Kirjoittaja Siansaparo » 16 Tammi 2010, 01:30
Ohessa khra Kauko Mäntylä kayttämiä puheenvuoroja vuoden 1968 kirkolliskokouksessa. Puheenvuorot kirvoitti kirkon viisivuotiskertomus, jossa otettiin kantaa vanhoillislestadiolaisuudessa 1960-luvun alussa tapahtuneseen hajannukseen:
----
Päivämies no 1, 1.1.1969. Kauko Mäntylän kirkolliskokouspuheenvuoroja
Kauko Mäntylän puheenvuoro viisivuotiskertomuksesta lähetekeskustelussa:
"PYYDÄN PUUTTUA tässä lähetekeskustelussa, joka koskee Suomen kirkon viisivuotiskertomusta vuosilta 1962 — 1966, siv. 128 olevaan kohtaan:
Lestadiolaisuuden monista haarautumista on voimakkain vanhoillislestadiolaisuuden ns, maallikkosiipi (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys r.y.). Lukiessani tämän kohdan heräsi mielessäni kysymys, miksi mainitun keskusyhdistyksen piirissä toimivia henkilöitä, jotka kuuluvat n. 328 itsenäisesti toimivaan paikalliseen rauhanyhdistykseen, kutsutaan ns. maallikkosiiveksi. Olen koettanut etsiä tälle sanonnalle asiallisia perusteita, mutta en ole löytänyt. Herää kysymys, olisiko tällaiseen sanontaan vaikuttanut se hyvin yleiseksi tullut käsitys, ettei tässä ns. maallikkosiivessä olisi kuin muutama pappi ja ettei heillä olisi minkäänlaista sananvaltaa mainitun herätysliikkeen piirissä.
KUITENKIN TÄLLAINEN käsitys on täysin erheellinen, sillä pappisveljiä on tässä ns. maallikkosiivessä yhtä monta kuin heitä oli ollut ennen syntynyttä viimeistä hajaannusta, eli yli 60. Lisäksi huomauttaisin, että vanhoillislestadiolaisuus on aina ollut maallikkojohtoinen niin, että sen johtokuntaan on normaalisti kuulunut 3 pappisjäsentä, yhden toimiessa heistä johtokunnan puheenjohtajana. Näin on tälläkin hetkellä. Lisäksi pyydän mainita, että useat pappisveljet kuuluvat monien paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntiin. Edellä sanotun perusteella on selvää, ettei vanhoillislestadiolaisuudessa ole mitään maallikkosiipeä.
Kauko Mäntylän puheenvuoro l yleisen valmistusvaliokunnan istunnossa:
LÄHETEKESKUSTELUN jälkeen keskustelin vuosikertomuksen kirjoittajan kanssa vanhoillislestadiolaisuutta koskevan kohdan johdosta, jossa keskustelussa selvittelin perusteellisesti viimeisen hajaantumisen syistä. Tämän keskustelun jälkeen asianomainen henkilö sanoi minulle: "Kun nyt olen kuunnellut sinua, olen tullut siihen käsitykseen, että sinä olet aivan oikeassa mutta, kun olen kuunnellut toista osapuolta, olen ajatellut heistä aivan samaa. Tämä on erittäin vaikea ongelma, jota kirkkohistorijoitsijoiden on vaikea aikanaan selvittää. Jos tämä keskustelu olisi käyty aikaisemmin, olisin vanhoillislestadiolaisuutta koskevan kohdan kirjoittanut toisin." Tämän käymäni keskustelun aikana palautui elävästi mieleeni tapaus opiskeluajaltani, jolloin eräs professori luennollaan selitti vanhoillislestadiolaisen rippikäsityksen täysin väärin. Olin pakoitettu heti pyytämään professorilta puheenvuoron, jossa totesin, että professorin rinnastus vanhoillislestadiolaisuuden rippikäsityksestä oli ollut täysin väärin. Professorin kysyessä minulta minkälainen rippikäsitys vanhoillislestadiolaisilla oli vastasin, ettei se suinkaan ole roomalaiskatoliseen rippikäsitykseen ollenkaan verrattavissa. Selitettyäni asian mainittu professori sanoi: "Jos niin on, on se oikea ja jatkakaa edelleenkin niin." Seuraavan luennon alussa professori palasi uudelleen samaan asiaan ja sanoi: "Sen minkä sanoin viime luennolla vanhoillislestadiolaisuudesta olen saanut tietooni kirjoista, mutta yhdenkään vanhoillislestadiolaisen kanssa en ole ollut keskusteluissa heidän opinkäsityksistään." Edellä kertomani tosiseikat osoittavat, miten yksipuolinen asioihin tutustuminen johtaa täysin vääriin johtopäätöksiin ja käsityksiin. Näin valitettavasti on käynyt nytkin keskusteltaessa vanhoillislestadiolaisuuden viimeisimmästä hajaannuksesta.
KIRKON VIISIVUOTISKERTOMUKSESSA todetaan, että vanhoilllslestadiolaisuus on
jakautunut kahteen suuntaan ja ettei viime kirkolliskokouksen toivomus (että repeämän "erottamat kristityt löytäisivät tien keskinäiseen yhteyteen uskossa Kristukseen") ole johtanut tulokseen. Se onkin totta. Edelleen sanotaan, että siitä eroamaan joutuneet ja kantayhdistyksen taholta "eriseuraan" menneiksi leimatut ovat perustaneet Lestadius-Seura r.y:n, joka toimii useilla paikkakunnilla ja julkaisee Elämän sana-lehteä. Monille ihmisille on jäänyt ongelmaksi kuitenkin se, kumpi edellämainituista, ns. maallikkosiipi vaiko Lestadius-Seuran ympärille ryhmittynyt ns. pappislinja, edustaa alkuperäistä vanhoillislestadiolaista kristillisyydennäkemystä. On siksi tarpeellista selvittää vanhaa vanhoillislestadiolaisuuden käsitystä Pyhän Hengen virasta, seurakunnasta ja sakramenttioppia, sekä käsitystä kasteesta. Käsitykseni mukaan hajaannuksen syyt löytyvät juuri edellä mainituista.
Laestadius ja Raattamaa ovat kumpikin opettaneet, että Pyhä Henki toimittaa sovituksen virkaa evankeliumin välityksellä seurakunnassa ja hoitaa sitä uskovien uhmisten välityksellä, johon Jeesus on antanut kehotuksen ja valtuutuksen. Edellä mainitsemilleni henkilöille tulivat erityisen läheisiksi Jeesuksen sanat "Otttakaa Pyhä Henki: Joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille ne pidätätte, niille ne ovat pidätetyt." Raattamaan opetuksessa vanhurskauttamisesta on Pyhällä Hengellä avainasema. Ilman Pyhän Hengen työtä ei Raattamaan mukaan ole uudestisyntymistä eikä uskoa, ei kristillisyyttä, eikä kilvoitusta. Hän yhtyy sydämestään Paavalin sanoihin Rooman kristityille: "Jolla ei ole Kristuksen henkeä, et se ole hänen omansa." Näin vanhoillislestadiolaisuudessa ahkeroidaan vieläkin uskoa ja opettaa. Uusin lestadiolainen ryhmittymä ei hyväksy edellä selostettua vanhoillislestadiolaisuuden vakiintunutta käsitystä. Tämä ilmenee mm. kirjasta "Totuuden kuuliaisuuteen", jota lienee oikeus pitää eronneiden pappien johtaman haarautuman virallisena kannanottona. Tässä julkaisussa sanotaan: "Mikä on sitten aiheuttanut, että uudet opintuulet ovat päässeet puhaltamaan tuoden hajaannusta sekä opinkäsityksissä, että uskovien keskinäisessä yhteydessä. Syy on seurakuntaopin väärässä korostamisessa. Raamatulliseen käsitykseen Jumalan seurakunnasta on tullut inhimillistä, ehkä kristillisyyden mukanaan tuomaa astian makua. Jumalan seurakunnasta ja Jumalan valtakunnasta on tullut sama kuin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ja sen ympärille ryhmittyneet uskovaiset joukot.
TÄMÄ VÄITE ON helposti torjuttavissa: Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole koskaan
saanut jalansijaa sellainen käsitys, että Jumalan seurakunta olisi sama kuin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. Paikalliset rauhanyhdistykset ovat voimassa olevan lain edellyttämiä työelimiä, joiden tehtävänä on evankeliumin julistaminen. Työn tekeminen edellyttää yhdistystoimintaa. SRK on edellämainittujen rauhanyhdistysten keskuselin. Toisaalta tahdon vielä korostaa sitäkin seikkaa, etteivät läheskään kaikki vanhoillislestadiolaiset kristityt, jotka kilvoittelevat samassa uskossa ja rakkaudessa, kuulu mihinkään paikalliseen rauhanyhdistykseen.
Seurakuntaopista on uuden suunnan jäsenillä monia toisistaan eriäviä käsityksiä. Kuunnellessani vuonna 1958 erään mainittuun uuteen ryhmittymään lukeutuvan pappismiehen alustusta "Seurakuntaoppi Raamatun ja Tunnustuskirjojen valossa" mainitsi hän mm.: "Kaiken perustuksena tulee olla puhdas evankeliumillinen julistus. Kelpaamattomatkin papit rakentavat virkansa perusteella seurakuntaa. Lutherin kanta on, että ripittäytyjä saa omistaa absolution (synninpäästön), vaikka pappi ei olisikaan uskomassa. Eklesia (Kristuksen seurakunta) on kirkko tai paikallisseurakunta, jossa Jumala vaikuttaa sanan ja sakramenttien kautta." Kun mainitun alustuksen pohjalta käytiin keskustelua, hahmottui kaksi toisistaan poikkeavaa seurakuntakäsitystä. Toinen oli vanha vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi, jonka mukaan kansankirkossa ja paikallisseurakunnissa nähdään kallis Jumalan lahja. Ulkonaista kirkkoa ei kuitenkaan saa samastaa Jumalan valtakuntaan, Kristuksen kirkkoon, pyhäin yhteyteen, joka kätkeytyy näkyvään kirkkoon ja vaikuttaa siinä. Edellä mainitsemani alustuksen pitäjä puolestaan pitäytyi siihen käsitykseen, että kansankirkko on Jumalan seurakunta, mikä käsitys onkin sangen yleinen kirkossamme
KASTEKYSYMYKSESSA eroavat käsitykset selvästi edellä mainittujen ryhmittymien välillä. Siksi on tarpeellista taas selvittää Laestadiuksen ja Raattamaan käsityksiä tästä asiasta. Kirjassaan "Huutavan ääni korvessa "Laestadius kirjoittaa mm.: "Lapsille kuuluu taivasten valtakunta jo ennen kastetta heidän uskonsa nojalla siitä syystä, ettei heillä ole mitään epäuskoa." Laestadiuksen kirjoituksista voidaan päätellä siis seuraavaa: 1. Laestadius on ehdottomasti lapsikasteen kannalla ja torjuu jyrkästi kasteenkertojien opit. 2. Laestadiuksen mukaan lapsille kuuluu taivasten valtakunta jo ennen kastetta. 3. Laestadius ei puhu mitään kasteen uudestisynnyttävästä voimasta. 4. Laestadiuksen mukaan lapsi kannetaan kasteessa Jeesuksen siunattavaksi ja liitetään siinä pyhäin yhteyteen, seurakuntaan ja opetuslapseuteen. 5. Laestadius opettaa, että kastamattomat lapset pääsevät taivaaseen.
RAATTAMAA PUOLESTAAN kirjoittaa vuonna 1877 kasteesta ja uudestisyntymisestä näin: "Kallis asia on, että lapsia kastetaan, joitten on Jumalan valtakunta, mutta voi pimeyttä, kuin entiset ja nykyiset pappein päämiehet ovat perustaneet ja opettavat uudestisyntymisen kasteessa, joka uskon kautta ristiinnaulitun katselemisessa tapahtuu katuvaiselle, niinkuin se tapahtui Jeesuksen opetuslapsille... Niin siis Pyhä Henki kutsuu sanan ja sakramenttien kautta kolkuttamaan ristiinnaulitun oven päälle, niin että sisällä olevaisessa pyhäin ihmisten yhteydessä ovat oven vartijat, jotka evän kellumin saarnalla avaavat ovea katuvaiselle ja uskovaiselle Jeesuksen veren kautta."
RAATTAMAA USKOI Ja opetti siis, että kasteen sakramentti on sanomattoman kallis, mutta että lapset orat kuitenkin autuaita uskon kautta. Todellinen uudestisyntyminen tapahtuu, kun katuvainen syntinen nöyrtyy parannuksen askelille ja uskoo syntien anteeksiantamuksen, joka hänelle evankeliumissa julistetaan.
VANHOILLISLESTADIOLAISUUDESSA ei siis koskaan ole halveksittu kastetta, vaan nähdään selkeästi, mitä on "kasteen armoliitto" ja "ja hyvän omantunnon liitto Jumalan kanssa." Augustinuksen tavoin opetetaan: "Ei sakramentin puute, vaan sen ylenkatsominen kadottaa ihmisen." Kun kysyin eräässä pappien veljeskokouksessa v. 1952, mikä on kastamattoman lapsen osa kuoleman jälkeen, vastasi minulle nykyiseen uuteen suuntaan lukeutuva arvovaltainen pappis-mies: "Kastamatonta lasta el voi tuomita helvettiin eikä taivaaseen." Sama henkilö lausui vuonna 1957 alustuksissaan: "Kaste ja uudestisyntyminen" ja "Kastamattomat lapset" mm.: "Paljon on käyty väittelyä siitä, tapahtuuko kasteessa, kun se lapsena tapahtuu, uudestisyntyminen." Hän vastasi: "Lutherin ajan jälkeen puhdasoppisuus opetti kasteessa tapahtuvaa uudestisyntymistä." Alustaja jätti kokonaan mainitsematta miten Laestadius ja lestadiolainen kristillisyys on tästä asiasta opettanut.
Edellä lausutun mukaan käynee selvästi ilmi, että vanhoillislestadiolaisuuden ns. maallikkosiipi on pitäytynyt vanhaan vanhoillislaestadiolaisuuden käsitykseen vanhurskauttamisesta, seurakuntaopista ja kasteesta ja että uusin pappislinja on siitä ratkaisevasti poikennut, Ja koska pappislinjan edustajat ovat jo vuosikausia ennen julkista hajaantumista omanneet vanhoillislestadiolaisuudelle vieraita opinkäsityksiä — olen tämän selvästi todennut ollessani mukana vanhoillislestadiolaisten veljeskokouksissa — tuoden ne julki vasta hajaantumismyrskyjen
yhteydessä, on hyvin ymmärrettävissä heidän aina toistuva väitteensä, etteivät heidän uskonkäsityksensä ole muuttuneet alkuperäisestä vanhoillislestadiolaisesta uskonnäkemyksestä. Hajaannus on tosiasia, jota el kukaan voi kiistää, koska Pyhän Hengen yhteyttä ei ole enää, eikä sitä rakkautta, josta Jeesus sanoo: "Siitä teidät minun lapsikseni tunnetaan, että te pidätte rakkauden keskenänne." On murheella todettava, että pappislinjaan lukeutuvat eivät enää omaksu vanhoillislestadiolaista kristillisyydennäkemystä, vaan uutta verrattain kirjavaa näkemystä, mikä selvästi käy Ilmi keskusteluissa heidän kanssaan.
Mitä taas tulee heidän väitteeseensä, että heidät on ajettu pois, se on taas selitettävissä käytännön periaatteista. Koska asianomaiset eivät ole toimineet yhdistysten saantojen mukaisesti, on luonnollista, että heidät on jouduttu erottamaan yhdistysten jäsenyydestä. Tämä käytäntö pätee kalkilla elämän aloilla. Jos nim. henkilö toimii yhdistyksen henkeä ja periaatteita vastaan, tulee hän ilman muuta erotetuksi, ellei hän eroa vapaaehtoisesti. Palautuu mieleeni tässä vastaavanlainen tapaus herännäisyyden piiristä v. 1852, jolloin kaikki papit, yhtä lukuunottamatta, erosivat herännäisyydestä, koska heidän käsityksensä mukaan herännäisyydessä ajateltiin liian ahdas-mielisesti.
Kirkkohistorioitsijat eivät kuitenkaan väitä heitä ajetun pois, vaan sanovat heidän eronneen ja perustanee erityisen "raamatullisen suunnan" sulautuakseen vähitellen yleiseen kirkollisuuteen. Jos todellakin olisi ollut kysymyksessä jonkilainen ulosajaminen niinkuin asianomaiset jatkuvasti väittävät, olisin minäkin tällöin kuin tyranni, joka olisi ollut ajamassa pois minulle niin rakasta opiskelijatoveriani joka suurella kärsivällisyydellä ja rakkaudella oli minulle Jumalan anteeksiantamusta kirkastanut, mutta joka ei ole enää minulle rakas uskonveli Tämä on tuskallista todeta ja vielä tuskallisempaa, jos tällaista on tapahtunut jossakin perhepiirissä, niinikuin valitettavan useassa tapauksessa on käynyt.
Valiokunta toteaa mietinnössään yksimielisesti mm.: "että eräitä liikkeitä on esitelty tavalla, joka ei vastaa viisivuotiskertomuksen arvoa ja myös silloin, kun on tartuttu vanhoillislestadiolaisuuden haarautumisilmiöihin. Valiokunta olisi toivonut asioiden tasapuolisempaa esittelyä."
Edellä mainitun valiokunnan mietinnön kohdan kirkolliskokous täysistunnossaan hyväksyi yksimielisesti keskustelutta.