Arvi Hintsala muistelee
saarnaaja Ville Pistemaata
Kristityn kodin poikana opin käymään seuroissa. Muistot lapsuuteni ja nuoruuteni ajan seuroista ovat aina mieltä ylentävät: Huoneet olivat aina täynnä kuulijoita, ei vain vanhoja, vaan myös nuoria. Aina istuttiin rauhassa kökisemättä. Sen hyvän tavan vanhempani opettivat. Nuorten joukossa oli aina seliaisia, jotka pitivät järjestyksen.
Saarnamiehiä oli usein kaksi. Molemmat istuivat pöydän takana koko seura-ajan, tai niin kauan, kuin molemmat olivat puhuneet. Saarnojen jälkeen he alkoivat puhutella sellaisia, joita Sana oli satuttanut. Usein puhuttelu kantoi hedelmää. Parannuksen tekijöitä, löytyi. He ottivat synninpäästön sanan vastaan. Tällaista hiljaiseloa kesti monta vuotta. Mutta sitten kylvötyö alkoi kantaa suurempaa hedelmää. Seuroissa saa~toi olla joskus kymmeniä parannuksen tekijöitä. Jumalan tulet paloivat. Jumalan kiitokset kaikuivat. Moni sai uuden virren toiset itkivät, toiset kiittivät. Veren armo lohdutti ja paransi tunnon haavat.
Saarnamiesten joukosta tulee noilta ajoilta rakkaaseen muistoon, silloin vielä nuori puhuja Ville Pistemaa. Hänen saarnansa olivat hyvin herättäviä ja asiallisia. Kuunnellessa jäi aina vaikutelma, että tuo puhe oli nyt sen ja sen Raamatun kohdan selitystä. Joskus näet saarnamiesten puheet voivat olla hyvinkin lennokkaita ja monisanaisia. Mutta kuulija voi jäädä kysymään, että mahtoiko tuo olla luetun Raamatun paikan selitystä.
Ville-veljen selityksiä muistellessa tulee mieleen saarna, jossa hän selitti profeetan ennustusta kuolleista luista. (Hes: 37). Selitys oli niin elävä, että kuulija oli näkevinään, kuinka luut alkoivat liikkua, tulla kokoon ja jänteet kasvaa. Selityksen mukaan jännitys kasvoi, ja Jumalan ihme tuli näkyviin. Aivan henkeä salpasi näky laaksossa tai kedolla: Hienoinen tuulen ääni siellä luitten keskellä liikkui, sitoi jänteet ja liitti luita yhteen, liha kasvoi päälle. Mutta henkeä ei vielä ollut. Silloin Jumala käski ennustaa ja Henki tuli neljästä tuulesta. Selityksessä tuli selvästi näkyviin, kuinka Jumala kokosi hajotetun Israelin ja palautti sen myös epäjumalisuuden kuolemasta, ja antaa sille anteeksiannon.
Mieleni tekee vielä muistella Ville-veljen saarnaa peltoon kätketystä aarteesta. Selityksestä kävi ilmi, että aarteen etsiminen saattoi kestää vuosia. Etsijä voi joutua epätoivoon, kun aarretta ei löydy. Joskus myrsky yllättää tai pimeä, tai nälkäkuoleman väsymys. Pelko täyttää sydämen: Minä kuolen köyhänä ja hukun. Mutta kaiken keskeltä nousee rukous: Auta Jumala: Sinä voit, jos tahdot.
Aika kuluu. Etsijä tekee työtä. Hän etsii ja toivoo. Toivo on sammumaisillaan: Ihme tapahtuu. Silloin se löytyi, kun vuosia sairasta tuntoa kantanut sai kuulla hyvin läheltä puhuttelevan äänen, joka kosketti oikein sydänjuuriin saakka. Se Sana oli Herran käskystä ja voimasta lähetetty. Siinä sanottiin, ettei Herra tule kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen. Sana sattui: Elämän toivo syttyi. Etsijä löysi: Portti aukeni. Oli kolkutettava ovelle, kyselemällä ja pyytelemällä, että saanko minä synnit anteeksi. Jumalan valtakunnan evankeliumi julistetaan Kuninkaan käskystä: Sinun syntisi ovat anteeksi annetut Jumalan Karitsan sovintoveressä. Etsijä sai aarteen pellon mukana, ei peltoa ilman aarretta, eikä aarretta : ilman peltoa. Herra itse on sanonut olevansa siellä, missä hänen omansa ovat.
Myöhemmin minulla oli tilaisuus olla Ville-veljen kanssa yhteisillä matkoilla. Ville oli erittäin huumorintajuinen. Eikä hän aina paljon murhetta kantanut, vaikka ei kaikki oikein onnistunutkaan. Tarkoitan tällä sitä että Ville, kuten useat sen ajan saarnamiehet, eli puutteellisissa oloissa. Matkakorvauksetkaan eivät aina riittäneet matkakuluihin. Kerrankin Ville lähti kanssani viiden päivän matkalle. Hän oli saanut kyytirahan lainaksi. Mutta kotiinpaluutakin varten oli lähtiessä lainattava. Tarvittiin totisesti uhri mieltä ja uskoa Jumalaan, ja Hänen lupaukseensa, että Jumalan valtakunnan mukana annetaan kaikki muukin.
UsEin oli melkoisia matkoja tehtävä jalan, siis apostolin kyydillä. Ei ollut aina edes polkupyörää. Ei annettu karttaa lähetysmatkalle lähdettäessä, eikä tarkkaa ohjetta. Usein oli itse etsittävä seurapaikka ja ilmoitettava ympäristön asukkaille seura-ajasta ja -paikasta. Lupa oli, että sai viipyä siellä, missä näytti olevan sanan nälkää. Jos Jumala antoi jollekin uskomisen armon, saattoi unohtaa oman vaivannäkönsä, ja omakin usko virkistyi. Sai jatkaa matkaa uusin voimin toivossa, että Suuri Ylipaimen kutsuu väsyneen työmiehen lepoon.
Nyt Ville nukkuu Nivalan Järvikylän hautuumaassa. Toivo on toteutunut. Verellä pesty henki lepää kaikista matkan vaivoista, ja pitkällisen ja vaikean sairauden
tuottamista tuskista.
Varmasti Jumalan lapset koko maassa, jopa Ruotsissa saakka, muistavat siunaten Villeä, rakkaaksi tullutta työntekijää.
Arvi Hintsala
Päivämies 9.6.1971