Kirjoittaja Taavetti » 24 Marras 2010, 10:56
Muistelua Hirvisuon sedästä
Viljo Johannes Hirvisuo on tuttu nimi Tampereen ympäristössä ja erikoisesti Tampereella. Metsänhoitaja ja Jumalan valtakunnan työmies Viljo Johannes Hirvisuo (entinen Nokka) on syntynyt Karinaisissa, lähellä Turkua 12.6.1889 rustitilallisen Antti Nokan nuorimpana poikana, puoliso Gretta Sofia os. Halonen, syntynyt Kuusamossa 25.9.1896. Viljo Hirvisuo tuli ylioppilaaksi 1911 Turun klassillisesta lyseosta. Metsänhoitajatutkinnan hän suoritti Helsingin maa- ja metsätieteellisessä tiedekunnassa 31. 5. 1917. Ennen opiskelunsa aloittamista hän oli virkamiesharjoittelijana rautatiellä, mutta katsoi metsänhoitajan alan paremmin olevan hänen alaansa. Ensi kädessä hän ajatteli käytännön metsänhoitajan tehtävää, mutta joutui kuitenkin tehtävänsä ja päivätyönsä tekemään lähinnä toimisto pöydän äärellä.
Varsinaista elämäntehtäväänsä hän hoiti aluksi, vuosina 1917 – 18 Kemin ja Iin tarkastusalueella, Ranuan hoitoalueen vt. aluemetsänhoitajana 1918 – 21, Länsi-Suomen piirikunnassa vuosina 1922 – 23, Keski-Hämeen hoitoalueen vt. apulaismetsänhoitajana 1933, a edelleen Länsi-Suomen piikunnassa, viimeksi piirikuntakamreerina kuolemaansa asti. – Ranualla Hirvisuo osallistui kunnalliseen elämään monin eri tavoin, kunnanvaltuuston puheenjohtajana, taksoituslautakunnan jäsenenä, valtion verolautakunnan jäsenenä. Seurakunnallisissa luottamustehtävissä hänen lahjojaan on käytetty monilla paikkakunnilla. Kalannissa hän oli kirkkovaltuuston jäsenenä, Tampereella sekä kirkkovaltuustossa, että -neuvostossa.
Hirvisuo oli luonteeltaan erittäin leppoisa ja leikillinen. Hänen leikillisyytensä kuvastuu niissä riimeissä, joita hän kirjoitteli kylässä käydessään vieraskirjoihin. Tiimittelyä ei hallinnut vain leikillisyys, vaan samalla syvä vakavuus. Koivulan vieraskirjasta piirsin muistiin pari;
"Joka aamu on armo uus" Joka vuosi on armo uus. Armo on uusi tänäänkin, armo 80- vuotispäivänäkin. — Armo taivasta varten kasvattaa", kunnes pääsemme taivaaseen. Armon voima kasvattakoon 80 vuotiaankin perille saakka.
Toisessa kohdassa oli; Vanhan vuoden vieriessä menneisyyden verhoon ja uutta armon vuotta odottaessamme, olemme veljien Valtasen ja Ojalan kanssa tulleet tänne Koivulan sisaren ja veljen lämpimään kotiin ja syöneet täällä ensimmäisen aterian v. 1947.
Hirvisuon setä isänä ja puolisona
VAIKKA Hirvisuon sedän ajallinen työ vaatikin häneltä paljon aikaa, siitä jäi kuitenkin vielä perheelle. Hän oli lähellä lapsia aina kehdosta alkaen. Hän yhdessä lastensa kanssa suunnitteli leikkejä, oli aina valmis vastaamaan kysymyksiin, keksi kaiken näköistä huvia lasten iloksi.
Kouluvuosina lapset saivat vapaasti mennä isän luo läksyineen ja muine kysymyksineen. Matematiikka oli hänelle mieliaine, ja sitä hän jaksoi selvittää jälkeläisilleenkin.
Kun kouluvuosina usein ihmeteltiin sitä, toiset käyvät elokuvissa, miksi me emme saa käydä, ei setä sanonut, että ei saa käydä, mutta selitti selittämästä päästyään, mitä elokuvissa käyminen on. Siellä istuvat vain pilkkaajat, sieltä saa pahan omantunnon. Monella tavalla hän toi esille elokuvan vaarallisuuden ja sopimattomuuden kristityille. Lopuksi hän jätti sitten päätäntävallan lapsille itselleen. Senhän tiesi, miten siinä oli tehtävä. Ei ollut varaa lähteä sille tielle. Nuorena saattoi joutua sellaiseenkin, joka ei ollut oikein. Tuskaisin mielin palattiin kotiin, ja mentiin kertomaan Isälle. Isä ensimmäisenä saarnasi anteeksi, ja sitten isän hellyydellä selitti asian. Taas oli hyvä olla.
Kun kotiin tuli vieraita, haettiin lapset aina mukaan vierasten keskelle. Sinne vierasten ja isän selän taakse saatettiin nukahtaa, kun ei enää jaksanut kuunnella. Monet keskustelut uskovaisten vieraitten kanssa ovat jääneet mieleen, ja lapsena kuullut selvittivät monia kysymyksiä.
Vaikka Hirvisuon veli oli leppoisa ja hyväntuulinen, ei hän vitsaakaan säästänyt, jos näytti siltä, että se oli tarpeen. Piiskaaminen tapahtui
kuitenkin sellaisella isällisyydellä, joka ei synnyttänyt katkeruutta isää kohtaan.
Puolisona hän oli auttavainen ja pitkämielinen. Ei hän vähällä kiivastunut. Jos näytti vaikealta, hän saattoi lähteä ylitöihin tai kirkkoon. Ei hän unohtanut vaimon merkkipäivää, eikä kuultu, että hän olisi sanonut pahaa sanaa. Varsinaisiin kotitöihin, ruuanlaittoon ja astian pesuun, siivoukseen ja muuhun sellaiseen hän ei juuri usein osallistunut.
Hirvisuo kristittynä ja sananpalvelijana
Hirvisuon ollessa Ranualla, siellä oli pappina O. H. Jussila. Siellä häntä oli puhuteltu uskon asiasta. Sen aikaiset ihmiset ovat kertoneet, että hän oli aluksi kiivastunut, mutta sai kuitenkin parannuksen armon ennen avioliittoon menoa. Hänestä tulikin sitten monelle kristitylle uskollinen ystävä ja isä. Hänen luokseen tulivat nuoret ja vanhat puhumaan asioistaan, ja kysymään neuvoa. Puhujankin paikalle hänet asetettiin joskus ennen vuotta 1936. Pikkuesikoisuus oli ottanut omansa Tampereella, ja sinne meni silloinen puhujakin. Hirvisuon veli kutsuttiin sananpalvelijaksi Tampereen rakennusmestarien talolla pidetyissä seuroissa. Lapset muistelivat tätä hetkeä. Toiset ihmettelivät, ja menivät kysymään äidiltä, miksi isä meni tuonne, eikä Juntusen setä, niin kuin tähän asti. Vanhemmat lapset käsittivät asian vakavuuden, ja rukoilivat isän puolesta, että Jumala antaisi puhuttavaa. Hirvisuo oli Tampereen Rauhanyhdistyksessä keskeinen henkilö. Hän oli mukana miltei kaikissa yhdistyksen järjestämissä tilaisuuksissa, ja osallistui moniin tehtäviin. Vuosikokousedustajana hän ehti olla usein, ja monelle ovat jääneet mieleen ne puheenvuorot, joita hän siellä käytti. Riitakysymyksissä hän koetti olla rauhallinen sovittaja, mutta aina totuudessa pysyvä.
Sielunhoitajana häntä käytettiin paljon. Hän oli lukittu astia, joka ymmärsi
toisten heikkouksia, ja oli aina valmis keskustelemaan. Hänen saarnoistaan loisti lämmin rakkauden henki, joka sulatti kuulijain sydämet. Toisaalta ne olivat asiallisia, ja hyvin Raamattuun perustuvia. Hän ei makeilemalla kerännyt laumaa itselleen, vaan Kristukselle. Siitä huolimatta hän oli kaikkien rakastama.
Hirvisuon setä luki paljon Raamattua. Usein ruokatunnille tullessaan hän oikaisi vähäksi aikaa ruokalevolle, aikansa luki, ja saattoi sitten nukahtaa. Avonainen Raamattu jäi rinnan päälle. Se oli hyvin puhutteleva näky. Usein
myös iltasella jäi viimeksi Raamattu käteen, kun matkaaja nukahti.
Vieläkin on Tampereella muutamia uskovaisia, jotka ovat Hirvisuon kanssa käsikädessä kulkeneet siitä alkaen, kun hän Tampereelle tuli. Kyynelsilmin he muistelevat niitä aikoja, erikoisesti setää.
Työpäivä päättyi
HIRVISUON sedän työpäivä päättyi monen mielestä liian aikaisin. Sairaus vei voimat, ja vaikka lääkäreitten apua oli ympärillä, ei päivien lukua hänenkään kohdalla voitu jatkaa. Kutsu kuului, ja muutto kotiin tapahtui hyvin kilvoitellun matkan jälkeen 15.8.1951. Kun sanoma sedän kuolemasta saavutti Siionin asuvaiset, nousi monesta sydämestä tuskainen huokaus, mutta myös kiitos. Kiitos siitä siunauksesta, jota hän oli ollut jakamassa, ja kiitos siitä, että yksi kiusattu matkamies on nyt levossa. Hirvisuon sedän poismenon aiheuttamia tuntemisia elävästi kuvaa erään sisaren kirjoittama runo, joka kuuluu näin:
HIRVISUON sedän muistolle
On setä poissa, poissa keskeltämme
Hän meni kera suven kukkien.
Vaan muisto kallis säilyy mielessämme
ja kaipuu suuri täyttää sydämen.
Me sedän muistamme ain' leppoisana,
Kuin lämmin tuike loisti katseessaan.
Muistamme nöyränä ja valoisana
ain' suuri rakkaus soi sanoissaan.
Myös nuorille tien kaidan matkaajille
hän oli ymmärtävä ystävä,
ja siksi jäikin meille jokaiselle
niin rakas, kallis muisto sedästä.
Hän miksi pois jo nyt, näin kyselemme
oi emme vielä olis' antaneet,
Kuitenkin taivaan tahtoon tyytykäämme,
Kun enkeljoukot ovat kantaneet
Jo matkamiehen maasta taisteluiden,
rannalle rauhan, kotikunniaan,
Sumusta maan, alhosta huokausten
ikuiseen suveen, ilmaan kirkkaampaan.
Hän siellä on perillä, voittajana,
sen mitä uskoi, nyt saa omistaa,
Ei enää tiellä, ristinkantajana
tarvitse taistelussa taivaltaa.
Ah, sinne usein tähyili hän täältä
jo silmiin siinsi autuaitten maa.
Oi onnea, kun myrskyn, sumun säältä,
jo ikirauhan maahan käydä saa.
Ei siellä koskaan yötä, kyyneleitä,
soi lakkaamatta laulu uuden maan,
Ei aurinkoa murhepilvet peitä,
on siellä päivä kirkas ainiaan.
Myös meitä Herra, armollasi kanna
Sun lapsiasi poikki korven maan.
Ja kerran matkan päättyessä anna
Sun luokses käydä laumaan kiittävään.
22. elokuuta 1951 Tampereen Siioni saattoi Viljo Johannes Hirvisuon tomumajan Kalevankankaan hautausmaahan. Hiljainen nyyhkinä kertoi sydämen kaipauksesta, ja silmäkulmassa kiiltävä kyynel eron ikävästä.
Setä on nyt poissa, mutta hänen muistonsa elää. Kun lasten kanssa isästä keskusteltiin, usein ääni murtui ja silmäkulma kostui. Näytti siltä, kuin isän kuva olisi ollut keskellä.
Päivämies 23.1.1972
Lehdestä ei löytynyt kirjoittajan nimeä
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4