Raamattu auktoriteettiasemastaan hiukankaan sivuun asetetaan ja jotakin muuta sen paikalle pannaan, niin pian tuuliajolle joudutaan. Ei edes kirkkomme tunnustuskirjoja saa asettaa kirkkomme omaksuman muodollisen pääperiaatteen mukaan, pyhän Raamatun, ainoan auktoriteetin paikalle, vaan niidenkin tulee alistua alle, että noudattaa.
Opin tuulten tuivertaessa
Kun Amerikassa aikoinaan, elävä kristillisyys kävi kamppailuaan ns. pikkuesikoisuutta vastaan, niin tunnuskirjoista väärän opin eksytykseen harhautuneet tukensa ottivat tällaisellekin väärälle opille, että laki kuuluu "kristitylle ojennusnuoraksi, kuvastimeksi ja hyvien töiden ohjeeksi." Vaikka Raamattu, ainoa opin ja elämän auktoriteetti selkeästi opettaa, "ettei vanhurskaalle ole laki pantu" (1.Tim. 1: 8), sillä "sitten kun usko tuli, niin emme enempi ole sen opettajan alla" (Gal. 3: 25).
Tästä kamppailusta opettaja Heikki Jussila sittemmin teki selkoa v. 1934 siinä puhujain kokouksessa Oulussa, jossa Suomen pikkuesikoisuutta käsiteltiin.
(Suuret seurat Oulussa 1934, pöytäk, s. 115–118). Ja vaikka riita lain kolmannesta käytöstä ratkaistiin jo apostolisella ajalla Jerusalemin kokouksessa, niin yhä uudelleen vääränopin hapatukseen joutuneiden taholta on Jumalan seurakuntaa yritetty hapattaa tunnustuskirjoja hyväksi käyttäen, ja ainoan auktoriteetin, pyhän raamatun syrjäyttäen tämän maailman hengellisyyden mukaiseen palkkavaimon ja orjapojan osaan, kuten mm. Kajaanissa v. 1959, uskovaisten kirkkopappien veljeskokouksessa pidetystä alustuksesta, ”Lain kolmas käyttö,” on ilmennyt.
Ainoan auktoriteetin, pyhän Raamatun alle on alistuttu, ja sitä noudatettu elävässä kristillisyydessä, niin ennen, niin nytkin, ettei jouduttaisi opilliseen sotkuun, tuuliajolle, ja tämän maailman hengellisten "niin ja ! ei" – perustukselle (2.Kor. 1:19), sillä mm. Sovinnon kaavassa, joka on kirkkomme yksi tunnustuskirja vuodesta 1663 alkaen, hyväksyttiin kirkossamme
käytäntöön ja ohjeelliseen arvoon oppi, jossa vanhurskauttaminen on siirretty seurakunnasta taivaassa tapahtuvaksi, ja tämän mukaan sekä puhdasoppisuus, että pietismi odottivat syntein anteeksiantamusta taivaalliselta - eikä seurakunnassaan läsnä olevalta Kristukselta.
Piispan epätoivoinen yritys
Piispa Gustaf Johansson, joka aikoinaan oli ottanut urakaksi elävän kristillisyyden hävittämisen hiippakunnastaan, lausui Pohjanmaan seurakunnan piispantarkastuspöytäkirjassa v.1895 mm. näin: "Herra opetti rukoilemaan: Isä meidän, joka olet taivaissa, anna meille meidän syntimme anteeksi, ja Raamattu kehottaa muuallakin jokaista ihmistä suoraan taivaallisen Isän tykö ja suorastaan Häneltä pyytämään anteeksi, mutta tässä suunnassa pannaan oma suunta autuuden välittäjäksi. Minä vakavasti varotan teitä tuommoisesta vahingollisesta ja tyhmästä opista, joka tekee ihmisen orjaksi."
Ja edellisessä piispantarkastuksessa samassa seurakunnassa v.1890 hän lausui: "Mitä harhaoppeihin tulee, niin on ikävä asia, että laestadiolaisuus on täällä jalansijaa saanut. Se on luterikunnan häpeäksi, että semmoinen uskonsuunta voi syntyä. Ei todellakaan olisi tämmöisellä lahkolla mitään valtaa, ellei pimeyden ruhtinas ja pimeyden vallat sitä tukisi. Luterilaisen kirkon asema on nyt käynyt semmoiseksi, ettei se ehkä vihollisia voi helmassaan suosia. Jos sen tähden luterilaisen kirkon "yhteydessä tahdotte pysyä, niin on vihollisuus lakkaava."
Väärää pelkoa
Pelottelullaan sovintokaavan hengessä oli piispa Johansson onnistunut mm. Kittilässä kääntämään Kittilän papit opissa kuuliaisiksi, kuten hän kirjassaan, (Laestadiolaisuus, s. 188) kirjoittaa: "Piispantarkastuksen pöytäkirjaan v:lta 1876 on merkitty: uskovaisissa käytetyn synninpäästön myönsivät he, provastit Albert Heikel ja H.A. Heikel, vääräksi, ja aikoivat sen poistaa. "Ja samassa piispantarkastuksessa harhautui näille papeille kuuliainen, huomattava maallikkosaarnaaja lausumaan: "Armon käsittäminen ei tapahdu ainoastaan suusanallisen päästön kautta, vaan myös Jumalan sanan lukemisen ja kuulemisen, sekä sakramenttien kautta" (K.A. Heikel: Miten olen opettanut, s. 88.)
Näin lähdettiin elävää kristillisyyttä sitten muokkaamaan ja valistamaan tämän maailman hengellisyyden linjoille, ja Juhani Raattamaan, Jumalan sanalle uskollisena, täytyi varoittaa: "Olen sanonut monta kertaa Kittilän kirkkoherralle, että papisto parantakoon ensinnä oman oppinsa, ja katsokoon sitten, mitä vikaa olis kristittyjen opetuksissa.” (Aik. vanh. kirj. s.82.). Ja vaikka itse oltiin jo vanhurskauttamisopissa jouduttu tuuliajolle, oltiin muka huolestuneita elävän kristillisyyden selkeästä, raamattuun perustuvasta suuntauksesta, kuten uskovaisten pappien Iissä v. 1885 pidetyn kokouksen kannanotoista ilmenee. Rovasti K. A. Heikel kertoo: (Miten olen opettanut, s. 38) ”Kokouksen jäsenet olivat kaikki yksimieliset laestadiolaisuusliikkeessä ilmestyneiden käsitysten paheksumisessa ja vastustamisessa.”
Tässä ”paheksumisessa ja vastustamisessa" silloinkin harhaannuttiin Raamatun sanan, opin ja elämän auktoriteetin linjoilta tällaiseen opilliseen sotkuun ja pimeyteen, kuten kokouksen julkilausumasta ilmenee. "Pyhä Raamattu osoittaa monessa paikassa, että kirjoitettu Jumalan sana voipi, ei ainoastaan vaikuttaa sen lukijassa herätystä, vaan myöskin johdattaa Jumalan armon osallisuuteen, Pyhässä Raamatussa ei tosin ole kerrottu esimerkkiä siitä, että joku olisi tullut uskoon saatetuksi sanan lukemisen kautta, vaan ei sitä sen tähden saa kieltää tapahtuneeksi.” Tästä uskovaisten pappien julkilausumasta johtopäätöksensä tehden, silloin nuori uskovainen pastori A. L. Heideman lausui: (Heikki Jussila: Kutsujan armo, s. 53): "He kirjoittivat itsensä ulos kristillisyydestä. ”
Ihmispelko ja tämän maailman hengellisyyden suosion tavoittelu sokaisi silloin ja sokaisee nytkin opilliseen sekasotkuun ja pimeyteen. Juhani Raattamaan kehotus, että, "papisto parantakoon ensinnä oman oppinsa ja katsokoon sitten, mitä vikaa olisi kristittyin opetuksissa," tuntuu todella aiheelliselta, kun raamatun selkeiltä linjoilta jo aivan keskeisessä asiassa, vanhurskauttamisopissa harhailtiin kauas tämän maailman jumalisuuden mukaiseen pimeyteen.
Nykyisinkin on oltu muka huolestuneita oikeasta opista ja siinä seisomisesta, ja ei olisi edes suotu väärää oppia vastaan nousta, vaan se olisi kait pitänyt ilman muuta, kaikkine karvoineen niellä. Kun nykyaikana on eksytty julkisesti saarnaamaan Kornelius vanhurskautetuksi ennen Pietarin julistamaa evankeliumia, temppelissä rukoileva publikaani vanhurskautetuksi Jumalan lapseksi, ja kun näistä raamatun aivan keskeisistä, vanhurskauttamisoppia koskevista tapahtumista kamppailtiin jo Oulun kokouksessa v. 1911 uudestiheränneiden kanssa, niin ymmärtää hyvin sen nykyajan opetuksen perustan, kun uudestisyntyminen ja vanhurskautuminen opetetaan pelkästään sanan voimasta tapahtuvaksi, siis ulkopuolella Jumalan seurakunnan, ja ulkopuolella Pyhän Hengen virankin.
Havaksen tilinteko ja opetus
Väinö Havas, tehdessään tiliä uudenheräyksen kanssa, kirjoitti (Hengen ja miekan mies, s. 107): "Allianssihenki, joka pettää ihmisiä monilla teillä taivaaseen, on paljon vaikuttanut uudestiheräyksessä, eikä sille ole kovin lujia telkiä pantu." Yleensäkin on paljon vilpillistä perään antavaisuutta ollut kaikenlaatuisten omavanhurskasten kanssa kosketuksissa oltaessa.'
Näin on nykysikana allianssihenki pyrkinyt elävää kristillisyyttäkin harhauttamaan pois raamatun ja Kristuksen opista. Ja kun elävä kristillisyys ei ole voinut lähteä vieraiden opintuulien mukaan, niin on sitä kaikenlaisilla julkilausumilla ja pelotteluilla yritetty piiskata ja pehmittää.
Hyvin sattuvilta tuntuvat jälleen Juhani Raatamaan sanat (Aik. vanhinten kirj. s. 48): "Mutta ne uskontunnustajat, jotka erkaantuvat Kristuksen laumasta sen tähden, että Kristuksen ies ja hallituksen muoto on heille sopimaton, ne sanovat luopuvansa pois ihmisistä ja uskaltavansa sanaan. Mutta jos sinä oikein ymmärrät Jumalan sanan, niin sana sitoo sinut seurakuntaan, eikä ole puhdasta Jumalan sanaa ulkona seurakuntaa.
Onhan ajankohtaista? Elävässä kristillisyydessä uskotaan ja opetetaan, näinäkin ekumeenisuuden ja allianssihengen pimentämän, hengellisen sekasotkun aikoina yhä:
"Pyhällä Hengellä on ennen kaikkea maailmassa erityinen seurakunta, joka on se äiti, joka synnyttää ja kantaa itsekunkin kristityn Jumalan sanalla." (8. uskonk. laaj. sel.), Ymmärrätkö äidin merkityksen? Ja yhä vieläkin uskotaan: "Evankeliumi on Pyhän Hengen voimavaikutus uskovassa ihmisessä, missä ei Pyhää Henkeä ole, siellä ei myöskään ole evankeliumia eikä uskoa Kristukseen" (Iso katekism. 3. uskonk.)
Eihän voi uudestisyntyminen ilman äitiä, ilman Jumalan seurakuntaa tapahtua? Eihän pelkän sanan voimasta? Ei elävällä kristillisyydellä ole vara nytkään lähteä kaikenlaatuisten sotkuisten pakanalähetyskirjelmien ja hämärien "niin ja ei" -oppien eksyttäville linjoille, sillä siellä jouduttaisiin niin pahasti tuuliajolle, ettei kotosatamaan osattaisi.
Oikea lohdun lähde
Muistakaa, Jumalanlapset, näin vaarallisena eksytysten aikoina, kunniaan päässeen Väinö Havaksen sanoja: (Hän uskoi meille sovituksen sanan, s. 26) "Älä hae lohdutusta sielullesi muualta, kuin Kristuksen ruumiin jäsenyydestä! Turhan toivon matkamies on se, joka lasten armovaltakunnan ulkopuolelta etsii tietä taivaaseen.
Jumalan sana opettaa näinkin: "Jokainen, joka harhailee ja ei pysy Kristuksen opissa, ei hänellä ole Jumalaa. Joka, pysyy Kristuksen opissa, hänellä on sekä Isä että Poika. Jos joku tulee teidän tykönne, ja ei tuo tätä opetusta kanssansa, niin älkää häntä huoneeseen ottako, älkää myös häntä tervehtikö, sillä joka häntä tervehtii, hän on osallinen hänen pahoista töistänsä" (2. Joh;). On tärkeää pysyä Kristuksen opissa, uskoa ja opettaa niin kuin raamattu sanoo: Ei ole varaa harhailuun.
Elävässä kristillisyydessä annetaan nytkin arvo tunnustuskirjoille, ja mikä niissä pyhää raamattua, kirkkomme ainoaa opin ja elämän auktoriteettia noudattaa, niin sitä ahkerasti käytetään. Mutta kuten mm, lähetysjuhlilla ja kirkkopäivillä toivoisin enemmän käytettävän saarnoissa, alustuksissa ja keskusteluissa tunnustuskirjoista etenkin 3, uskonkappaleen selityksiä, sillä käsitys yhdestä pyhästä yhteisestä seurakunnasta, näyttää yhä enemmän joutuvan pimentoon, ja sen merkitys himmentyvän julistuksessa.
Ja kun näin käy, niin silloin pimenee myös käsitys ja merkitys Pyhän Hengen virasta, jolloin uudestisyntyminenkin harhaudutaan opettamaan ja käsittämään niin ja näin, milloin kasteessa, milloin Herran Pyhässä Ehtoollisessa, milloin sanan lukemisessa, milloin rukouksessa tapahtuvaksi, ja pelkän sanan voimasta. Kannattaa uskoa ja opettaa niin kuin raamattu sanoo.
Heikki Koukkari
Päivämies 5.1. 1961
Väliotsikot skannaajan
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4