VL-FOORUMI

Keskustelupalsta vanhoillislestadiolaisille ja uskostamme kiinnostuneille. Ylläpitäjinä vanhoillislestadiolaisia yksityishenkilöitä.
Tänään on 17 Loka 2018, 12:23

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 15 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
 Viestin otsikko: Lutherin parannus:
ViestiLähetetty: 07 Marras 2006, 19:15 
http://fi.wikipedia.org/wiki/Johann_von_Staupitz


Johann von Staupitz (s. 1460, Motterwitz, Saksa - k. 28. joulukuuta 1524, Salzburg, Itävalta) oli teologi ja Martti Lutherin opettaja.

Staupitz opiskeli Leipzigissä ja valmistui 1485. Hän liittyi augustiinolaisluostariin Erfurtissa, toimien siellä kenraalivikaarina. 1500 hänet nimitettiin Raamatun professoriksi Wittenbergin yliopistoon. 1522 hänet valittiin Salzburgin Pyhän Pietarin benediktiiniläisluostarin apotiksi, siellä hänen elämänsä myös päättyi.

Staupitzin tavoitteena oli uudistaa teologian opetusta Raamatun selityksen suuntaan.[1] Martti Luther opiskeli teologiaa Staupitzin johdolla Erfurtissa.[2] Näiden kahden miehen välille syntyi koko elämän kestänyt ystävyys. Heidän kirjeenvaihtoaan on säilynyt jälkipolvillekin. Staupitzin osuutta Lutherin hengellisessä elämässä ei voi vähätellä. Luther kirjoittaa päiväkirjassaan:

”Staupitz on se, joka ensimmäisenä on ollut isäni tässä opissa ja synnyttänyt Kristuksessa”.[3]
Lukuisat, jopa kuusi tuntia kestäneet[4] hengelliset keskustelut miesten välillä auttoivat Lutheria löytämään armollisen Jumalan. Luther kirjoitti päiväkirjassaan 1514 seuraavaa:

”Jos tohtori Staupitz, tai paremminkin, jos Jumala ei olisi tohtori Staupitzin kautta auttanut minua pois, olisin hukkunut ja ollut jo kauan helvetissä”.[5]
Viimeisessä kirjeessään Staupitz kiittää Lutheria:

”"Kiitämme sinua paljosta, hyvä Martti. Olet johtanut meidät emakkojen ravan luota takaisin elämän niityille, parannuksen sanoihin".[6]

[muokkaa] Lähteet
↑ Andrea van Dülmen, Martti Luther, Elämä, teot ja kirjoitukset, 2002, ISBN 951-97720-2-2, s. 21
↑ Andrea van Dülmen, Martti Luther, Elämä, teot ja kirjoitukset, 2002, ISBN 951-97720-2-2, s. 22
↑ Andrea van Dülmen, Martti Luther, Elämä, teot ja kirjoitukset, 2002, ISBN 951-97720-2-2, s. 29 (kirjeet, osa 11, sivu 67)
↑ Johann von Staupitz, Luther`s confessor Dies, Christian History Institute [1]
↑ Andrea van Dülmen, Martti Luther, Elämä, teot ja kirjoitukset, 2002, ISBN 951-97720-2-2, s. 29 (kirjeet, osa 9, sivu 627)
↑ Andrea van Dülmen, Martti Luther, Elämä, teot ja kirjoitukset, 2002, ISBN 951-97720-2-2, s. 147 (kirjeet, osa 3, sivu 263f)
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Johann_von_Staupitz
Luokka: Saksalaiset teologit


Ylös
  
 
ViestiLähetetty: 20 Helmi 2009, 16:41 
Poissa
tähtiahkera
Avatar

Liittynyt: 19 Helmi 2009, 15:14
Viestit: 868
Paikkakunta: Oulunseutu
Tämä on toinen viestini, laitoin ensimmäisen tuonne tervetuloa aiheeseen.

En ole löytänyt mistään Martti Lutherin parannuksen teosta.
Olen kuullut siitä mutta en muista enää miten se oli.
Löytäisikö joku?


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 20 Helmi 2009, 17:28 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Tässä samassa foorumin osassa, hiukan alempana on siitä jotakin tietoa.

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 20 Helmi 2009, 21:13 
Poissa
tähtiahkera
Avatar

Liittynyt: 19 Helmi 2009, 15:14
Viestit: 868
Paikkakunta: Oulunseutu
niinpähän oli. en huomannut vaikka olin lukenut jo palstaa.
8-) otetaan lasit pois :shock: ja katsotaan uudestaan :D


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 19 Huhti 2009, 21:10 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Lutherin tie rauhaan

Saarnaaja Eino Rimpiläinen kertoo Lutherin taistelusta seuraavaa:

Tuntuu tarpeelliselta jollakin sanalla muistella sitä, miten Luther, meidän kirkkomme oppi-isä, sai rauhattomalle ja Jumalan rauhaa etsivälle sielulleen etsimänsä rauhan. Luther oli syntynyt roomalaiskatolista vanhemmista ja saanut sen mukaisen opetuksen ja kasvatuksen. Jo nuorena vaikutti Jumala hänessä synninhädän ja siitä pelastuskaipuun.
Hänellä oli polttavana kysymyksenä: ”Miten löytäisin armollisen Jumalan?” Tämän tähden hän koittaa välttää pahaa, se on minkä näkee synniksi, ja koittaa tehdä hyvää, pakenemalla ihmisten hälinää, ja sulkeutuu luostariin. Paastoaa, kurittaa ja ruoskii ruumistaan, lukee ja tutkii uskonnollisia kirjoja ja Pyhää Raamattua, konttailee Roomassa olevan Pietarin kirkon portaita ja rukoilee Jumalaa, niin kuin Kornelius lakkaamatta. Näistä ei kuitenkaan tule rauhaa hänen rauhattomalle sielulleen. Aina on syntien ja niiden seurauksena Jumalan vihan vaiva sydämellä, sekä valitus ”minun syntini, minun syntini!” Jumala joka tahtoo pelastaa kaikki ihmiset iankaikkisesta kadotuksesta, lähettää Lutherillekin avun. Eräs aukustiinolaismunkki, joka on omalle sielulleen löytänyt rauhan, näkee Lutherin synnin hädän, ja alkaa opettaa häntä. Nyt alkaa Lutherillekin kirkastua, miten Jumala vanhurskauttaa syntisen, ja hän omakohtaisesti uskoo sen sanan, jota hän myöhemmin opettaa uskollisesti ja ihastelee sen arvoa ja merkitystä, nimittäin tätä:
”Poikani, tyttäreni, sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi!”
Tässä evankeliumin suloisimmassa sanassa hän löytää armollisen Jumalan ja saa sielulleen Jumalan rauhan.

Kun Luther myöhemmin muistelee tätä onnellista hetkeä elämässään, niin hän kirjeessään vuodelta 1523 kiittää ystäväänsä tästä palveluksesta ja eräässä pöytäkeskustelussa sanoo suoraan:
”Ellei tri Staubiz tai paremminkin Jumala tri Staubitzin kautta olisi minua auttanut, olisin siihen paikkaan hukkunut ja painunut helvettiin.”
Vielä vanhana Lutherina 1545 hän näkee asian samassa valossa, muuttumattomana ja sanoo:

”Jota (=Staubitzia ) minun, ellen tahdo olla vallan kiittämätön paavilainen aasi, on kiittäminen siitä, että hän ensimmäisenä on ollut minun isäni tässä opissa ja hän on minut Kristuksessa synnyttänyt ja edelleen Jumalan voima Staubitzin kautta merkitsi syntymistä, siirtymistä epäuskosta uskoon.”
Siinä tapahtui uudelleen elämän alku ja ratkaisu. Tässä uskon kautta saadun Pyhän Hengen valossa avautuu Lutherille elävä sana, ja niin näkee hän, niin kuin hän itse sanoo:
että Pyhällä Hengellä on täällä maan päällä seurakunta, joka on äiti ja jokaisen kristityn synnyttää ja ruokkii sanalla, jota Pyhä Henki ilmoittaa, ja että tämän Pyhän Hengen saaneen seurakunnan jäseniä ja pappeja ovat vain uudestisyntyneet. Niin hän sanoo: ”Papeiksi synnytään uudestisyntymisessä, joten kaikki kristityt (so. uskovaiset) ovat pappeja.”

Tätä tietä Jumalan sanaan perustuen hän neuvoo meitäkin etsimään ja saamaan sielullemme Jumalan rauhan. Hän sanoo mm. kasteen jälkeen syntiä tehneille, että nämä saavat jälleen Jumalan armon, jos kääntyvät ja tekevät parannuksen ja seurakunta antakoon sellaiselle parannukseen kääntyvälle synninpäästön ja toiseksi,
että ei meitä tässä koroteta jumaliksi, mutta meillä on se virka ja se on niin paljon, kuin sinä sen uskot, niin se on sinulla ja sana on joka tässä työtä tekee.
Tämän hän todistelee Jumalan sanalla, (Matt. 16: 19, 18: 18 Ja Joh. 20: 21, 23) Ei hän opeta uskomaan ihmiseen mutta niin kuin hän itse uskoi, niin hän opetti, nimittäin että

”Jeesus Kristus on minun Herrani, joka lunasti minut kadotetun ja tuomitun ihmisen, vapahti minut kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta,” ja edelleen: ”Minä uskon etten minä omasta ymmärryksestäni ja voimastani voi Jeesukseen Kristukseen, minun Herraani uskoa, enkä hänen tykönsä tulla, vaan Pyhä Henki on minut evankeliumin kautta kutsunut, lahjoillansa valistanut, oikeassa uskossa pitänyt, pyhittänyt ja vahvistanut, niin kuin hän koko kristikuntaa maan päällä kutsuu…”

Näin oli Lutherinkin tarvinnut kuulla evankeliumin kutsu, voidakseen uskoa Jeesukseen Kristukseen ja hänen tykönsä tulla.
Samalla tavalla todella raamattujen mukaan hän uskoo muidenkin tarvitsevan kulkea saman tien. Ja niin kuin hän oli kokenut evankeliumin uudesti synnyttävän voiman omassa elämässään, niin hän uskoo evankeliumin osoittavan voimansa muissakin.

Eino Rimpiläinen
Päivämies 31 heinäkuuta 1958

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 29 Maalis 2011, 14:29 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Tohtori Martti Lutherin uusi syntymä synninpäästön kautta
Hän oli saanut kaksinkertaisesti uuden elämän


Uskonpuhdistaja, tohtori Martti Luther, käsitti elävän uskon nuorena munkkina, tautivuoteella maatessaan, tuntemattoman munkkivanhuksen kautta kuulemansa päästön kautta. Hän näyttää oikein ymmärtäneen synninpäästön merkityksen, kuten hän kirkkopostillan ensimmäisen pääsiäisen jälkeisen sunnuntain saarnassaan lausuu:

Jos mieli synninpäästön olla oikea ja voimakas, täytyy sen perustua Kristuksen käskyyn siten, että siihen tulee seuraava sisällys: Minä vapautan sinut kaikista synneistäsi, en omassa nimessäni, tahi jonku pyhimyksen nimessä, en myöskään minkään ihmisansion vuoksi, joka on käskenyt minun sanomaan sinulle, että syntisi ovat anteeksi annetut. Minä en ole siis se, joka antaa minun suuni kautta synnit anteeksi, vaan Hän itse. Ja sinä olet velvollinen omistamaan tämän lujasti uskoen, ei ihmisten sanoina, vaan niin kuin olisit sen kuullut Herran Kristuksen omasta suusta.

Lutherista on kirjoitettu 1200 elämäkertaa, ja 2500:sa eri teoksessa käsitellään hänen elämäntyötään. Sellaiseen määrään sisältyy paljon totta jos taruakin. Uskonpuhdistus jäi Lutherilta kesken. Kristillisyydessä on evankeliumin ydin: Synninpäästö kiteytetty sanoihin: Usko Jeesuksen nimessä ja veressä synnit anteeksi. Epäilemättä se perustuu Raamattuun, mutta ei ole vieras Lutherinkaan ymmärrykselle. Lutherin sanotaan kirjoittaneen niin paljon, että 60 000 arkkia on julkaistu hänen nimellään.

Tosin muutkin tuotteitaan tarjosivat Lutherin nimellä, ja näin saattoivat julkisuuteen henkensä tuotteita. Aukustiinolaisluostarien esimies Johan Staupitzin sanotaan vaikuttaneen ratkaisevasti Lutherin kehitykseen, ja tuskinpa hänestä olisi koskaan tullut tohtoria ilman Staupitzia. Kuitenkin se, mikä Lutherille oli omakohtaisesti kaikista tärkeintä, tulla armosta autuaaksi, on tapahtunut vanhurskautettujen ihmisten kautta. Staupitzin vaikutuksesta taas sanotaan, että "kiusausten ja ahdistusten helle ei kokonaan poistunut (Lutherista) Staupitzin avulla, sillä hän saattoi viedä ahdistetun sittenkin vain katolisen perimätiedon mukaisen Jumalan luo. Heidän yhteytensä katkesi myöhemmin kokonaan, ja Staupitzin tiedetään siirtyneen, toiseen munkkikuntaan. Ei valituksen sanaa Luther lausunut, kuultuaan Staupitzin kuolemasta.

Luther on itse kertonut Meiningenistä tulleen Erfurtiin vanhan miehen, jonka opiskelemassa oleva poika oli Lutherin ystävä. Tämä oli Lutherin sairastaessa lausunut ennustuksen sanoen: Rakas baccalaureus, älkää olko pahoilla mielin, teistä tulee vielä suuri mies. Etevän historioitsijan Merle D'Aubignen Uskonpuhdistuksen historian ensimmäisestä osasta sanasta sanaan jäljennettyä kirjoitusta on julkaistu kristittyjen lehdessä 75 vuotta sitten. Silloin rovasti Aatu Laitinen oli tuomittu vuodeksi virkaeroon, ja tämän ajan hän käytti saarnamatkojen tekoon, sekä julkaisi lehteä: Sanomia Siionista. Tässäkään kappaleessa ei käy ilmi, että Lutherille synninpäästön lausuja olisi ollut valdolaisiin kuuluva kerjäläismunkki, kuten suullisesti kerrotaan.

Vanha munkki hän oli, joka astui sairasvuoteella makaavan Lutherin luokse.
"Vanhus ei tosin kyennyt Staupitzin tavalla seuraamaan Lutherin sielua sen kaikissa ahdistuksissa (eikä se ollut tarpeellistakaan), mutta hän sitä vastoin osasi uskontunnustuksensa, jolla hän nuorta munkkia lohdutti, apostolisella uskontunnustuksella, jonka Luther oli kirjaimellisesti oppinut jo lapsena Mansfeldin koulussa. "Minä uskon syntein anteeksi saamiseen." Nämä yksinkertaiset sanat ratkaisevalla hetkellä (uskovaisesta sydämestä) herttaisesti lausuttuina, vuodattivat suurta lohdutusta Lutherin sieluun. Minä uskon, toisti hän kohta itselleen tuskavuoteellansa, minä uskon syntien anteeksi saamiseen." Munkki -vanhus jatkoi edelleen: "Ah, ei ole kylläksi uskoa Daavidin ja Pietarin saaneen syntinsä anteeksi, sen uskovat perkeleetkin, Jumalan käsky on, että uskomme meidän syntien olevan meille anteeksi annetut. Bernhard on sanonut Marian ilmestyksestä puhuessaan: Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on:
Syntisi annetaan sinulle anteeksi." Tässä tuokiossa osautui totuuden valo Erfurtin nuoren munkin sydämeen. Armon sana oli lausuttu, ja hän oli sen uskonut. Hän lakkasi koittamasta ansaita autuutta ja antautui luottamuksella Jumalan armolle Jeesuksessa Kristuksessa. "Oh, sanoi hän, ellei Kristuksen evankeliumin lohdutus olisi minua pelastanut, en olisi pysynyt elossa kahtakaan vuotta." Hänen henkensä saama terveys palautti terveyden hänen ruumiillensakin. Hän nousi pian tautivuoteeltaan. Hän oli saanut kaksinkertaisesti uuden elämän. Pian tuleva joulu soi hänen runsain määrin maistaa uskon autuutta. Suloisella liikutuksella otti hän osaa sen juhlallisuuksiin, ja kun hänen keskellä päivän komeutta piti laulaa seuraavat sanat: Oi autuas lankeemus, joka olet ansainnut senlaisen Lunastajan, sanoi hänen ilosta värähtelevä olentonsa: Amen.

Lutherin tornikokemuksesta, josta on niin paljo puhuttu, voi sanoa, että hän tosiaan opetteli siellä sitä läksyä, jota kaikki Jumalan lapset kiusausten koetuksissa opettelevat: Vanhurskaan pitää elämään uskosta: Kenties elämäkertojen tekijät, ehkä tietoisestikin, ovat korostaneet Lutherin ahdistuksissa oloa. Varmaan Luther hengessään yhtyi apostoliin siinäkin, että meidän vaivamme, joka on ajallinen ja keviä, saattaa määrättömän kunnian. Hänen saarnoistansa tulee esille pelastusvarmuuskin. Uskonpuhdistus- kertomus on sivutuotteena syntynyt siitä, että Jumalan valittu Martti Luther kilvoitteli jalon kilvoituksen kalliin armopalkan saavuttamiseksi.

Sanomia Siionista heinäk. 1890
Päivämies 5.5.1965

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Lutherin parannus
ViestiLähetetty: 05 Kesä 2011, 19:11 
Poissa
puuhakas
Avatar

Liittynyt: 05 Kesä 2006, 15:11
Viestit: 237
Kuka saarnasi Lutherille synnit anteeksi ja siunasi hänet Jumalan valtakuntaan? Ei kai hänkään sinne ihan itse tullut. Luin erästä kirjaa Lutherista, mutta siinä ei kerrottu ja asia jäi mietityttämään.


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Re: Lutherin parannus
ViestiLähetetty: 05 Kesä 2011, 20:18 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Sinikettu kirjoitti:
Kuka saarnasi Lutherille synnit anteeksi ja siunasi hänet Jumalan valtakuntaan? Ei kai hänkään sinne ihan itse tullut. Luin erästä kirjaa Lutherista, mutta siinä ei kerrottu ja asia jäi mietityttämään.

Ylhäällä sivuilla on sana Etsi sitä jos klikkaa ja kirjoittaa sopivan hakusanan avautuvaan lomakkeeseen, voi pian nähdä, onko aihetta

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Lutherin parannuksen teko
ViestiLähetetty: 07 Kesä 2011, 23:44 
Poissa
Valvoja

Liittynyt: 24 Syys 2010, 01:00
Viestit: 818
Paikkakunta: Pohjois-Pohjanmaa
En pystynyt vastaamaan uskonvanhurskaus-osiossa, niinpä kirjoitan vastauksen tänne ja toivon että moderaattorit siirtävät sen oikeaan osoitteeseen.
Martti Lutherin parannuksen teko kerrotaan aika yksityiskohtaisesti J. H. Merle D'aubignen kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Sarjan nimi on Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistus. Painettu vuonna 1883.
Kirjassa kerrotaan miten luostarilaitoksen sisällä oli elävässä uskossa olevia munkkeja. Lutherin esimies kirkkoisä Staupiz kuului tähän joukkoon. Hän näki Martin sielun hädän mutta samalla ymmärsi ettei Martti hierarkisen eron vuoksi pystynyt avautumaan hänelle. Niinpä Staupiz lähetti erään vanhan uskovaisen munkin Martin kammioon keskustelemaan uskomisen asiasta. Jossain vaiheessa keskustelua vanha munkki alkoi lausua ääneen uskontunnustusta johon Martti yhtyi. Kun päästiin kohtaan "uskon syntien anteeksi saamiseen" Martti sanoi sen munkin perässä ja sanoi sen uudestaan ja purskahti itkuun, tajuttuaan ja uskottuaan sanojen sisällön ja kuultuaan sen omin korvin julistettuna uskovaisen suusta. Usko syttyi Martin sydämeen ja itseä ruoskiva lakihurskaus jäi hänen elämästä pois.
Näin kertoo tuo kirja Martti Lutherin parannuksen teon. Kyseinen kirjasarja on itselläni ja tietääkseni ainakin SRK:n arkistossa ja Usko Typön jäämistössä. Montaa sarjaa sitä ei tietääkseni ole "liikenteessä"


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 08 Kesä 2011, 03:33 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Aiheesta on vanha Sanomia Siionista lehdessä, ja myös Päivämiehessä julkaistu artikkeli. Poistin vanhaksi jääneen osoitteen. (Taavetti)
Valitettavasti tässä phpbb2 softassa ei pysty viestejä yhdistämään, joten siirrettyinäkin ne jäisivät irrallisiksi.
(Nyt pystyy yhdistämään ketjuja, toimitaan ja yhdistellään hissukseen silti. Taavetti) 5.6.2014

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko:
ViestiLähetetty: 26 Kesä 2011, 08:19 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6902
Paikkakunta: Suomenselkä
Hannes69 kirjoitti:
En pystynyt vastaamaan uskonvanhurskaus-osiossa, niinpä kirjoitan vastauksen tänne ja toivon että moderaattorit siirtävät sen oikeaan osoitteeseen.
Martti Lutherin parannuksen teko kerrotaan aika yksityiskohtaisesti J. H. Merle D'aubignen kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Sarjan nimi on Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistus. Painettu vuonna 1883.
Kirjassa kerrotaan miten luostarilaitoksen sisällä oli elävässä uskossa olevia munkkeja. Lutherin esimies kirkkoisä Staupiz kuului tähän joukkoon. Hän näki Martin sielun hädän mutta samalla ymmärsi ettei Martti hierarkisen eron vuoksi pystynyt avautumaan hänelle. Niinpä Staupiz lähetti erään vanhan uskovaisen munkin Martin kammioon keskustelemaan uskomisen asiasta. Jossain vaiheessa keskustelua vanha munkki alkoi lausua ääneen uskontunnustusta johon Martti yhtyi. Kun päästiin kohtaan "uskon syntien anteeksi saamiseen" Martti sanoi sen munkin perässä ja sanoi sen uudestaan ja purskahti itkuun, tajuttuaan ja uskottuaan sanojen sisällön ja kuultuaan sen omin korvin julistettuna uskovaisen suusta. Usko syttyi Martin sydämeen ja itseä ruoskiva lakihurskaus jäi hänen elämästä pois.
Näin kertoo tuo kirja Martti Lutherin parannuksen teon. Kyseinen kirjasarja on itselläni ja tietääkseni ainakin SRK:n arkistossa ja Usko Typön jäämistössä. Montaa sarjaa sitä ei tietääkseni ole "liikenteessä"

Aiheesta on vanha Sanomia Siionista lehdessä, ja myös Päivämiehessä julkaistu artikkeli tässä osoitteessa.

Valitettavasti tässä phpbb2 softassa ei pysty viestejä yhdistämään, joten siirrettyinäkin ne jäisivät irrallisiksi, joten ratkaisin siirron ja yhdistämisen tällä tavalla. Alkuperäinen viesti jäi irrallisena, mutta voin siirtää senkin tänne. Jos foorumi joskus ottaa käyttöön uudemman, phpbb3 version, ketjut voidaan yhdistää ja ne asettuvat aikajärjestykseen.

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
ViestiLähetetty: 23 Tammi 2017, 08:32 
Poissa
Aurinkotuuli

Liittynyt: 30 Huhti 2012, 10:00
Viestit: 1210
Hannes69 kirjoitti:
Martti Lutherin parannuksen teko kerrotaan aika yksityiskohtaisesti J. H. Merle D'aubignen kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Sarjan nimi on Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistus. Painettu vuonna 1883.
Kirjassa kerrotaan miten luostarilaitoksen sisällä oli elävässä uskossa olevia munkkeja. Lutherin esimies kirkkoisä Staupiz kuului tähän joukkoon. Hän näki Martin sielun hädän mutta samalla ymmärsi ettei Martti hierarkisen eron vuoksi pystynyt avautumaan hänelle. Niinpä Staupiz lähetti erään vanhan uskovaisen munkin Martin kammioon keskustelemaan uskomisen asiasta. Jossain vaiheessa keskustelua vanha munkki alkoi lausua ääneen uskontunnustusta johon Martti yhtyi.

Merle D'aubignen teos löytyy englanniksi täältä, ja ko. kohta täältä:
https://archive.org/stream/historyofgre ... 4/mode/1up
Mutta en ole havainnut mainintaa, että Staupiz olisi lähettänyt tuota vanhaa munkkia.

Täällä suomennettu versio: (ei aivan literaali suomennos)
https://archive.org/stream/marttiluther ... 0/mode/1up

"The Vicar-General (eli Staupiz) had prepared it" voidaan erheellisesti kääntää "Staupiz valmisti sen", "sen" sanan viitaten vanhaan munkkiin, tosin tämä vaihtoehto on kaukaa haettu. Edellinen lause on "Still the work was not finished.", jolloin "sen" tarkoittaa sitä työtä "work", ei munkkia. Jos "work" sisältää aikeen vanhan munkin lähettämisestä, silloin toki Staupiz oli "valmistanut" sen, ja Staupiz todellakin olisi lähettänyt vanhan munkin. Kuitenkin se "work" näyttäisi olevan se osa, josta Staupiz:sta oli kerrottu edellisissä kappaleissa, joissa ei ollut mainintaa vanhan munkin lähettämisestä. Voi toki olla jossakin asiasta muualla kerrottu, mutten ole moista havainnut.

Tässä vielä Merle:n tuoreempi painos, josta voi havaita mihin tuo suomennos lepää:
https://archive.org/stream/historyofref ... 0/mode/1up


Ylös
 Profiili  
 
ViestiLähetetty: 25 Tammi 2017, 08:26 
Poissa
Aurinkotuuli

Liittynyt: 30 Huhti 2012, 10:00
Viestit: 1210
https://archive.org/stream/lifeofluther ... 2/mode/1up

Lyhyestl: Melanchthon ja Mathesius todistivat siitä, kuinka luther usein kertoi tuosta
parannuksenteosta:

The life of Luther in forty-eight historical engravings, Koenig, Gustav kirjoitti:
Luther comforted by an aged Monk.

Melanchthon says that Luther often related that he was greatly comforted
by the discourse of an old man in the college at Erfurt, who, when
he talked to him about his internal conflicts, spoke much to him of
faith, and referred him to the Creed, in which we declare our belief
in the remission of sins. This article he interpreted, as not merely de-
claring the belief that some persons will attein forgiveness, but as a
Divine commandment that we should each of us believe our own sins
to be forgiven.

Mathesius tells the same story. ‘'While he studied and prayed
in the convent day and night, chastening and wasting his body by
fasting and watching, he was very uneasy and sorrowful, and even his
masses gave him no comfort. Then God sent him an old brother in
the convent for a confessor who comforted him heartily, and directed
him to the gracious forgiveness of sins, as it is proclaimed in the
Apostles' Creed, and taught him, out of St. Bernard’s sermons, that
he was to believe, with regard to himself, that our merciful God and
Father, by the one sacrifice and blood of His Son, had obtained the
forgiveness of all sins, and caused this to be declared by the Holy Spirit
in the Apostolic Church by the words of the Absolution. This was a
living and mighty comfort to his heart; and he often spoke of his
confessor with great honor and hearty thankfulness.”


Ylös
 Profiili  
 
ViestiLähetetty: 11 Touko 2017, 15:16 
Poissa
perehtynyt

Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40
Viestit: 68
Kyllähän täällä jo samanniminen ketju on, mutta en voinut/osannut sinne vastata :´(

Lutherin juhlavuoden merkeissä yritin minäkin hiukan tutustua asiaan. Tärkeä lähde näyttää olevan Merle d'Aubignén "Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historia". Jean-Henri Merle d'Aubigné (1794–1872) oli arvostettu sveitsiläinen kirkkohistorioitsija. Hänen pääteoksensa on massiivinen reformaation historia, joka ilmestyi kahdessa vaiheessa: Histoire de la Reformation au XVIie sicle (Pariisi, 1835–1853, uusi painos 1861–1862; 5 osaa) ja Histoire de la Reformation en Europe au temps de Calvin (1862–1877; 8 osaa).

Teos on ilmestynyt ranskasta suomennettuna kolmiosaisena kirjasarjana Gummeruksen kustantamana 1883–1886 nimellä "Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historia I-III". Ensimmäisen osan suomentaja lienee Anders Törneroos? En ole saanut teosta käsiini, vaikka joitakin osia aina silloin tällöin näyttää divareissa liikkuvan (ehkä joitakin osia myös kirjastoissa – Kansalliskirjastosta se kylläkin löytyy).

Vertailin teoksen alussa olevaa kertomusta "Erfurtin vanhasta munkista" kahdessa englanninkielisessä käännöksessä (kiitos miehen antamista linkeistä). Vanhempi käännös on vuodelta 1843. Siitä katkelma alkaen sivulta 153:

Lainaa:
The Vicar-general did yet more. He brought Luther to acknowledge the fatherly design of God's providence in permitting these temptations and varied struggles with which his soul had to contend. He made him see them in a light well suited to revive his spirit. God prepares for himself by such trials the souls which he destines to some important work. We must prove the vessel before we launch it on the mighty deep. If education is necessary for every man, there is a particular education necessary for those who are to influence the generation in which they live. This is what Staupitz represented to the monk of Erfurth. "It is not for nothing," said he "that God proves you by so many trials; however, you will see, there are great things in which he will make use of you as his minister."

These words, which Luther heard with wonder and humility, filled him with courage, and discovered to him in himself, powers which he had not even suspected. The wisdom and prudence of an enlightened friend gradually revealed the strong man to himself. Staupitz did not stop there. He gave him valuable directions for his studies. He advised him to derive henceforth all his divinity from the Bible, laying aside the systems of the schools. "Let the study of the Scriptures," said he, "be your favourite occupation." Never was better advice, or better followed. But what especially delighted Luther, was the present that Staupitz made him of a Bible. At last he himself possessed that treasure which until that hour he had been obliged to seek either in the library of the University, or at the chain in the convent, or in the cell of a friend. From that time he studied the Scriptures, and especially St. Paul's Epistles, with increasing zeal. His only other reading was the works of St. Augustine. All that he read was powerfully impressed upon his mind. His struggles had prepared him to understand the word. The soil had been deeply ploughed; the incorruptible seed took deep root. When Staupitz left Erfurth, a new light had arisen upon Luther.

Still the work was not finished. The Vicar-general had prepared it. God reserved the completion of it for a more humble instrument. The conscience of the young Augustine had not yet found repose. His health at last sunk under the exertions and stretch of his mind. He was attacked with a malady that brought him to the gates of the grave. It was then the second year of his abode at the convent. All his anguish and terrors returned in the prospect of death. His own impurity and God's holiness again disturbed his mind. One day when he was overwhelmed with despair, an old monk entered his cell, and spoke kindly to him. Luther opened his heart to him, and acquainted him with the fears that disquieted him. The respectable old man was incapable of entering into all his doubts, as Staupitz had done; but he knew his Credo, and he had found there something to comfort his own heart. He thought he would apply the same remedy to the young brother. Calling his attention therefore to the Apostle's creed, which Luther had learnt in his early childhood at the school of Mansfeld, the old monk uttered in simplicity this article: "I believe in the forgiveness of sins." These simple words, ingenuously recited by the pious brother at a critical moment, shed sweet consolation in the mind of Luther. "I believe," repeated he to himself on his bed of suffering, "I believe the remission of sins." "Ah," said the monk, "you must not only believe that David's or Peter's sins are forgiven: the devils believe that. The commandment of God is that we believe our own sins are forgiven." How sweet did this commandment appear to poor Luther! "Hear what St. Bernard says in his discourse on the Annunciation," added the old brother. "The testimony which the Holy Ghost applies to your heart is this: 'Thy sins are forgiven thee.' "

From that moment the light shone into the heart of the young monk of Erfurth. The word of Grace was pronounced, and he believed it. – He renounced the thought of meriting salvation; – and trusted himself with confidence to God's grace in Christ Jesus. He did not perceive the consequence of the principle he admitted; – he was still sincerely attached to the Church; – and yet he was thenceforward independent of it; for he had received salvation from God himself; and Romish Catholicism was virtually extinct to him. From that hour Luther went forward; – he sought in the writings of the Apostles and Prophets for all that might strengthen the hope which filled his heart. Every day he implored help from above, and every day new light was imparted to his soul.

This comfort to his spirit restored health to his body. He quickly arose from his sick-bed. He had received new life in more than one sense. The festival of Christmas, which soon after arrived, was to him an occasion of rich enjoyment of all the consolations of faith. He took part in the solemnities of that sacred season with sweet emotion; and when, in the services of the day, he had to sing these words, "O beata culpa quae talem meruisti Redemptorem!" his whole soul joyfully responded – Amen.

Luther had now been two years in the cloister. The time drew near when he was to be ordained priest. He had received largely; and he looked forward with joy to the liberty afforded, by the priest's office, of freely giving what he had so freely received. He resolved to take advantage of the approaching solemnity, to be perfectly reconciled to his father. He invited him to be present at it, and even asked him to fix the day. John Luther, who had not yet entirely forgiven his son, nevertheless accepted this invitation, and named Sunday, May 2, 1507.

Vastaava teksti vuoden 1855 käännöksestä alkaen sivulta 159:

Lainaa:
The vicar-general did more than this. He made Luther recognise the fatherly design of God's providence in permitting the various temptations and conflicts which his soul had to sustain. These, he taught him to view in a light well calculated to reanimate his courage. It is by such trials that God prepares for himself the souls which he destines for some important work. The vessel must be proved before it is launched into the mighty ocean. If some education be necessary for every man, a particular education is required for those who have to act on their generation. This was what Staupitz represented to the monk of Erfurt. "It is not in vain," he told him, "that God exercises thee by so many conflicts: thou wilt see that He will make use of thee as his minister in great affairs."

These words, heard by Luther with mingled astonishment and humility, filled him with courage, and gave him the consciousness of a moral energy which he had not even suspected that he possessed. The wisdom and the prudence of an enlightened friend reveal, by degrees, the strong man to himself. Nor does Staupitz rest at this point. He gives him precious directions for his studies, and exhorts him from thenceforth to throw aside the scholastic systems, and to find all his theology in the Bible. "Let the study of the Scriptures," said he, "be your favourite occupation." And never was the best counsel better followed. But what more than all gladdened Luther, was the present of a Bible made to him by Staupitz. At length he himself possessed the treasure which up to that hour he had been obliged to look for, either in the university library, or at the chain of the monastery, or in the cell of a friend. Forthwith he studied the Scriptures, and especially St. Paul's epistles, with an ever-growing zeal. To the study of the Bible he now united no other but that of St. Augustine. All that he reads now comes powerfully home to his soul. Conflicts have prepared his heart to understand the Word. The incorruptible seed powerfully penetrates the soil into which the ploughshare has been deeply driven. When Staupitz quitted Erfurt, a new day had dawned upon Luther.

Nevertheless, the work was not yet complete. The vicar-general began it, but God had reserved its completion for a humbler instrument. The conscience of the young Augustinian had not yet found repose, and his body began, at length, to sink under efforts which kept his soul at its utmost stretch. He was attacked by a grievous illness which brought him to the gates of death. It was now the second year of his abode in the monastery. All his anguish and his terrors returned on the approach of death; his own defilement, and the holiness of God, troubled his soul anew; when one day, as he was well nigh overwhelmed with despair, an old monk entered his cell, and addressed to him some words of comfortLuther opened his heart to him, and told him the fears by which his rest was taken from him. The worthy old man had not the capacity to follow that soul through all its doubts, as Staupitz had done; but he knew his Credo, and there he had found wherewithal to solace his heart. He thought, then, that he would apply the same cure to this young friar. Taking him back to that symbol of the apostles which Luther had learned in his early childhood, the old monk in a kind tone pronounced the article, I believe in the forgiveness of sins. These simple words, which the pious friar candidly recited, at that decisive moment, shed great comfort over Luther's soul. "I believe," he soon repeated to himself on his bed of suffering, "I believe in the forgiveness of sins!" "Ah!" says the monk, "we must not only believe that the sins of David or Peter are forgiven: for that is no more than the devils believe. God's command is, that we should believe that our own are forgiven." How sweet did this command appear to poor Luther! "See what St. Bernard says in his discourse on the annunciation," added the old friar, "the testimony given by the Holy Ghost in thy heart is this: 'Thy sins are forgiven thee.' "

From that moment light broke upon the heart of the young monk of Erfurt. The word of grace had been spoken, and he has believed it. He renounces meriting salvation, and gives himself up with confidence to the grace of God in Jesus Christ. Not, that in admitting this principle, he apprehended its consequences; he remained sincerely attached to the Church, although he had no more need of her; for having received salvation immediately from God, Roman Catholicism was virtually destroyed in him. But he goes on and searches the writings of the apostles and prophets, for all that can strengthen the hope that now fills his heart. He daily seeks aid from on high, and daily, too, the light brightens in his soul.

Recovered health of mind brought with it the recovery of his bodily health, and he speedily rose from his sick-bed. He had received a new life in a double sense. The festival of Christmas which came on soon after, enabled him to taste in abundance all the consolations of faith. He participated in the solemnities of that season with delightful feelings; and when, amidst the pomps of Christmas day, he had to sing these words: O beata culpa quae talem meruisti Redemptorem; his whole man said Amen, and leapt for joy.

Luther had now been two years in the monastery, and the time was come for his being ordained a priest. He had received much, and he joyfully surveyed the prospect which the priesthood presented to him, of freely giving what he had freely received. He wished to take the advantage of the ceremony of consecration, as a means of being fully restored to his father's affections, and accordingly he invited him to be present and even asked him to fix the day. John Luther, never yet fully reconciled to his son, accepted this invitation notwithstanding, and appointed Sunday, May 2d. 1507, as the day.

Hannes69 kertoi omistavansa tämän kirjasarjan suomenkielisenä. Voisitko ystävällisesti kopioida siitä vastaavan tekstikatkelman tänne foorumille Olisin (varmaan myös muutkin) vaivannäöstäsi hyvin kiitollinen.

Osa suomennoksesta taitaa jo löytyäkin Aatu Laitisen toimittamasta Sanomia Siionista -lehden numerosta 1.7.1890. http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikaka ... 553?page=1

Lainaa:
Kuinka Luteerus on Jumalasta kiwulla syntynyt.

Etewä historioitsia Merle D'Aubigne kertoo Uskon puhdistus historiansa I osan 137 siwulla siitä sanasta sanaan näin: „Kaikki hänen (Luteruksen) entiset tuskansa ja kauhistuksensa heräsiwät jälleen kuoleman lähestyessä. Ajatus hänen omasta saastaisuudestaan ja Jumalan pyhyydestä hätyytti uudestaan hänen sieluansa. Eräänä päiwänä hänen ollessa epätoiwon murtamana astuu wanha munkki hänen kammioonsa ja lausuu hänelle muutamia lohduttawia sanoja. Luteerus awaa hänelle sydämensä ja ilmottaa wawistuttawat pelkonsa. Kunnian arwoinen wanhus ei kykene, kuten Staupitz, seuraamaan tätä sielua kaikissa sen epäilyksissä; mutta hän osaa uskontunnustuksensa ja on siinä löytänyt lohdutusta sielullensa. Hän käyttää siis nuorta weljeä warten samaa lääkettä. Johdattaen hänet apostoliseen uskontunnustukseen, minkä Luteerus oli ensi lapsuudessaan oppinut Mansfeldin koulussa, luki wanha munkki hurskaalla yksinkertaisuudella kappaleen: Minä uskon syntein anteeksi saamisen. Nämä yksinkertaiset sanat ratkaisemalla hetkellä herttaisesti lausuttuina wuodattiwat suurta lohdutusta Luteeruksen sieluun. Minä uskon, toisti hän kohta itselleen tuskawuoteellansa, minä uskon syntein anteeksisaamisen. Ah, sanoi munkki, ei ole kylläksi uskoa Dawidin ja Pietarin saaneen syntinsä anteeksi, sen uskomat perkeleetki. Jumalan käsky on, että uskomme meidänki syntimme olewan meille anteeksiannetut. Kuinka suloisesti tämä käsky soi Luteerus-raukalle! Kuulepa, mitä pyhä Bernhard sanoo puheessansa Marian ilmestyksestä, lisäsi wanha weli: Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: syntisi annetaan sinulle anteeksi.

Tässä tuokiossa osautui totuuden walo Erfurtin nuoren munkin sydämeen. Armon sana oli lausuttu ja hän oli sen uskonut. Hän lakkasi koettamasta ansaita autuutta ja antautui luottamuksella Jumalan armolle Jeesuksessa Kristuksessa. Hän ei kuitenkaan wielä käsittänyt hywäksymänsä perusjohteen seurauksia: hän oli wielä wilpitön uskollisuudessaan kirkolle ja kuitenkaan ei hän enää sitä tarwinnut, sillä hän oli wälittömästi itse Jumalalta saanut autuuden ja samassa oli katolisuus woimansa ja waikutuksensa puolesta tästä lähtein hänelle mitätön. Hän ei pysähtynyt tähän. Hän haki apostolein ja profeettain kirjotuksista kaikki, mikä woi wahwistaa sitä toiwoa, josta hänen sydämensä oli täynnä. Joka päiwä rukoili hän apua korkeudesta ja joka päiwä eneni walkeus hänessä. Oh, sanoi hän, ellei Kristuksen ewankeliumin lohdutus olisi minua pelastanut, en olisi pysynyt elossa kahta wuotta.

Hänen henkensä saama terweys palautti terweyden hänen ruumiillensaki. Hän nousi pian tautiwuoteeltaan. Hän oli saanut kaksinkertaisesti uuden elämän. Pian tulewa joulu soi hänen runsain määrin maistaa uskon autuutta. Suloisella liikutuksella otti hän osaa sen juhlallisuuksiin; ja kun hänen keskellä päiwän komeutta piti laulaa seuraamat sanat: o beata culpa, qvae tolem meruisti Redemptorem (oi autuas lankeemus, joka olet ansainnut senlaisen Lunastajan), sanoi hänen ilosta wärähtelewä koko olentonsa. Amen."

Tämänlainen on historian todistus Luteeruksen hengellisestä syntymisestä. Eikö tämä wahwista niiden sielujen autuutta, jotka samanlaista owat kokeneet. Ia minä iloitsen Herrassa, että meidän veljemme ja sisaremme, jotka totuudessa owat syntyneet Jumalasta ja totuudessa waeltawat, owat lähes sa manlaista kokea saaneet ja saaneet myös rauhan syntiseen sydämeensä, josta kiitos ja kunnia olkoon Herrallemme, Isälle, Poialle ja Pyhälle Hengelle, aamen.

Tosin ihan "sanasta sanaan" ei tämä käy yksiin noiden englanninkielisten käännösten kanssa. Niistä ei nimittäin löydy mitään vastinetta Laitisen tekstissä olevalle lauseelle "Oh, sanoi hän, ellei Kristuksen ewankeliumin lohdutus olisi minua pelastanut, en olisi pysynyt elossa kahta wuotta." Onko sitä myöskään Hannes69:n omistamassa kirjassa?


Ylös
 Profiili  
 
ViestiLähetetty: 13 Touko 2017, 00:27 
Poissa
perehtynyt

Liittynyt: 06 Marras 2011, 01:40
Viestit: 68
Löysin nyt divarista sen d'Aubignén kolmiosaisen teoksen "Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historia". Varmaan se on juuri sama, joka Hannes69:lläkin on. Ensimmäisen osan sivulta 136 alkaa teksti, jota pyysin Hannekselta. Kopio siitä on alla:
Lainaa:
Päällikön sijainen teki vielä enemmän. Hän selitti Lutherukselle Jumalan isällisen aikomuksen Hänen salliessansa ne monellaiset kiusaukset ja kilvoitukset, joita hänen sielunsa täytyi kärsiä. Hän saattoi hänet näkemään ne valossa, mikä oli sopiva virkistämään hänen rohkeuttansa. Jumala valmistaa sellaisilla koetuksilla ne sielut, joille hän aikoo jonkin tärkeän tehtävän. Laivaa täytyy koetella, ennenkuin se lähetetään aavalle merelle. Jos kasvatus on välttämätön kaikille ihmisille, on se erittäin tuiki tarpeellinen niille, joiden pitää vaikuttaman sukupolveensa. Kaiken tämän saattoi Staupitz Erfurtin munkille selväksi. „Turhaan ei", sanoi hän hänelle, „Jumala harjoita sinua niin monella taistelulla: sinä olet näkevä Hänen käyttävän itseäsi lähettiläänänsä tärkeissä toimissa."

Nämä sanat, joita Lutherus kummastuksella ja nöyryydellä kuultelee, täyttävät hänet uljuudella ja saattavat hänet tuntemaan itsessään voimia, joita hän ei ollut aavistanutkaan. Ystävän viisauden ja kokemuksen valaisemana oppi tämä voimakas mies vähitellen tuntemaan itsensä. Staupitz ei siihen pysähtynyt. Hän antaa kalliita ohjeita hänen opinnoillensa. Hän kehoittaa häntä tästä lähtein ammentamaan kaiken jumaluusoppinsa Raamatusta ja jättämään kaikki skolastiset järjestöt syrjään. „Olkoon Raamatun tutkimus", sanoi hän, „lempityönäsi." Ei koskaan parempaa neuvoa paremmin noudatettu. Mutta ennen kaikkea ilahdutti Lutherusta Staupitzin hänelle lahjoittama Biblia. Tosin ei se ollut tuo latinainen, punaisiin nahkakansiin sidottu ja luostarille kuuluva Biblia, jota hän kaikesta sydämestään halusi itse omivansa ja saavansa kantaa kaikkialla luonansa, kunnes hän hyvin tuntisi sen joka lehden ja tietäisi hakea siitä joka kappaleen. Kuitenkin oli hänellä itse vihdoin tuo kalliin aarre. Siitä hetkin hän yhä kasvavalla innolla tutki Raamattua, etenkin Paavalin epistolia. Raamatun tutkimiseen liitti hän muuten ainoastaan pyhän Augustinon kirjoitusten lukemisen. Kaikki, mitä hän lukee, painuu lujasti hänen sieluunsa. Taistelut olivat valmistuneet hänen sydämensä sanan käsitykselle. Maanperä oli perinpohjin muokattu. Turmeltumaton siemen tunkeutui voimalla siihen. Staupitzin jättäessä Erfurtin oli uusi päivä noussut Lutherukselle.

Työ ei kuitenkaan ollut päätetty. Päällikön sijainen oli valmistellut sitä: Jumala salli halvemman työaseen täyttää sen. Nuoren Augustinimunkin omatunto ei ollut vielä päässyt lepohon. Hänen ruumiinsa uupui vihdoin sielunsa ponnistuksista ja jännityksestä. Häntä tapaeli tauti, joka vei hänet haudan partaalle. Hän oli silloin toista vuottansa luostarissa. Kaikki hänen entiset tuskansa ja kauhistuksensa heräsivät jälleen kuoleman lähetessä. Ajatus hänen omasta saastaisuudestaan ja Jumalan pyhyydestä hätyytti uudestaan hänen sieluansa. Eräänä päivänä hänen ollessa epätoivon murtamana astuu vanha munkki hänen kammioonsa ja lausuu hänelle muutamia lohduttavia sanoja. Lutherus avaa hänelle sydämensä ja ilmoittaa vavistuttavat pelkonsa. Kunnianarvoinen vanhus ei kykene, kuten Staupitz, seuraamaan tätä sielua kaikissa sen epäilyksissä; mutta hän osaa uskontunnustuksensa ja on siinä löytänyt lohdutusta sielullensa. Hän käyttää siis nuorta veljeä varten samaa lääkettä. Johdattaen hänet apostoliseen uskontunnustukseen, minkä Lutherus oli ensi lapsuudessaan oppinut Mansfeldin koulussa, luki vanha munkki hurskaalla yksinkertaisuudella kappaleen: Minä uskon syntein anteeksi saamisen. Nämä yksinkertaiset sanat, ratkaisevalla hetkellä herttaisesti lausuttuina, vuodattivat suurta lohdutusta Lutheruksen sieluun. „Minä uskon", toisti hän kohta itselleen tuskavuoteellansa, „minä uskon syntein anteeksi saamisen!" – „Ah!" sanoi munkki, „ei ole kylläksi uskoa Davidin ja Pietarin saaneen syntinsä anteeksi, sen uskovat perkeleetkin. Jumalan käsky on, että uskomme meidänkin synteimme olevan meille anteeksiannetut." Kuinka suloisesti tämä käsky soi Lutherus-raukalle! „Kuulepa, mitä pyhä Bernhard sanoo puheessansa Marian ilmestyksestä", lisäsi vanha veli: „Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: syntisi annetaan sinulle anteeksi."

Tässä tuokiossa osautui totuuden valo Erfurtin nuoren munkin sydämeen. Armon sana oli lausuttu ja hän oli sen uskonut. Hän lakkasi koettamasta ansaita autuutta ja antautui luottamuksella Jumalan armolle Jesuksessa Kristuksessa. Hän ei kuitenkaan vielä käsittänyt hyväksymänsä perusjohteen seurauksia: hän oli vielä vilpitön uskollisuudessaan kirkolle, ja kuitenkaan ei hän sitä enää tarvinnut, sillä hän oli välittömästi itse Jumalalta saanut autuuden ja samassa oli katolisuus voimansa ja vaikutuksensa puolesta tästä lähtein hänelle mitätön. Hän ei pysähtynyt tähän. Hän haki apostolien ja profetain kirjoituksista kaikki, mikä voi vahvistaa sitä toivoa, josta hänen sydämensä oli täynnä. Joka päivä rukoili hän apua korkeudesta ja joka päivä eneni valkeus hänessä. „Oh!" sanoi hän, „ell'ei Kristuksen Evankeliumin lohdutus olisi minua pelastanut, en olisi pysynyt elossa kahta vuotta!"

Hänen henkensä saama terveys palautti terveyden hänen ruumiillensakin. Hän nousi pian tautivuoteeltaan. Hän oli saanut kaksinkertaisesti uuden elämän. Pian tuleva joulu soi hänen runsain määrin maistaa uskon autuutta. Suloisella liikutuksella otti hän osaa sen juhlallisuuksiin; ja kun hänen keskellä päivän komeutta piti laulaa seuraavat sanat: „O beata culpa, quae talem meruisti Redemptorem! (oi autuas lankeemus, jok' olet ansainnut sellaisen Lunastajan!), sanoi hänen ilosta värähtelevä koko olentonsa: Amen.

Lutherus oli nyt ollut kaksi vuotta luostarissa. Hän oli papiksi vihittävä, minkä olisi pitänyt, kuten näyttää, tapahtuman jo ennen, kun hän oli rauhan saavuttanut. Tahtoen käyttää tätä juhlallisuutta täydellisesti sopiaksensa isänsä kanssa, kutsui hänet olemaan siinä läsnä, pyysipä hänet määräämään päivänkin. Hans Lutherus, vaikkei vielä kokonaan leppyneenä poikaansa, suostui kuitenkin kutsumukseen ja määräsi juhlapäiväksi sunnuntain, Toukokuun 2 p:n 1507.

Aatu Laitinen on siis käyttänyt sanatarkasti juuri tätä suomennosta Sanomia Siionista -lehtensä jutussa. Kirjassa on siis myös tuo lause "Oh, sanoi hän, ellei Kristuksen ewankeliumin lohdutus olisi minua pelastanut, en olisi pysynyt elossa kahta wuotta." Kuitenkaan tuota lausetta ei ole kummassakaan englanninkielisessä käännöksessä. Onko se kuitenkin alkuperäisessä ranskankielisessä tekstissä, jota suomentaja (ilmeisesti Anders Törneroos) olisi käyttänyt? Ehkäpä asialle ei ole kovin suurta merkitystä…


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 15 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi

Etsi tätä:
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia