Vanhoja pakinoita

[Taavetti]

Ruoansulatushäiriö


Kukapa ei olisi sellaista kokenut. Kesken arkisen aherruksen saatamme tulla sairaaksi, voimme pahoin, annamme ylön. Ruoka, minkä olimme syöneet, tuli näin sopimattomalla tavalla ulos.

Kristillisyyden asiassa puhutaan monta kertaa syömisestä. Tuli sanan nälkä "hiuka." Oli tarve lähteä seuroihin.

Luonnollisessa ravintotaloudessa me syömme astioista. Astiat pidetään puhtaina, astian lika turmelisi astiaan pantavaa ja siitä tarjottavaa ruokaa.

Raamatussakin puhutaan Jumalan huoneen astioista. Apostoli sanoo, että siinä on saviset, kiviset, puiset, hopeiset ja kultaiset astiat. Onpa siinä kauniimpaa ja rumempaakin. Apostoli sanoo vielä: "kunnialliset ja häpeälliset astiat". Nämä astiat pidetään Jumalan huoneessa puhtaina. Vanhanliiton esikuvassa astiat sovintoverellä priiskoitettiin.

Jeesuskin piti kerran ateriasaarnan. Hän sanoi: "Voi teitä, te kirjanoppineet ja fariseukset, jotka kiillotatte astianne vain päältä päin, ja ne ovat sisältä täynnä kaikkea saastaa." Omilleen Jeesus sanoo: "Puhdistakaa astia ensin sisältä, niin ulkopuoli puhdistuu itsestään."

Se elävä sana, mikä kaikuu Jumalan huoneesta, tarjotaan ihmisille verellä puhdistetuista astioista. Niin kauan kuin sananpalvelija nauttii omakohtaista Jeesuksen veren puhtautta, säilyvät taivaan leipä ja ruoka terveellisinä. Lapset iloitsevat siitä ruoasta, joka pysyy sisällä. Se antaa uutta voimaa kilvoituksen varrella.

Mutta, jos astia saastuu, olkoon kysymys lihan tai hengen saastasta, tai molemmista yhdessä, niin ruoka ei enää ole terveellistä. Saarna synnyttää levottomuutta. Ruoka ei pysy sisällä, se tulee oksennuksena ulos. Se siunaus, jota odotettiin Sanan alla, jäi saamatta, ja tilalle tuli huono kuvottava olo. Tällaisen saarnaajan ympärillä on aina hälinää. Toiset kiivaasti puoltavat, henki tuntee hengenheimolaisensa. Toiset tulevat murheellisiksi. Ei ollut enää oikea paimenääni.

Epäpuhtaasta astiasta ei voida saada terveellistä ravintoa. Ei varmaan yksikään elävätuntoinen sananpalvelija löydä itseään kelvolliseksi Herran työssä. Ainoana armona on se, että itsekin saa nauttia ynnä sanankuulijain kanssa Herran Jeesuksen veren puhtautta. Jeesus sanoi: "Minun lampaani kuulevat minun ääneni, muukalaista ääntä he eivät tottele."

H E L
Päivämies 12.10.1961

[Taavetti]

Korjaamokristillisyydestä

Kuuluuko oudolta?
Ehkäpä tuollainen nimi "korjaamokristillisyys" kuuluu hyvinkin oudolta, mutta muuan kokenut puhuvainen veli, jolta termin ensi kerran kuulin, naputteli sillä naulankantaan eräässä, mielestämme perin tärkeässä asiassa. Siinä hän tuli selvitelleeksi sen, mitä kristillisyyden tulee olla ja toisaalta myöskin erästä suuntaa, mihin kristillisyyttä ei tutisi johtaa.
Tämä kokenut kristitty veljemme oli näet siinä käsityksessä, että kristillisyys on paljolta sellaista, miksi me sen teemme.

***

Mielteensä tulkiksi veljemme otti aivan arkisen ja maallisen hyvinvointivaltion ja erityisesti sen liikennelaitoksen.
Kun ja jos tuo liikennelaitos toimii, on sen kokonaistarkoituksena palvella valtiotaan sekä sisälle että ulos päin. Palvella sitä elämää, joka valtion yhteisössä sykkii, olkoonpa sitten kysymys elämisestä ja toimimisesta joko yksityisen tai yhteisen omistuksen sektorissa. Yhtä kaikki; onpa siinä liikennelaitokselle puuhaa riittämiin.
Mutta laitoksen toimivalmius riippuu, peräti ratkaisevasti siitä, että sen käytettävissä on tehokkaasti toimiva korjaamo. Niin uutta kalustoa ei liikennelaitokseen minkään maan taholla voida hankkia, etteikö tarvittaisi sen alituista korjaamista, kuntouttamista. Kulumisen sääntö näet vallitsee kaiken ajallisen elämän piirissä. Kuntouttaminen on kalustohuoltoa, jota ei järjen nimessä voida unohtaa.
"Mutta", kysyy veljemme, "ei kaiketi kukaan meistä kuvittele, että koko tuo liikennekalusto on olemassa vain vetelehtiäkseen alituiseen korjaamon äärellä! Tottahan kaluston on oltava liikenteessä voidakseen palvella siinä tehtävässä, joka sille kuuluu."

***

Niin vainkin!
Tottapa kaiketi. Ja kun me nyt tämän apukäsitteen tajuttuamme sovellamme kristillisyyteen tätä veljemme selkeää oivallusta, niin myöntääpä täytyy, että valjeta alkaa tuokin "korjaamokristillisyyden" syvä näkemys.

***

Ettäpä ei ole lainkaan mahdollista uskotella, että pystyy se kristittynä ihminen liikkumaan ja toimittelemaan jumalanvaltakunnan asioita, vaikka ei häntä koskaan korjattaisi valtakunnan korjauspajalla. Ja kaikesta huolimatta näitä tällaisia ihmisiä on enemmistö kristikunnasta. Hulluinta vielä se, että nämä tällaiset ovat kovin kärkkäät ryhtymään toimeenpanemaan remontteja jumalanvaltakunnassa, milloin missäkin kohdassa.

***

Mutta elintärkeää on sekin, että kristillisyys valvoo ja on vieläpä vireä siinä jumalanvaltakunnan palvelustehtävässä, johon se on "taivaallisella kutsumuksella kutsuttu." Kristillisyyttä ei saa päästää pelkäksi korjaamokristillisyydeksi," jossa niin sanoaksemme evankeliumin liikennekalusto makaa vain oman huoltonsa tähden.
Kun nykyisin korjaamolla makuutetaan autoa tekemättä sille mitään, sanotaan automiesten kielellä sille annettavan "tyyristä valohoitoa."
Toisinaan tuntuu siltä, että toimettoman kristillisyyden itsekkäästi nauttima valohoito on liian "tyyristä." Seurakunnan Herran terveiset Aasian seitsemälle seurakunnalle antavat ymmärtää asian näin.

-tt- Päivämies 16.5.1957

[Taavetti]

Katveessa


Nuori saa monta hyvää neuvoa; kuinkahan moni neuvonantaja omaa riittävän terävän muistin, puhuakseen totta omasta nuoruudestaan!

Moni hurskas puhuu nuoruudestaan, kuin ei hän siinä koskaan olisi tarvinnut Kristusta Jeesusta, kaiken anteeksiantajaa, ja alati uuden voiman siunaajaa

***

On ihmisiä, joille heidän nuoruutensa on kuin puvun selkämykseen kätketty pönkkä, ja taas toisia, joille nuoruuden synnit, jo ammoin anteeksi annetut, ovat kuin kaulaan ripustettu paino, jokainen askel painaa heitä taatummin pyhän vaellussauvan varaan.

***

Kaksi harmaapäätä itki nuoruuttaan:
–- toinen, ettei saanut sitä uudestaan ja paremmin elää.
— toinen, ettei tarvinnut enää siihen myrskyyn palata. Kumman heistä uskot ymmärtävän nuorta?

***

Kun nuoruuden voitoilla kerskutaan, vaietaan useinkin siitä, missä se elettiin ja ketkä ovat silminnäkijöitä. Onneksi Iankaikkinen Jumala eli silloinkin — tosiasia, joka suuresti säästää heikkoja korviamme tässä kerskureiden maailmassa.

***

Jos kerskaat vertaistesi joukossa menestykselläsi taistelussa syntiä ja synnin rakkautta vastaan, annat rintamauutisen, johon itsekään et usko. — Vahvasti liioiteltu — sanotaan sitä saatanan päämajassa. Entä taivaassa? Siellä vaietaan, koska sinua pidetään jo selvästi vihollisen "viidennen kolonnan" miehenä!

***

Voittajan lähettyvillä on turvallista ja ihmeen hiljaista. Itsestään melua pitävät tuskin tietävät, missä rintama on, useinkin he huiskivat tuhoisasti omiensa leiriin.

***

Luther pelkäsi omaa sydäntään enemmän kuin Turkin keisaria. Molempia hän kuitenkin kohteli vihollisinaan. Itsesääli ja asemat tässä maailmassa ovat nykyisin asioita, jotka kuuluvat järkevään ihmiselämään, jumaluusoppineidenkin. Virkoihin pyrkiville hengenmiehille pahan sydämen ja maailman ovela yhteissuunnitelma näyttää tulleen kaiken menestyksen avaimeksi.

***

Voittaakseen Elämän kruunun on menestyttävä heikosti maailmassa. Voittaakseen maailman — niin sen mahtajat tietävät — tulisi kristillisyyden luopua Elämän kruunustaan ja menestyä heikosti siinä, minkä Jumala Sanassaan sääsi ainoan tosi menestyksen tieksi.

***

Kun Kristus, Vapahtaja kohdattiin, ei oltu yksin eikä jääty yksin nautiskelemaan ylpeän löytäjän ilossa; oli niin autuaan turvallista havaita, "että meitä löydetyitä oli muitakin, minä viimeisin raukka heistä.

-tt—
Päivämies 21.6.1956

[Taavetti]

Hillamatkat

Hillavuosi — hallavuosi, sanoivat vanhat ja viisaat. Molempaa on koettu. Taidettu nähdä muutamin paikoin tänäkin suvena jo. Hilla on hyvää, halla pahaa. Hilloista keltaiset suot ovat komeita nähdä, hallasta mustat perunamaat painavat mielen alas.

***

Hillamiehiä kuhisee näinä päivinä Pohjolan soilla. Ihmislapsilla on mielessänsä hillamatkat. Pian muutkin marjamatkat. Toiset tyytyvät pelkkiin kalamatkoihin: Mutta Sanassa sanotaan autuaiksi niitä, joilla on mielessänsä pyhät matkat. Tuosta juontui ajatukseni niihin pyhiin hillamatkoihin. Ei silti, etteikö hillamatkastakin pyhä tulisi, kunhan muistetaan ottaa Herra Jeesus mukaan ja hänestä kertoella levähdystauoilla edes. Mutta kun pyhästä tulee hillamatka, se on jo toista.

***

Norjan merellä et tapaa sunnuntaina venettä kalastushommissa. Silloin on Herralle pyhitetty päivä. Et liioin näe siellä kiireenäkään heinäaikana heinämiestä niityllä. Siellä muistetaan pyhittää lepopäivä. Miten on meillä? Ei sillä hyvä, että tavallinen suruton Suomen mies ahertaa työssä pyhäpäivänä, näetpä senkin kumman vielä, että uskova kristitty haalautuu marjasankojensa kanssa tielle silloin, kun muutamat harvat sonnustautuvat kirkkoon. Mitä me tähän sanomme?

***

Eivät Jumalan käskyt ole meidän vallassamme muuttaa. Emmehän sano, että tapamme tai varastamme jos se vain meitä miellyttää. Ei kolmas käsky tee poikkeusta. Sen rikkominen on synti. Ymmärrämmekö me tehdä tästä synnistä edes parannusta. Helpompi on tehdä parannusta sydämen kylmyydestä, mutta entäpä jos siihen sydämen kylmyyteen alikin syynä yksi pyhällinen hillamatka?

***

Eihän kristitty elä Siinain lain orjuudessa, sanotaan. Eipä ei, mutta vanha ja viisas Lutherus sanoo, ettemme ylenkatsoisi saarnaa ja Jumalan sanaa, vaan mielellämme sitä kuulisimme. Siinäpä se. Mitä me mieluimmin teemme. Kuuntelemmeko ja opimmeko Jumalan sanaa, vai mieluumminko noukimme hilloja pyttyyn? Missä aarteesi on, siellä on myös sydämesikin. Kyllä hilloja arkenakin löytyy, ehkäpä sitten ei Jumalan tarvitse halloillakaan rangaista.

— v.t. —
Päivämies 26.7.1956

[Taavetti]

Vähässä uskollinen


Moni asia selittyy meille vasta elämän todellisuuden koulussa, Moni raamatullinen käsitekin. Selitysopin kurssiluvuissa tuollainen asia saattoi saada hyvinkin tyydyttävän sisällön, mutta mitenkä kokonaan uudeksi tuo käsite muuttuikaan jos onnistuimme sen sittemmin löytämään elämän arjen keskeltä.

***

Tuollainen ennestään näennäisesti tuttu, mutta sittemmin aivan uutena kirkastunut käsite on meille allekirjoittaneelle Vapahtajan sana "vähässä uskollinen," jota Hän käyttää selittämättömän rikassisältöisessä puheessaan leivisköistä.
Tuo käsite vähässä uskollinen, löytyi äsken pistäytyessämme Pudasjärven Sotkajärvellä tervehtimässä Siirto-Fiiaa, sairasvuoteelle vanhuuden heikkouttaan joutunutta kyläkunnan vanhan myllärin, Sakari Ojalan, eli Kesti-Sakarin, puolisoa. Yhdeksäs vuosikymmen on näillä vanhuksilla jo hyvän matkaa menossa. Siitä huolimatta oli "ukko" tänäänkin uskaltautunut kauas hillasuolle ypöyksin, tänään niin kuin jo toista viikon aikana jokaisena muunakin päivänä. Oli kaiketi aatostanut, että kun ei työkyvyttömyyseläkettä makseta, vaikka ei kykene pystyältään työhön, niin voidaanhan tässä vielä toki yrittää, markan tekoa kumarassa ollen. Siksi oli Sakari-vanhus kaiketi käsittänyt ankaran hillastamisen vähän noin niin kuin hänen vartalolleen erityisesti aiotuksi sesonkityöksi.
Eikä tämä hillastaminen nyt niin mitään erityistä työurakkaa näille uutterille vanhuksille merkinnyt. Samanlaista rehkimistä se on koko elämä heille ollut. Mutta niin merkillinen tyytymisen ilmapiiri täytti ja täyttää silti heidän pirttipahasensa.
Silti.
Tuo sana saattaa ollakin aivan väärä tässä yhteydessä. "Uskollisuus vähässä," tuo Vapahtajan sana tainneekin selittää meille, että Herra on opettanut näille ihmisille onnellisemman elämän tyylin kuin minkä me olemme panneet tavoitteeksemme. Meitä ajaa tyydyttämätön mukavuuden halu, joka pitää janon povessamme taatusti sammumattomana. Emme tyydy lopulta mihinkään, vaan vaadimme alituiseen parempaa, kunnes uuvutamme itsemme ja revimme hermomme repaleiksi.

***

On tietysti oikein tulkita Vapahtajan puhe vähiin leivisköihin uskollisista niin, että kysymyksessä on siinä, kuten Paavalin 1 Kor 12:ssa seurakunnan toimiin tapahtunut armoittaminen Jumalan henkilahjoilla, kharismoilla.
Mutta miksi olemme niin juhlavia näissä selityksissämme! Onhan se hyvä osata jutella ja ajatella jumaluusopillisesti kaikki vain niiden kohdalta ja kannalta, jotka askartelevat seurakunnallisen työn piirissä. Ja siiloin tuumitaan näin:
"Kharisma tai leiviskä on hengellinen lahja ja kyky toimia Kristuksen ja seurakunnan palveluksessa erityisen kristillisen tarkoituksen hyväksi."
Saa se olla näinkin.
Mutta leiviskä on enemmän. Se on kokonainen elämänosa, joka on Jumalan tahdosta osoitettu itse kunkin elettäväksi. Se on suuruudeltaan vaihteleva, suurestikin, jos sitä tarkastellaan inhimillisten onnenantimien mitoilla. Mutta se on riittävä elämänosa sille, joka sen sai armolahjana rakkaan taivaallisen Isän kädestä.

***

Ja Siirto-Fiia sen sai näin. Ja että hän osasi sen ottaa juuri kristillisesti leiviskänä, näkyy siitä, että hän työlästymättä osansa niukkaan antimeen, on aina tyytynyt jakamaan uutteran "ukkonsa" rinnalla kuormat ja taakat ja läpi päivän ehtoonsa hiljaisuuteen asti, anomaan parannuksen ja uskomisen armoa puolisolleen, joka kaikesta kunnollisuudestaan huolimatta tunnustaa epäuskoa.
On sitä uskollisuutta sellaistakin, että kun itse on uskomassa mutta toinen ei, on kaikki elämisen vastamaa tuon toisen syytä. Hänen kunnottomuuttaan pitää sättiä kotona ja kylässä. Ja sekin parannukseen neuvominen käy vähän samoissa tyytymättömyyden merkeissä. Ehkäpä tämäkin on jonkinlaista uskollisuutta, mutta ei kaiketi sittenkään "uskollisuutta vähässä."

***

Raamatun sana olisi varmaan arkisempaa kuin minä olemme oppineet sitä tarkastelemaan. Siirto-Fiia teki sen arkisimman puolen meille niin sapatinkirkkaaksi.»

– t –
Päivämies 9.8.1956

[Taavetti]

Ihmiskasvoja


Äsken, tarkemmin sanottuna 25. 6. paljastettiin Oulussa paikallisen Karjala-kerhon toimesta pystytetty kivi Karjalan kalmistoissa lepäävien karjalaisten muistolle.
Tuo suvisunnuntainen tilaisuus Oulun kauniilla hautausmaalla osasi olla kaikessa ulkonaisessa koruttomuudessaan liikuttavan lämminhenkinen ja syvästi puhutteleva.
Tilaisuuden lyhyet, ytimekkäät ja asialliset puheet arvoista, jotka Karjalan kansa on suurten yhteisten ratkaisujen merkeissä menettänyt, ilmenivät jälleen erästä parasta piirrettä suomalaisessa isänmaallisuudessa, nimittäin rehtiä, vaiteliasta ja päättäväistä asennoitumista Herran käden ohjaamiin isänmaan kohtaloihin.

***

Kun katseli eri ikäpolvia edustavien karjalaisten kasvoja tuossakin tilaisuudessa, tuli ajatelleeksi, miten oikea heimo he olisivatkaan saamaan kotomaakuntansa takaisin omiin käsiinsä. — Karjala, jossa asuu sydänjuurin maataan ja mantuaan rakastava karjalainen heimo, olisi taattu ja turvallinen rajanaapuri kelle tahansa.

***

Toinen meille säröistymiseen taipuville suomalaisille erinomainen kotiopettaja ovat nuo ameriikansuomalaiset, joita jälleen näemme niin lukuisasti keskellämme. He tarkkailevat "vanhan maan" oloja ja asioita ihmetellen ihmettelemästä päästyään sitä korkeaa elintasoa, jonka me kovia kokenut kansa olemme onnistuneet saavuttamaan.
Heille korkea elintaso merkitsee samaa kuin korkea kulttuuri, ja he oivaltavat sen, että tätä kaikkea sitä kansa kuin kansa tavoittelee.
Mutta he ihmettelevät myöskin sitä, että me luonnonvaroiltamme karu maa kuvittelemme, että elintason nousu saavutetaan rohmuavin joukkopäätöksin, joita uhkavaatimuksin yritetään saattaa voimaan.
He opettavat: rikkaassa Ameriikassakin on ennen muuta tehtävä uutterasti ja sitkeästi työtä.
Oppisimmepa me kotisuomalaiset katsomaan yhteisiä asioitamme niin kokoavasti ja yksituumaisesti kuin veljemme ja sisaremme lännessä!

***

Heimouden henkeä tuntee myöskin Oulun valtakunnallisiin suviseuroihin kokoontuneen kansan paljouden keskellä. Herran perheväki ei tosin ole täällä kaikki, mutta kymmentuhantinen osa tuota, taivaisin matkaavaa pyhää saattoa kuitenkin.
Eikö ota merkillisesti sydänalasta, kun tietää, että toinen pää tätä samaa kulkuetta jo on perillä kotikunniassa! Tämä jälkijoukko kilvoittelee vielä moninaisine kipuineen ajan ahdistusten keskeltä. Sitä "kiusaa usein saatana ja oma liha, maailma, ei koskaan lakkaa väijymäst, että sais viimein väsymään."
Joukkona, seurakuntanakin, katsoen kiusaajana voi olla "oma liha." Omasta keskuudesta nousevat: "väärät profeetat" ja "raatelevaiset sudet, jotka eivät laumaa säästä."
Saatana on katalin silloin, kun se esiintyy valkeuden enkelinä, kirjanoppineena tai papilliseen asemaan päässeenä. On sekin ahdistusta, kun tuollainen "oma liha" käy kimppuun. Ahdistus jo siksi, ettei vainotun kristityn sovi käyttää niitä puolustuskeinoja, joita käyttää jumalaton maailma.
Kaita on Herran kansan pyhä vaellustie täällä synnin ja muukalaisuuden maassa

***

Oulun suviseurojen Herran kansaa rohkaisee kuitenkin elävän Herran Jeesuksen mukana olo vaivojen taipaleella. Pyhä veriside yhdistää Hänet heihin ja heidät toisiinsa. Karitsan veren ja heidän todistuksensa Sanan kautta voitto lankeaa heille kerran.
Siksi he kohottavat katseensa yli matkan vaivojen Luvattuun Maahan, jossa valtakunnalliset suviseurat kerran ja pian pidetään.

-tt-
Päivämies 4.7.1956

[Taavetti]

Veli rakas, saat uskoa


Asun yksin, huoneessani käy harvoin vieraita. Eräänä iltana tuli puhelias vieras, joka oli lukenut paljon Raamattua. En kuitenkaan voinut yhtyä hänen ajatuksiinsa. Vieras lähti pois. Panin maata, nukahdin. Heräsin yöllä, epäilykset piirittivät. Otin Raamatun, ja ajattelin lukea, mutta rivit sekosivat. Muistelin Jeesuksen sanoneen lihansa päivinä: "Mitä ikinä te Isältä anotte Minun nimessäni, sen te saatte, kun Isää salassa rukoilet, Hän maksaa julkisesti." Rukoilin Isä meidän -rukouksen.

Nukahdin, heräsin, tein normaalit aamutoimet. Kirjeisiin olisi vastattava, etsin kirjettä, en löytänyt. Muistissa ei ollut muita osoitteita, kuin erään forssalaisen uskovaisen perheen. Yritin lukea kirjeitä. Lukeminen ei kuitenkaan luonnistanut, rivit sekosivat, ei ollut sopivia laseja. Mitä sitten teen? Olkoon, lähden pyöräilemään.

Ajelin ilman määränpäätä. Haukkailin happea ja hengitin syvään. Ajoin asfalttikatuja, autioita katuja. Koetin palauttaa mieleen jonkun uskovaisen osoitteen. Saavuin nelostien varteen. Siellä seisoi sotilas. Tie oli ylitettävä, raskaasti lastattuja rekkoja, pohjoiseen ja etelään. Jo tuli väli, lykkäsin pyörän tien yli. Asetin sen tien oheen ja virkkasin: Lentosotamies! Mihin matka! — Lomalle Jyväskylään! — Mistä tulet? — Taivalkoskelta! — Ketä tunnet Taivalkoskelta? Onko Tynit tuttuja? — Kyllä tunnen Tynejä. Sisälläni liikahti jotain, sanat loppuivat. Vastassani ei ollut tavallinen sotamies. Ojensin käteni tervehdykseen, — Jumalan terve, Ranta! — Jumalan terve! Olen ollut kiusattu ja epäillyt, saanko vielä kaikki synnit anteeksi? – Usko veli kaikki synnit ja kiusaukset anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä iloon, rauhaan ja vapauteen asti.

Sotamies oli Herran Sebaotin enkeli. Hän oli lähetetty yhtä epäilevää Jumalan lasta vahvistamaan. Samassa tuli auto, sotamies pääsi jatkamaan matkaa.
Seurat olivat lämpimät. Herra Jeesus oli Henkensä kautta paikalla. Menin ilomielin asuntooni.

Aimo Pitkäkangas
Päivämies 25.10.1989

[Taavetti]

Raamatun äärellä

Apt. 9: 1-18.
Tämä Raamatun kohta kertoo meille eräästä tärkeästä tapahtumasta uuden liiton alkuajoilta, sen jälkeen, kun Herra Jeesus oli noussut haudasta kuoleman voittajana ja astunut taivaaseen Isän oikealle kädelle meidän vanhurskaudeksemme ja sielumme tallella pitämiseksi uskon kautta Hänen uhriveressänsä.

Evankelista Luukas on tässä kerrotun tapahtuman nähnyt tärkeäksi saattaa tuleville sukupolville tiettäväksi, koska tähän sisältyy niin suuriarvoinen asia kuin jokaisen tänne syntyneen ihmislapsen iankaikkinen elämä ja autuus. Tässä meille tulee selvääkin selvemmin näkösälle Jumalan ennen aikojen alkua valmistama armojärjestys syntiin langennutta ihmislasta kohtaan, minkä hän on valmistanut pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tässä luvussa mainittu mies myöhemmin kertoilee siitä, että. "Jumala oli Kristuksessa~ ja sovitti maailman itse kanssansa ja ei lukenut heille heidän syntejänsä, ja on meissä sovintosaarnan säätänyt." 2. Kor. 5: 19.

Tämän sai Saulus kokea Damaskussa ollessansa, silloin kun tuntui kaikki menetetyltä, koko elämän turhaan eletyltä, pimeys joka suhteessa, ruumiillisesti ja henkisesti. Mies, joka vielä äsken oli voimassa voittamaton ja vanhurskaudessa, mikä laista tulee, laittamaton, sekä kiivaudessa kiistämätön jumalisuuden harjoittaja, sai nyt kokea kuin pitkän loppumattoman iäisen vaivan ja pimeyden esimakua. Ainoa mikä tuntui vielä olevan jäljellä, oli rukous, ja me ymmärrämme, että se rukous oli totinen, sen kaltainen mistä nousi huuto Jumalalle, että anna hyvä Jumala tapahtua sen, minkä tänne tullessa lupasit, että täällä sanotaan, mitä minun on tehtävä. Me voimme hyvin ajatella, miten tuo kirjanoppinut saattoi muistella jo lapsuudessaan opittua Jumalan sanaa, mitä Jumala sanoi Moosekselle silloin kun Mooses valitti huonoa puhetaitoaan. Jumalahan sanoi, että "Kuka antoi ihmiselle suun, eli kuka tekee mykän, kuuron, näkevän, taikka sokean? Enkö minä Herra?" Näin ja monella muulla tavalla saattoi tuo lakivanhurskauden harjoittaja ottaa mittaa Jumalan ja itsensä välillä niinä pitkinä hetkinä, kun hän odotteli sanantuojaa siitä, mitkä teot Jumalalle kelpaavat hänen on tehtävä.

Sauluksen annettiin tuta heränneen sielun tila, mutta ei hän siinä tilassa tullut vanhurskautetuksi. Minkä tähden ei? Sen tähden, koska Jumalan armojärjestys ei ole sellainen. Sen tähden Luukas onkin pitänyt tärkeänä kirjoittaa edelleen, miten hyvää huolta taivaassa pidetään tuosta syvälle synnin valtaan joutuneesta, mutta herätyksen armosta osalliseksi päässeestä ihmislapsesta. Tästä kirjoituksesta me näemme, miten tuolle synnin alla vaikeroivalle jo näyssä näytetään ja tehdään tutuksi Jumalan valtakunnan evankeliumin sanantuojaa.

Samanaikaisesti taivaasta annetaan käsky ja osoite yhdelle köyhälle, pelon ja suuren ahdistuksen alla olevalle Jumalan lapselle, Ananiakselle, mennä sille kadulle, joka Oikiaksi kutsutaan ja kysyä Juudan huoneessa sitä, mikä Saulus Tarsilaiseksi kutsutaan, sillä katso, hän rukoilee. Ei ollut helppoa Ananiaalle lähtö kohti sitä miestä, josta oli kuultu, kuinka paljon hän oli tehnyt pahaa pyhille. Pelko valtasi omankin maanosan puolesta, että mahtaako siltä reissulta enää elävänä palata. Mutta ”lähetyskäsky" oli annettu ja se oli täytettävä. Oli tekstikin annettu, vaikkakin lyhyt, niin kuin näemme jakeista 15-16. Ei kehuttu Ananiaksen saarnaa eikä lahjoja, mutta siteistä päästetyn lahjat tuotiin vakavasti esille. Me saamme tässä nähdä myös sen, ettei ollut Ananiaksellakaan omistaan antaa, mutta hän esitteli heti oman lähettäjänsä Herran Jeesuksen, saman, joka oli Saulusta tiellä puhutellut, joten se ei ollut Saulukselle outo.

Te rakkaat, Jumalan lapset, Siionin asuvaiset, voitte arvata, miten kalliisti tuo kiusausten saartama, vainottu, oman kelvottomuuden ahdistama, mutta itse armon saaneena, uskon kautta Herran Jeesuksen valmistaman vanhurskauden omistajana kirkasti Saulukselle sitä samankaltaista vanhurskautta uskolla omistettavaksi. Saulus ei ollut tottelematon Jumalan kutsulle eikä evankeliumin äänelle, vaan hän uskoi ja sai Pyhän Hengen ja näkönsä jälleen. Kun Pyhä Henki pääsi kirkastamaan silmät `näkeviksi, niin tuli halu päästä vielä osalliseksi kasteen armoliitostakin, joka on oleva kaikille muistuttajana Jumalan armon ja rakkauden horjumattomuudesta ihmistä kohtaan. Sauluksesta tuli siitä hetkestä lähtien parannusta saarnaava apostoli, niin kuin 26 luvun jakeet 13 – 20 kertovat, miten Paavali luvan saatuaan kuningas Agripalle vastaa. Näin tapahtui Jumalan armotyö Saulukselle silloin, näin tapahtuu myös vielä tänä päivänä sille synnin uuvuttamalle lain töistä autuutta etsivälle heränneelle sielulle, jos hän ei ole kovakorvainen Jumalan kutsuvalle äänelle ja evankeliumin sanalle, sillä "kaikille katuvaisille, heränneille sieluille Jeesus tekee hyvää vain, Sidotut päästää alta lain.”

Vielä tänä päivänä löytyy Ananiaksen kaltaisia opetuslapsia. Itsessänsä köyhiä, mutta monta rikkaaksi tekeviä, jotka syntejään katuvalle julistavat Jeesuksen käskystä hänen nimessänsä kaikki synnit anteeksi. Ja jos tämän uskoo, tulee autuaaksi ja pääsee taivaaseen, kun tämä mainen matka päättyy. Ja sinä sisareni ja veljeni, joka olet saanut jalkasi astua rauhantielle, mutta tunnet pelkoa ja väsymystä maailman myrskytuulten aiheuttaman ristiaallokon pauhatessa ympärilläsi, ole turvallisella mielellä, Herra Jeesus voitti maailman ja toi ristin päällä meille rauhan. Saamme tänä päivänä ja tällä hetkellä uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa maahan vuotaneessa sovintoveressä. "Armon voima meitä kantaa kunnes pääsemme taivaaseen.
I. Mätäsaho
Päivämies 28.5.1968

[Taavetti]

Sydämenlaajennus

Sydämenlaajennus on vaikea sairaus. Jos tauti on tarpeeksi paha, niin se vie kaiken työtarmon ja -voiman sekä sitoo lopulta vuoteeseen. Moni on kuollut tähän vaikeaan sairauteen.

Hengellisessä mielessä on myös sydämenlaajentumisen vaara. En tarkoita tällä sitä ajatusta, mikä oli Paavalilla, että koko Israel autuaaksi tulisi. Tämä on oikeata sydämen ua. Tämä toivo on jumalanlapsilla vieläkin, että ihmiset tekisivät parannuksen ja tulisivat jumalanvaltakuntaan sisälle.

Sairautta, väärää sydämenlaajennusta on se, että nähdään Jumalan työtä sielläkin, missä sitä ei ole. Nähdään Jumalan omia siellä ja täällä, loppujen lopuksi kaikista uskoista totisimmat tulevat autuaiksi. Kaiken huippu lienee se, että vakavasti kehotetaan oppimaan suuria idän uskontoja, joita ei edes ulkonaisesti lueta kristinuskoksi.

Kun tällainen sydänsairaus, väärä taajennus saa vaikuttaa ihmisessä, niin kohta ovat asiat niin, että syntiäkään ei ole mikään. Synnit, joita Jumalan sanan mukaan on totuttu pitämään kadottavina ja häpeällisinä asioina, on vedetty areenalle ja pesty synninleima niistä pois. Ilman estoja eletään hillittömästi välittämättä Jumalan sanasta ja kristillisistä moraalikäsitteistä.

Kaiken tämän keskellä kilvoittelee pieni jumalanlasten joukko taistellen syntiä vastaan oikealle ja vasemmalle. Kuten aina ennenkin, niin nytkin maailma arvostelee, nauraa ja ivalla, ehkä joskus säälilläkin katselee ja pilkkaa jumalanlasta. Aikaansa sopimaton oli Herra Jeesuskin. Hänet tapettiin lainrikkojana ja eriseuran johtajana. Ei tarvitse meidänkään oudoksua sitä hellettä, mitä saamme kokea.

HEL
Päivämies 19.1.1966

[Taavetti]

Isän suunanto

Oli iltaseurat. Saarnatekstinäni oli tuhlaajapoika. Saarnatessani käsittelin sitäkin kohtaa, kuinka isä voi antaa suuta kodin ulkopuolella, siellä pihalla.

Olin majoitettu erään talon vanhanisännän kanssa samaan kamariin. Olimme jo vuoteessa, valot oli sammutettu, kun vanhaisäntä alkoi puhua. – Jos haluat kuulla, niin kerron miten isä antoi minulle suuta ennen parannuksen tekoa. Totta kai minä halusin kuulla. Vanhus kertoi, kuinka Jumala kutsui häntä kauan. Siinä lähellä asui uskovainen perhe, joka jo elämällään saarnasi hänelle parannusta. Usein he keskustelussakin muistuttivat parannuksen teosta.

– Mutta kun ne uskovaiset olivat köyhää kansaa, paremmin sellaista rutusakkia. Minä olin talon isäntä. Vuosikymmenet kunnalliselämässä: mukana ollut. Olin saanut kunniamerkin ritarimiekkoineen, olin herrastuornari. Tuntui aivan mahdottomalta lähteä armoa kerjäämään uskovaisilta.

– Tunto oli kipeä. Synnit polttivat tunnolla, kuolema pelotti. Sitten tuli sellainen vaihe, että minä ajattelin: minulle ei enää armo kuulu. Minä olen vuosikymmenen torjunut Jumalan kutsun, minä olen käynyt etsikkoaikani yli ja Jumala ei anna enää parannuksen armoa, minulle ei enää armo kuulu. Nämä ajatukset kaatuivat päälle. Nyt minä vasta onneton olin!

– Oli talvi. Olin menossa hevosetta ulkoniitylle heinään. Makasin kasvoillani reen liisteillä ja itkin: minulla ei ole palaamisen armoa. Yhtäkkiä se tuli. Minulle tuli niin hyvä olla, että minä hyppelin reessä tyhjässä heinähäkissä ja kiitin Jumalaa. Jäljestäpäin minä säikähdin ja katsoin ympärilleni, näkikö kukaan. Minulle ei tullut mieleenkään, että tässä tapahtui uusi syntyminen, mutta minä ymmärsin, että Jumala antoi maistaa, että armo kuuluu.

– Meni vielä aikaa, ennen kuin minä jaksoin mennä siihen naapurimökkiin ja sain kuulla tässä laumassa minua kantanut ja kärsinyt ja matkan viatkin anteeksi antanut.

HEL
Päivämies 30.6.2003

[Taavetti]

VAARI KERTOO

25 hopeapenninkiä

Siihen aikaan kun opettelin lukemaan, lukeminen aloitettiin aapisesta. Aapisen takakannessa oli iso kukon kuva. Kun ahkeraan opetteli lukemaan, kukko muni. Äiti solutti aapisen väliin piparkakun ja se, se sitten oli se kukon muna.
Kiertokoulussa oli jo sellainen kirja lukukirjana, jossa oli kertomuksia. Monet näistä kertomuksista oli mielenkiintoisia. Yritän muistella erään.

Erään kerran seurakuntalaiset lähettivät kuninkaalle kirjeen, että heidän pappi ei osaa saarnata, mutta heillä on hyvä lukkari ja tämä lukkari olisi sopiva papiksi. Kirjeessä pyydettiin kuninkaan ryhtymistä toimenpiteeseen, että lukkarista tehtäisiin pappi.

Kuningas kutsuu lukkarin kuulusteluun. Kuninkaalla oli kultainen kruunu päässä ja kultainen valtikka kädessä. Kuningas kysyy lukkarilta, minkä arvoiseksi lukkari arvioi kuninkaan, jonka edessä hän seisoo.
Lukkari katselee kuningasta ja tekee mielessään arvioita. Lopulta hän sanoi: ”Herra kuningas, arvioisin kuninkaan arvoksi 25 hopiapenninkiä." Kuningas kysyy, että mistä hän tuollaiseen summaan päätyi? Lukkari vastaa: ”Herra kuningas, kun herramme ja mestarimme arvioitiin 30:ksi hopeapenningiksi, minä ajattelin että kuningas ei kuitenkaan vastaa Herraamme ja mestariamme ja sen takia ajattelin, että 25 penninkiä on korkein, mitä ihmisille voidaan antaa.

Kuningas kutsui kirjurin: "kirjoittakaa lukkarille valtakirja, että hän tästä päivästä lähtien saa hoitaa papin virkaa seurakunnassa. Seurakunnan nykyinen pappi hoitakoon lukkarin tehtäviä."
Tällaisia kertomuksia silloin luettiin, kun minä opettelin lukemaan.

HEL
Päivämies 30.1.1993

[Taavetti]

Hyvä saarnaaja

Siihen aikaan kun olin jo kotiseudullani useita seurapuheita pitänyt, tapahtui seuraava tapaus.

Olimme ajaneet silakkalastin Hailuoto-laivalle. Odottelimme laivan tuloa laiturilla. Ajatuksemme oli, että kun laiva tyhjenee, nostamme kalalaatikot laivaan ja ne joutuu huomenaamulla torille. Laiturilla oli suuri joukko luotolaisia odottamassa laivaa. Laiva näkyi jo Rekon nokkareimarilla kääntyvän Ojakylänlahden suuntaan.

Eräs tuttu mies tuli praateille. Puhuttiin kalastuksesta ja ilmoista. Yht'äkkiä tämä mies sanoi: "Sinä olet melko hyvä saarnaaja. On sinulla yksi vika, jos sen korjaat, niin olet hyvä saarnaaja."

Kerkesin jo ajatella monella tavalla. Ei ole häävisti saarnaajan asiat jos epäuskoiset alkavat kehua. Ajattelin myös: on se hyvä, että on edes yksi vika. "Minkä vian sinä näet?" kysyin. Jatkoin vielä, että sen kyllä tiedän, etten ole täydellinen ja hyvä saarnaaja.

"Kyllä sinä sen vian itsekin tiedät. Korjaa se, niin olet hyvä saarnaaja. En minä tiedä, sano. En sano, penäsi mies. Minä sanoin, että "Kuule älä nyt jätä tätä tähän. Ymmärräthän sinä mihin vaivaa minä jään, kun en osaa korjata vikaa."

Mies pistää kätensä nyrkkiin ja heristelee sitä minun nenäni edessä: "kuule sinä poika, kun sinä saarnaat, älä sinä suurella äänellä laitoja myöten anna syntejä anteeksi. Kun meidän muorikin tulee pyynnöille, kysy, Mitä olet tehnyt?

Ohjelmaa en voi muuttaa, sillä vanhanliiton ajallakin piti koko Jumalan huone verellä priiskottaa. Kyllä tämä seuraohjelma jää vanhalle mallille, muuttaa minä en uskalla."
"Jaa," sanoi mies, laivakin tuli ja meidän keskustelu päättyi siihen.

HEL
Päivämies 24.2.1993

[Taavetti]

VAARI KERT00

Suviseurajunassa

Vuosikymmeniä sitten ei vielä ollut tavallista omistaa autoa. Silloin järjestettiin yhteisiä yleisiä kyytejä. Suviseurojen aikana oli usein ylimääräinen suviseurajuna.

Olimme kerran palailemassa suviseuroista. Juna kulki rantarataa kohti pohjoista. Samanaikaisesti oli saman radan varrella ollut herättäjäseurat. Samassa vaunussa oli herättäjäseuroista ja suviseuroista palaavia.

Oli yön tunnit meneillään, ja vaunuissa oli melko hiljaista. Yhtäkkiä alkoi kuulua laulu, joka oli minulle outo. Herättäjäseuroista palaavat lauloivat. Siinä laulussa oli esimerkiksi sellainen lause, että minun parannukseni on vielä tekemättä. Laulu loppui. Hetken perästä helähti raikkaasti usean nuoren laulamana "Oon lapsi Isän Jumalani ja veli Herran Jeesukseni". Kohta laulun loputtua kuului toinen: "Ovat syntini anteeksi suuret, koko velkani maksettu..."
Ajattelin näitä laulajia: siinä molemmat lauluryhmät tunnustivat uskonsa. Toisella oli vielä parannus tekemättä, toinen tunnusti olevansa Jumalan lapsia. Laulamisen aloittanut ryhmä ei laulanut enää. Uskovaiset lauloivat koko aamuyön päästyään laulamisen makuun.

Olen usein ajatellut, kuinka kuolematon sielu voi tyytyä sellaiseen olotilaan, josta kokonaan puuttuu autuuden ilo ja pelastusvarmuus. Mekin uskovaisina tunnemme epäilyksiä ja kiusauksia, mutta me myös tiedämme, mistä saamme lohdutusta. Evankeliumi on Jumalan voima.

HEL
Päivämies 18.10.1995, N:o 42 —1995

[Taavetti]

VAARI Kertoo

Hevosen varas


Eräällä kylällä oli Jumalan lasten seurat. Puhujalla oli tekstinä vertaus kymmenestä neitseestä. Veli tuli puheessaan siihen kohtaan, jossa tyhmät pyytää viisailta öljyä, kun lamppu sammui. Viisaat vastaavat, että emme voi, koska sitten teiltä ja meiltä puuttuisi. Asian selvittämiseksi puhuja otti vertauksen. Jos minä olisin varastanut hevosen ja minulla täällä tulisi tunnon hätä, niin te ette voisi antaa anteeksi. Minun pitäisi mennä sen luokse, jolta olisin hevosen varastanut. Hän vasta voisi antaa anteeksi.

Sinä seuraavana yönä oltiin paljon mietitty ja keskusteltu, mitenkä tuo asia oikein on. Aamulla kuuden maissa saapuu seurataloon vanha pappa, joka kysyi: "Onko se puhuja vielä täällä?"

"On se täällä. Puhu hiljempaa, ettei puhuja herää. Tuolla se nukkuu kamarissa – siellä. Et saa mennä näin aikaisin."

Pappa menee kamariin emännän kielloista huolimatta, herättää puhujan ja sanoo:

"Minä lähin antamaan sulle sitä hevosen varkautta anteeksi. Minulla ei mene sielun autuus, vaikka annankin varkauden anteeksi."
"Niinkö sinä ajattelet ja ymmärrät", kyselee puhuja.

Pappa jatkaa: "Minä annan anteeksi ja sinulla on paljon keveämpi korjata tämän jälkeen asiat sen hevosen omistajan kanssa."

Siitä syntyikin laajempi keskustelu. Puhuja myönsi, että oli ymmärtänyt väärin ja väärin myös puhunut. Jeesuksen veren siunausta siinä tarvitsi kumpikin osapuoli.

Joskus saarnaajia on syytetty, että ne hallitsee seurakuntia, mutta asia on aivan päinvastoin. Seurakunta hoitaa puhujansa. Jos puhuu väärin, niin seurakunta ojentaa.

HEL
Päivämies 16.8.1995, N:o 33 —1995

[Taavetti]

Kielimuuri

Siitä on jo aikaa 35 vuotta, kun olin valtameren toisella puolella. Siltä ensimmäiseltä matkatta jäi kaikkein eniten sellaisia muistoja, jotka ovat: mielessä vielä vuosikymmenien jälkeen.
Olin jossain Ylä-Michiganin seurakunnassa, paikkaa en tarkemmin muista. Kirkossa oli ollut seurat. Seurojen jälkeen olimme laskeutuneet alakertaan: iltapalalle. Luokseni tuli alle kouluikäinen tyttö, joka kovasti selvitti minulle, mutta meitä erotti kielimuuri. Lapsi puhui englantia, jota minä en osannut. Vinkkasin erälle veljelle, ;että tulepas avuksi. Veli tuli. Tyttö kysyi, miksi sinä et ymmärrä minua. Minä käskin tulkata lapselle, että minä voin samoin kysyä sinulta, miksi sinä et ymmärrä minua: Meillä on eri kieli, sinä puhut englantia ja minä puhun suomea.

Tyttö kysyy: Onko sinulla lapsia? On, vastaan. Miten sinä tulet toimeen lastesi kanssa, kun sinä et ymmärrä lapsia? Voi tyttö kulta, minun lapseni puhuvat suomea ja me ymmärrämme toisiamme. Niinkö? Tyttö ihmetteli.

Olin Pelkien alueella seuroissa eräällä koululla. Sieltä ei löytynyt tulkkia. Veljet tarkastelivat kuulijoita ja sanoivat: Täällä ei ote kuin yksi ummikko englantilainen, puhutaan vain' suomeksi. Minä saarnasin ilman tulkkia. Seurojen jälkeen tämä intiaanivaimo tuli luokseni. Jälleen vinkkasin jonkin veljen avuksi. Tämä vaimo kertoi: Minä en ymmärtänyt sinun puhettasi, mutta minulla oli silti hyvä olla. Sain nähdä uskovaisia ja vaihtaa heidän kanssaan ajatuksia. Toiselta kertaa sitten tulkataan.

Sitten tämä vaimo sanoi, enkö voisi edes jonkin englanninkielisen sanan sanoa. Nyt en ole varma, muistanko niitä sanoja, jotka hänelle sanoin. Sanoja oli kaksi ja ne tarkoittivat: mene kotiin. Vaimo nauroi, ojensi kätensä ja sanoi englanniksi Jumalan rauhaan. Osasin minä sen matkia.

Vaikka kielimuuri meiltä saattaa haitata kanssakäymisessä, niin sittenkin kun kuulutaan samaan Jumalan perheeseen, saa pian huomata, että meillä on sama kaanaan kieli.

HEL
Päivämies 13.4.1994.

[Taavetti]

VAARI KERTOO

PARANNUS KALA-ASTIASTA

Meitä oli jatkosodan alkuaikoina neljä saman paikkaista samassa kämpässä. Eräänä iltana Aatu sanoi minulle, että meillä näyttää olevan tuo syntikäsite vähän erilainen. Selitäpä minulle jos käy niin, että joudut syntiin. Mitä sinä sitten teet? Selitäpä miten siitä selvenet?

Mietin vähän ja aloin kertomaan, että asiahan on tavattoman laaja, mutta otetaanpa nyt vaikka yksi esimerkki. "Jos minä olisin varastanut sinulta suolakala-astian. Minulla olisi paha omatunto. Minä tulisin sinun tykö anteeksipyynnölle ja maksamaan ne kalat. En minä ottas niistä kaloista maksua," ehätti Aatu sanomaan.

"Kuule, tämä asia ei tule tällä kuntoon. Jos sinä olisit uskovainen, se tulisi kuntoon, mutta kun sinä olet epäuskoinen niin ei tule kuntoon. Kuule Aatu, kun sinulla epäuskoisena ei ole synninpäästön valtaa, ja tämä asia on väärin sinua vastaan, mutta se on myös synti Jumalan kasvojen edessä. En minä siitä maksua ottas."

Oikiastaan tämän asian hoito käykin niin päin, että minä ensin tunnustan asian rippi-isälle. Rippi-isä antaa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Tämän jälkeen anteeksiannon ja uskon hedelmänä tulen sinun tykö sopimaan asian."
"Kyllä se voi mennä niin kuin alussa selitin, että ensin hoidan asian sinun kanssa, ja sitten kerran asian jollekin uskovaiselle, joka julistaa minulle synnit anteeksi."

"Eikö se riitä. Asiahan on meidän välillä selvä, kun minä annan anteeksi ja en ota maksua," vänkäsi Aatu.”Niinkuin kerroin, jos olisit uskovainen niin sinä varmaan ottaisit aivan kaulasta kiinni ja sanoisit: Kuule Einari kaikki synnit ja tämäkin synti on anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Asia olisi kerralla selvä. Mutta sinulta puuttuu synninpäästön valta, kun sinulla ei ole Pyhää Henkeä.

"En minä kyllä niistä kaloista maksua ottaisi."

HEL
Päivämies 11.11.1992

[Taavetti]

Uusi pastori


Asemasota vaiheen aikana oli Itä-Karjalan erääseen pataljoonaan tullut uusi pastori. Upseerien ruokailuparakin lähetti oli kertonut, että pataljoonan upseerit olivat ihmetelleet ja ihastelleet tätä uutta pastoria. Jokainen oli kertonut omia havaintojaan siitä, miten he olivat kokeneet tämän uuden pastorin toiminnat pataljoonan alueella. Yhteinen tunnustus upseerien keskuudessa oli, että tämä ei ole mikään leipäpappi. He eivät olleet ikinä nähneet eivätkä kuulleet tällaisen elävän papin työtä ja puheita.

Jälleen kerran olivat pataljoonan upseerit ruokailemassa, uusi pastori muiden mukana. Keskustelu oli kulkeentunut lestadiolaisiin. Oli ollut esillä kaikki lisänimetkin, kuten hihhuli ja villiläinen. Pilkkajuttuja oli jo monia kerrottu. Pataljoonan komentaja oli sanonut, että olisi se mukava, jos joskus saisi nähdä tällaisen villiläisen, kun hän ei ollut koskaan nähnyt.

Pastori nousi pöydästään ja astui komentajan eteen ja sanoi: "Herra majuri tässä edessänne on yksi niistä, joita te kutsutte villiläpiseksi." Lähetti kertoi, että varmaan ei pommiosumakaan olisi saanut suurempaa järkytystä aikaan. Kaikki upseerit hiipivät ulos, pastori jäi yksinään syömään ateriaansa. Tämä heidän ihailemansa pastori. Sitä he tietämättään oli niin rumasti loukanneet. Upseerit häpesivät. Pataljoonan komentaja ei kolmeen päivään ollut tullut ulos ruokailuparakkiin. Millä tavalla itse kukin hoiti asiansa pastorin kanssa, sitä ei lähetti tiennyt, mutta hiljalleen kaikki upseerit tulivat ruokailemaan parakille.

HEL
Päivämies 26.2.1972

[Taavetti]

VAARI KERTOO
KAKSI POIKAA


Kolmikymmenluvulla oli kristillisyydessä eriseuran taistelujen aikaa. Eriseura erkani kristillisyydestä. Laatikaisen Pekka oli kutsuttu Ouluun saarnaamaan. Pekka istui ennen seuroja talonmiehen kamarissa Oulun rauhanyhdistyksellä. Eräs Oulun seuravieras sanoi Pekalle:

"Täällä Oulussa on niin paljon saarnattu eriseurasta, että siitä ei tarvitse saarnata." "Niinkö on,” sanoi Pekka. Virren aikana Pekka nousee puhujanpaikalle. Vierelle tulee jokin Oulun veli tekstiä lukemaan. Pekka antaa tekstin ja lukija alkaa lukemaan: ”Sillä kirjoitettu on: Abrahamilla oli kaksi poikaa, yksi palkkavaimosta ja yksi vapaasta." Kun tekstin luku jatkui, niin kaikille aukeni, että nyt saarnataan eriseuraa vastaan.

Pekka aloittaa saarnaansa: ”Sain tuolla kamarissa sellaisen käsityksen, että täällä Oulussakin saisi saarnata eriseuran vaarallisuudesta. Tämän takia luettiin meille tämä Galatalaiskirjeen kohta ja pyydämme että Jumala avaisi meille, mitä merkitsevät nämä kaksi poikaa."

Näihin aikoihin oli sellaista käsitystä, että ei kutsuta sellaisia puhujia jotka eriseurasta saarnaavat. Kun ei siitä saarnata, niin hajaannusta ei tule. Eräät tällaiset alueet, joissa ei haluttu kuulla eriseurasta, menivät miltei kaikki eriseuraan.

Kun Jeesus valtuuttaa Pietaria Tiberian meren rannalla paimentehtävään, niin Jeesus sanoi kaksi kertaa ruoki ja kerran kaitse: Ruoka on tärkein, mutta välttämätön on myös astua särjetyn paikan eteen ja korjata lammastarhan aitaa siinä, missä vihollinen on aidan särkenyt.

Jumala oli Pekalle avannut sanaansa. Oli avautunut, kuka on orjattaren lapsi, kuka on vapaan Saara-äidin lapsi. Oli auennut sekin, että vapaan äidin poika on vain perillinen.

HEL
Päivämies 2.9.1992

[Taavetti]

RAAMATUN KUVIA


LEIPÄ
"Sen tähden neuvon minä teitä ruokaa ottamaan, joka on teille terveydeksi, sillä ei yhdenkään teidän päästänne ole hiuskarva putoava. Ja kun hän sen oli sanonut, otti hän leivän ja kiitti Jumalaa kaikkein nähden, mursi ja rupesi syömään. Ja kun he kaikki itsensä vahvistivat, rupesivat he myös syömään." (Ap t. 27: 34-35).

Kaksisataaseitsemänkymmentäkuusi miestä kamppaili kovassa myrskyssä. Kaksi viikkoa he olivat olleet syömättä. Paavali rohkaisi miehiä ja omalla esimerkillään, neuvoi heitä syömään: "Kiitti Jumalaa kaikkein nähden, mursi ja rupesi syömään."

Raamattu moitti ulkokullattuja omavanhurskaita siitä, että he julkisella paikalla rukoilivat, että heidät nähtäisiin. Paavalin rukous ennen ateriaa ei ollut tätä. Se oli samalla uskontunnustus. Se oli rohkaisu kuoleman hädässä kamppaileville miehille, Jumala on tuulenkin herra, ei yksikään hiuskarva putoa päästänne. Jumalaa ruoasta kiittäen kävi Paavali ottamaan leipää.

Kun ajattelemme aikamme ihmisiä, niin huomaamme, että luopumus on tapahtunut. Vielä 50 vuotta sitten oli ulkonaisia hyviä tapoja. Lapsia opetettiin siunaamaan ruoka ja kiittämään ruoasta Jumalaa. Nykyisin tällainen on hyvin harvinaista. Lapsuuteni aikana monen sukupolven ajan oli syönnin jälkeen samankaltainen kiitos: "Jeesus kiitetty. Anna Jeesus vastakin ruokaa, rauhaa, ja terveyttä, kiitos." Viimeinen kiitos-sana kohdistettiin Jumalan ohella myös ruoan laittajalle.

Paavali kiitti Jumalaa ruoalle alkaessaan. Voi, kuinka monet elävät katkeralla ja tyytymättömällä sydämellä. Ei ole kiitoksen aihetta. Sydän on täynnä murinaa ja napinaa. Jumalan lapsina emme voi yhtyä tällaiseen. Meillä on paljon aihetta kiittää Jumalaa. Daavid kehottaa sieluaan kiittämään Jumalaa, joka synnit antaa anteeksi. (Ps. 103). Meillä on hengellisten ohella aihetta kiittää Jumalaa myös ajallisesta hyvyydestä, jota niin runsain määrin olemme saaneet osaksemme.

HEL
Päivämies 20.5.1981

[Taavetti]

Omantunnon talous

Ajallisen elämän asioita ja taloutta voidaan hoitaa hyvin ja huonosti. Toisten talous ja kodinhoito on aivan rempallaan, toiset taas ahkeroivat hoitaa asiansa ulkona ja sisällä mahdollisimman hyvin.

Omantunnon talouttakin voidaan hoitaa monella tavalla. Toiset ahkeroivat pitää omantunnon puhtaana ja välit selvinä ja kunnossa Jumalan ja ihmisten kanssa. Aina on kuitenkin vaanimassa laiskuuden ja välinpitämättömyyden vaara, lyödään laimin omantunnon talouden hoitaminen. Välit saattavat olla rempallaan lähimmäisiin ja ennen kaikkea Jumalaan.

Vaikka autuutemme ei ole teoissa eikä edes ripissä, vaan kokonaan Jumalan armossa Jeesuksessa Kristuksessa, ei silti
koskaan korosteta liikaa omantunnon puhtauden tärkeyttä. Pienistä tottelemattomuuksista ja tunnon rikkeimistä on monesti kasvanut rikkaruohoja, jotka ovat tukahduttaneet elävän taivaan siemenen kasvun. Monet ovat hyvän omantunnon säilyttämisen hylänneet ja uskon puolesta haaksirikkoon joutuneet. Toiset ovat eksyneet eriseuroihin, toiset painuneet julkijumalattomuuteen.

Saamme pyytää Jumalalta alati lapsen kuuliaista ja nöyrää mieltä, että jaksaisimme Jumalan kuuliaisina lapsina vaeltaa niin, että kerran pääsemme taivaaseen.

HEL
Päivämies ??.??.1987