Vanhoja pakinoita

Muistoja menneiltä ajoilta sekä
Vanhoja säilyttämisen arvoisiksi harkittuja keskusteluja foorumillamme.

Vanhoja pakinoita

ViestiKirjoittaja Taavetti » 17 Helmi 2011, 15:26

KUKA heikko?


Pitäisi tulla tänne sairaalaan, kun hän on niin kovin pyytänyt ja on jo heikko...
Halloo, halloo...!!!
Halloo, mitä pitäis ja kun on heikko, kuka on heikko??
Halloo, tulee ulkolinja, teille tulee ulkolinja, halloo, onko numero onko... älkää tulko väliin, on sairaalapuhelu...
Halloo, onko kirkkoherra... heikko...menkää pois... halloo... onko heikko... kirkkoherra, menkää pois!

Se katkesi se, ensimmäinen puhelu, eikä se toinen, joka tunkeutui väliin ja lupasi tulla, tullutkaan. Ei tullut, vaikka talo pirrasi ja rämisi ja melusi kello 23.30, kuin olisi ollut käsillä puolituntinen jouluaattoa sen järkeen, kun se turkkiukko markkinamenoineen läksi.

Mutta sen ne nuo pätkäpuhelut ehtivät kuitenkin sanoa, mikä on totisinta totta, että nimittäin kirkkoherra on heikko.

***

Jaa että mistäkö tämä katkelma oli välähdys?
Ei tämä hourulasta ole, vaan aivan tavallisesta suomalaisesta kaupunkilaispappilasta, jossa vielä viisi kolmatta vuotta sitten oli päiväsydännäkin niin rauhallista, että könniläisen runollinen naksutus kantautui kuuluviin suuren salin peräseinältä keittiönpäähän ja piispankamariin asti. Papilliset askareet toimitettiin vielä silloin suurin piirtein kaikki tyyni tuolla kansliapuolella. Siellä pistäysi Berglundin fröökynä kahdesti kuukaudessa ja Jokiska joskus, milloin jouti tyttärensä huushollista, ripittäytymässä papille. Niistä nuoruuden huikentelevaisuuksistaan molemmat, jotka jo pari vuotta palvellut adjunktipappikin taisi tarkalleen ulkoa. Kerrottiin siinä aina jokunen unikin, jonka selitys pakkasi kulkemaan kerronnassa vähän niin kuin etupuolella sen itsensä unen. Varsinkin silloin, kun se adjunktipappi oli vielä naimaton.

Käväistiin joskus sairastenkin luona, joskus taas vihkimässä pariskunta, ja ristiäisiä riitti tasaisesti ympäri vuoden. Mutta kaikki tämä kävi tasaisesti.
Jalansyten tilattiin pappi, ja jalkapatikassa hän ehti erinomaisesti virkaansa toimitella.
Ja oli hänellä aikaa ajattelemiseenkin. Taisipa häneltä ajatuksen itua riittää myös annettavaksi itsekullekin. Sydäntä, paremmin sanoaksemme.

***

Mutta nyt: onko kirkkoherra heikko?
On varmasti ja aina vain heikommaksi käy, sitä mukaa kuin kiire maailmassa lisääntyy. Heikko on totisesti kirkkoherra, jolta ei riitä aikaa, ei ajatusta, eikä varsinkaan sydäntä sairaille, heillekään, joiden edessä jo on siirtymisen pakko ajasta iäisyyteen.
Ei millekään asialle ole pintapuolisuus ja puolinaisuus niin turmiollista kuin sille, jota kirkon tulisi, ja jota kristillisyys edustaa. Ja irvistely papille, jolla ei ole seurakuntalaisilleen aikaa, tuntuu täysin oikeutetulta.
Sillä missä on nyt se paimen, joka on valmis jättämään ne yhdeksänkymmentäyhdeksän hurskasta, jotka eivät parannusta tarvitse, korpeen, ja lähtemään sen yhden kadonneen lampaan perään.
Laajamittainen seurakuntatyön ohjelma, kansliasta harrastuskerhoihin, on nyt työ numero yksi, sen eksyneen yksilön iäisyyshätä taas, numero — ei sillä numeroa olekaan. Sillä, nyt on kiire.

***

Kirkkoherra on totisesti heikko, kun kirkollinen työorganisaatio alati vain monipuolistuu ja paisuu. Sitä kun paisutetaan.
"Vanhat parrat" sanovat tämän "nuorten kokeilijain ja keksijäin" syyksi, mutta mene tiedä.

"Ai, älkää tulko väliin, menkää pois!" Uudet työtavat, uutuudet, ovat toki tärkeämpiä sielunhoitajille, kuin itse se sielunhoitotyö.


-- tt --
Päivämies 6.9.1956
Viimeksi muokannut Taavetti päivämäärä 04 Maalis 2011, 09:06, muokattu yhteensä 1 kerran
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 17 Helmi 2011, 20:08

Mitä jumalattomuus on?


Amerikkalaiset jumaluusoppineet tutkivat nykyisin erityisellä tarmolla kysymystä, mitä jumalattomuus on?
Vanha katsomus näkee jumalattomuuden oikopäätä ihmisen luontaiseksi synnin rakkaudeksi, joko salatuksi tai julkiseksi haluksi tehdä vastoin omaatuntoaan, ja vastoin sitä, minkä tietää olevan oikein. Jos siis piirrämme tämän näkemyksen jumalattomuudesta karkein vedoin, niin väitämme, että ihminen mm. hummaa "siksi, että hän tahtoo elää väärin." Nykyisin valtaan pyrkivä uudempi katsomus jumalattomuudesta painaa valolaitteensa tuon langenneen tahtoelämän alle, ja väittää, että hurjasteleva tahto on pimeyden luolavanki, kuin sampo Pohjan akan noitumana vuoressaan, josta se irrottuu vain sikäli, jos ja kuin todellinen Elämän valo, Kristus saa sinne tunkea säteitään.

***

Kumpi käsitys jumalattomuudesta on sitten oikea, joudutaan kysymään. Tuo
kysymys ei tosin ole vain meidän, tänpäivän matkalaisten, sillä näin on kyselty lähespä niin kauan, kuin yleensä on jotain kyselty. Historiaankin merkittiin mm. Paavali, ent. Saulus Tarsolainen, Augustinus, Pelagius, Erasmus Rotterdamilainen ja tietysti Martti Luther. Tuon kysymyksen keralla pääsemme näin ollen todella hengen miesten seuraan. Niin että kun nykypäivän ihminen vihaa dogmeja ja dogmaattisuutta, näin eiköstä vain olekin niin, että taitavat nuo dogmihistorian ongelmat elää vähän itsekukasenkin puseron sisällä.

Kylläpä sen Sinäkin, arvoisa Lukijamme, havaitset, että olet tullut toisenkin kerran pohtineeksi tuota jumalattomuuden luontoa koskevaa kiistaa. Eli siis, että kun toiset sanovat ihmistä oman onnensa sepäksi, jolla on valta taivutella tahtoaan, kuin taivuttaa seppä alasimellaan punahehkuista rautaa, niin sinä joko myönnät tämän, tai sitten kiistät tällaisen tahdon vapauden ja tunnustat, että
ihminen tekee, mitä hänellä teetetään.

***

Älkäähän vielä!
Ihmisen itsemääräämiskykyyn uskovaisia on maailmassa paljon, siellä enimmin, missä kokemusta on vähimmin. Kokemuksen puutetta tässä on sekin, jos joku myöntää silloin tällöin sortuneensa heikkouksiin, mutta käsittelee noita harha-askeliaan tilapäisinä horjahteluina muutoin hyvin hallitulta tolaltaan.

Sisältörikas suomalainen sananlaskumme napauttaa tässä asiassa naulan kantaan sanoessaan: "Kokenut kaikki tietää, mutta vaivainen, joka kaiken kokee." (Huomaa hieman muuttunut sanonnallinen asu!)

Antakaahan kun kysymme!
Miksikähän Herra väitti porttojen ja publikaanien menevän jumalanvaltakuntaan ennen muita?
Ei kaiketi siksi, että porttous tai publikaanien virkasynti olisi jokin edellytys pelastukseen Jumalan edessä! Eikö Hän päinvastoin pyydä tällä karkealla lauseellaan ilmaista sen, miten edellytykset tyystin puuttuvat niiltä, jotka luulevat heiltä edellytyksiä olevan, ja miten Hän, Vapahtaja, pyytää pyytämällä päästä luomaan edellytyksiä pelastumiseen siellä, missä ihminen havaitsee ne itseltään jo alun alkaen, ja kokonaan puuttuvan.
"Eivät terveet tarvitse parantajaa!"

Tämä näkemys avaa eteemme jumalattomuuden järkyttävän draaman: Jumalattomuus kaikkein räikeimmässäkin muodossa on orjan tanssia oman tuskansa huumaamiseksi! Kirkon tehtävän amerikkalaiset tutkijat näkevät nyt siinä, että Kristus-valo olisi saatettava valaisemaan ihmistä jo ennemmin, kuin porttous ja muu syntielämä ovat ehtineet tehdä hänessä tuhonsa mm. henkiruumiillisesti. Siksi on kirkon pyrittävä luomaan ensimmäinen todellinen edellytys ihmisen pelastamiselle:
Yhteys syntisiin, niihin "tavallisiin syntisiin."

***

Vaikka emme pyytäisikään kaikkeen uuteen innostua, kuten kristillisessä maailmassa lakkaamatta tapahtuu, niin on meidän ensi sunnuntain, jo vanhastaan niin sanotun "syntisten sunnuntain" johdosta, tarpeen muistuttaa itsellemme, ettei elävän kristillisyyden ole lupa eristäytyä palvelemaan yksin itseään, vaan on sen vietävä Kristusta, publikaanien ja syntisten tykö."

Oletteko, kristityt, pyytäneet niitä naapurimme "tavallisia ihmisiä" matkalle suviseuroihin? Meidät lähetettiin kutsumaan!

-tt-
Päivämies 14.6.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 04 Maalis 2011, 09:05

Tunnosta ja tyylikkyydestä

"Menestymisemme malja!"
Sitä sanottiin morsiusmaljaksi. Ja se kohotettiin jäykän juhlallisesti seisomaan nousten.
Joku omaisista ehätti epäröiville:
"Tämä on vain mietoa viiniä, vaaratonta, eikä tämä ketään pahenna!"
Tällainen morsiusmalja taitaa jo kuulua siihen niin sanottuun kristilliseen elämäntyyliin, koska vihkipapinkin on se nostettava huulilleen, vaivoinko vai vaivattomasti, riippuu siitä, mitenkä lähellä kulttuurin kehtoja pappi toimii. "Kulttuurittomalla maaseudulla" näyttää moinen hääseremonia harmittavan vihkipappia. Ja vihkiparikin tuntuu orjailevan tuon maljan kohdalla pappiaan. Siitä kai se tuo yskähteleminen. Ja tuokin esilause viinin mietoudesta ja vaarattomuudesta.
Näin juhlii kuningas alkoholi tapakulttuurimme voittoja. Kristillisen elämäntyylinkin valloitusta!

***

Jaa, mutta entäs Jeesuskin Kanaanin häissä! Ja kuuluuhan raamatullisesta hääkuvauksesta yleensäkin viinin virittämä ilonpito!
Mutta jos Kanaanea olisi ollut Suomessa eikä Palestiinassa, ja jos Ilmoituksen Sana olisi annettu jollekin Pohjolan kansoista eikä israelilaisille, niin toiset olisivat ne ajallisen elämänriennon kehykset, mistä Raamattu kertoisi jumalanvaltakuntaa julistaessaan. Eikä Pyhä Kirjan sanoma ole nykyiselläänkään: juopukaa viinistä, josta paha meno tulee. Kemut ja juomingit Herran Sana tuomitsee "pimeyden ja yön lasten" harrastuksiksi.
Raamatullinen elämän tyyli on selvässä ristiriidassa tuon edellä osoitetun ns. "kristillisen" elämäntyylin kanssa.

***

Tämänhän me tunnossammekin tiedämme.
Eräs veljemme kertoi äsken, millainen "kömmähdys" hänelle tapahtui äsken eräissä ystävän häissä.
Morsiusmaljaa hän, kristitty mies, ei voinut omantuntonsa vuoksi kohottaa, vaikka edeskäypä kävikin huomauttamassa, että viini on vain mietoa. Ja että on niin tyylikästä, kun me kaikki yhdessä kulautamme ja kumarramme."
Ei, kun ei.
Mutta tuo velipä lausui kulauksen asemesta muutaman siunausta toivottavan sanan ja ajatuksen, korostaen sitä menestystä, mikä matoisen ihmispoloisen elämään vuotaa, kun hänet parannuksen ja syntien anteeksiantamisen armossa oksastetaan Totiseen Viinipuuhun.
Näytti siltä, että morsiusparille tuo sana oli mitä toivotuinta, mutta tapakulttuurin orjiksi alistunut hääväki pahoitteli: "No, pidätkös sitten meitä toisia juoppoina?"
Tuossa se "kömmähdys" sitten oli. Nolostuneena sitä veljemme kertoi.

***

Mutta, mitenkähän tuon "kömmähdyksen" nyt oikein ottaisi!
Eiköhän liene paikallaan vain yksinkertaisesti todeta, että mieskohtainen kristillisyys ja "kristillinen tyylikkyys" voivat olla kotoisin toisilleen aivan vieraista maailmoista, ja että tuo edellinen odottaa hengessä ja totuudessa Kristuksen Adventtia, jälkimmäinen taas, niin kuka tietää sanoa, mitä se
odottaa!
Adventin Herra varoittaa meitä sopeutumasta tähän nukkuvaan ja hukkuvaan maailmaan.

— tt –
Päivämies 29.11.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 06 Maalis 2011, 17:38

Miehiämme oli säästettävä


Presidentti Rydin muisto marssittaa eteemme kuin luontojaan Kannaksen kesän 1944 kammottavat muistot. Tuolloin koko maailma oli tulessa.

Hirvittävällä ryskeellä vyöryivät toisen maailmansodan taistelut samanaikaisesti useissa maanosissa suuria loppuratkaisujaan kohden. Ja ryske se kävi siinäkin venäläisten Kannaksen offensiivissa, "meittiä vietiin," ensin etuasemista VT-linjalle, ja sitten VKT -linjalle.

Mutta vaikka näytti jo siltä, ettei Suomea enää koskaan olisi, niin Suomea se vain oli, mikä jää Vuoksen rantoja puolustaneiden miestemme seljän pohjoispuolelle. Ja ellei rauhanteossa olisi veitsitty meiltä pois muuta kuin minkä aseet ottivat, niin ne oisivat nuo maat yhätikin Suomea.

***

Ne ovat kysyneet monet meiltä, että mikä se pysäytti ne loputtomat venäläiset divisioonat hirmuaseistuksineen sille kolmannelle linjalle.
Miten kolmas erä voitettiin, kun kaksi ensimmäistä hävittiin, kysyi äsken mm. kenraali Oesch eräässä lehtikirjoituksessaan. Siinä onkin kysymystä kerrakseen.

***

Me kristityt tietysti vastaamme yksikantaan, että armollinen Isä pani jälleen kätensä niiden suunnitelmien eteen, jotka tarkoittivat kansallisvaltiomme historian perään lopullista pistettä.
Näin asia onkin. Kiitos ja kunnia valtiollisesta riippumattomuudestamme on yksin Jumalan. Siitä emme tingi.
Mutta Jumalalla on aina ollut varastossaan maallemme oikeat miehet kutakin olemisemme ja elämisemme ratkaisukautta varten.
Ns. jatkosodan vaarallisina aikoina, kuten tuolloinkin Kannaksen vyöryn päivinä, oli tuollainen Jumalan valitsema kansamme "voimallinen Gideon," äsken edesmennyt tasavaltamme silloinen presidentti Risto Ryti.

***

Tuolloin oltiin saksalaisten aseveljiä, "wafjenbriidereitä." Ei se hääviä veljeyttä ollut, mutta noissa oloissa meidän ainoa tiemme.
Presidentti Ryti, kuten "Marskikin," osasivat olla sitä, olematta sitä kuitenkaan liiaksi. Eivät tahtoneet sitoa kansamme kohtaloita liiaksi Saksan kohtaloon, minkä he tuntuvat aavistaneen joltisenkin sellaiseksi, kuin miksi se sittemmin muodostui.
Mutta Risto Ryti näki myös toisaalta sen, ettei meillä ole aseita torjumaan venäläisten ilma- ja panssariaseen ylivoimaa, ellemme saa käsiimme niitä uusimpia keksinnöitä, joita saksalainen aseteollisuus sodan kehitystä myötäillen oli tuottanut.
Saksan aseet oli siis saatava suomalaisten puolustusjoukkojen käyttöön.

***

Joku nykyaikainen politiikan tekijä olisi oikopäätä marssittanut valtiokoneistomme kansanvallan käyttäjän, eduskunnan, siihen Ribbentrop sopimukseen, jolla aseapu maallemme turvattiin. Olisi ollut niin helppoa pestä omat kädet puhtaiksi, ja paeta henkilövastuuta kansaneduskunnan seljän taakse.
Tämä tällainen on nykyisin vallalla olevaa muotia maan asioita "hallittaessa."
Entäpä Ryti?
Hän näki, että maan on voitava riippumattomana valtiona, ja kumoamatta omaa hallitusmuotoaan, luovia läpi vaikeuksien rauhanneuvotteluihin. Siksi oli hänestä tärkeää, että sotarintama saataisiin jähmettymään, ja samalla säilymään valtiolaitoksemme koskemattomuus tuleviin aikoihin.
Siksi hän päätti näin:
ON PIENTÄ, JOS YKSI MIES SORTUU, MUTTA LIIAN SUURTA, JOS KOKO KANSALLISVALTIO TUHOUTUU. NYT OLI MIEHIÄMME SÄÄSTETTÄVÄ.

***

Tuolla päätöksellä rintamiemme taistelun luonne muuttui joltisenkin täydellisesti. Sen me mukana olleet hyvin muistamme.
Monen suomalaisen miehen sydän kiitti tuolloin Jumalaa oikeasta miehestä oikealla paikalla.
Ja tulee kiittämään iästä ikään.

-tt-
Päivämies 8.11.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 06 Maalis 2011, 21:08

Kulkueita


Moninainen on ihmismenontuuli. Sen osoitti taas kerran, ohitsemme kohissut Vappupäivä.
Jo päiviä varemmin näimme ensimmäiset vappukulkueet. Totisin tosi oli niillä kulkueeseen käynnin syynä. Ankaran talven jälkeen, piti saataman yhdessä nipussa pari keväistä juhlapäivää, — olivatkin niin peräti aurinkoisia ja suvisen leppoisia — ja ne piti toki valmistautua ottamaan vastaan viinan voimalla tunnelissa.
Viinajono on totinen kulkue, oletteko panneet merkille. Silmät tapilla siinä seistään, ja askel, pari liikahdetaankin. Siinä menee mies ja nainen. Menee. Ja se tiedetään joltisenkin varmasti, mihin menee.
Paljon on mennehiä, ei paljon palannehia.

***

Eräs ihmismenon oikku juuri Vapunpäivänä, on julkinen suunsoitto.
Vanhusta ja äsken kävelemään noussutta lasta, niiden väliltä sitten kaiken mahdollisen ikäluokan edustajia kadunpituisissa kulkueissa. Keulassa torvet ja rummut ja punaliput. Ja sitten standaareja, joihin on yritetty löytää iskulauseita, mutta huonolla maulla ja menestyksellä, kun olot maassa ovat noidenkin suomalaisten naisten ja miesten mielestä - jos nämä panevat käden sydämelleen — tosiasiassa hyvät.
Standaarimiehet näkyvät hieman ujostelevan "kantamustaan, vaikka ujostelusta vapautuminen on alkeisoppi tässä teatterikoulussa.
Olisi odottanut komukoiltamme jonkun, joko murheen tai riemun sanan, kun sentään heidän epäjumalansa "generalissimus" on niin tyystin kuollut, kuollut myös poliittisesti.
Käy vähän sääliksi nuo, sinänsä reilut suomalaiset ihmislähimmäisemme, joita talutetaan.
Eivät tiedä edes sitä, milloin pitää itkeä, milloin iloita.
Näilläkin ihmisillä on iäisyys edessään. Heillekin olisi Armahtajalla antaa elämä. Elämää heillä ei nyt ole. On vain kulkue.

***

Vappu meni myös valkolakeissa.
Akateemisilta kansalaisiltamme odottaisi toukokuun ensimmäisenä, samoin kuin Flooranpäivänäkin, jotain suurten katsomuksien pohdintaa. Sellaista ajan ilmiöitä ja merkkejä tunnustulevaa sanaa, joka vavahduttaisi ja valveuttaisi suomalaisen kansamme.
Onhan ajassamme koettavana kokonainen materialismin tuho, atomifysiikan löytöjen vuoksi. Katsomiskysymykset eivät tunnu sivistyneistöämme erityisemmin kiinnostavan. Eivät vallankaan iäisyysongelmat.
Tuntuu siltä välistä, että lakki ja muut oppiarvojen tunnukset ovat pääasia. Pään asioiden toivoisi muuntuvan sydämen asioiksi.
Sydäntä nykyisin tarvittaisiin.

***

Ainakin Kemissä ja Raahessa värittivät katukuvaa myös seurajuhliinsa kokoontuneiden kristittyjen kulkueet. Ulkonaisesti näiden kulkueiden menoa ei oltu järjestetty, mutta kun ylhäältä on sydämiin siunattu Jumalan vanhurskauden nälkää ja janoa, on päästävä sinne, missä Pyhä Henki julistaa Elämän Sanaa.
Tavoitimme Kemissä erään arvovaltaisen tarkkailijan, henkilön, joka oli kohdannut kaikki nämä kulkueet. Hänen sisimpänsä oli järkyttynyt kaiken näkemisestä, sillä "näissä kulkueissa kävi silmieni editse koko tämän päivän maailma, myöskin jumalanvaltakunta."

Rohkaistuu, kun näkee, miten runsaasti Herralla Jeesuksella on ympärillään nuoriakin, heitä, jotka ahkeroivat parannuksen tekijöinä sisälliseen puhtauteen, ja ulkonaiseenkin kunniallisuuteen.

-tt-
Päivämies 8.5.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 07 Maalis 2011, 11:18

Kenttäpiispa


Kun kenttäpiispan vakanssi armon vuonna 1941 perustettiin, ymmärrettiin Suomenmaassa puolustusvoimien, ja niissä suoritettavan sielunhoitotyön merkitys.
Muuan saksalainen SS-upseeri oli tosin Raatteesta lähtien aina Pistojoelle asti naljaillut suomalaisella "siviiliarmeijalla", jolla pitää olla "nasarealaiset satusedät" saattajinaan sodassa, kun heikäläiset taas "wir sind eine Hitler — Jugend und brauchen keine christliche Tugend." ("olemme Hitler-nuorisoa emmekä tarvitse kristillisiä hyveitä.").
Mutta tämä samainen korska ivaaja voivotteli surkeasti pelosta, panssarivaununsa alla poterossa, Pistojoen tulisessa sillanpäässä, kun pari suomalaista sotilaspappia itseään säästämättä hoivaili haavoittuneita aseveljiään julmetussa kranaattisateessa avoimen taivaan alla.
Näytti, että se olisi tuo saksmanni ollut tuolloin oikeinkin sen "nasarealaisen sadun" tarpeessa. Eikä se sittemmin ainakaan meikäläisten kuullen pullistellut.

***

Kenttäpiispan ja hänen alaistensa pappien asioista jutellaan yleensä vähän. Suomessahan ei erityisemmin porrata sellaisesta, mikä on niin kuin ollakin pitää.
Se vain on kaikessa hiljaisuudessa todettu, että suomalainen koti lähettää poikansa turvallisin mielin "kruunua palvelemaan", kun siellä äksiisissä on kenttäpiispakin pitämässä huolta, että kristillinen henki on mukana tässä miehisten kansalaistemme kasvatustyössä.
Kotona ymmärretään, että armeijassa pitää kristillisen työn johdossa olla kenraalikuntaan kuuluvan kenttäpiispan, sillä muutoin ei työllä siellä ale tarpeellista arvovaltaa. Pappikin pukataan helposti "juustoveittimiesten" syrjäiseen kastiin. Ei sitä pelkällä rähinäremmillä huhkita miesten maailmassa.
Siksi on oltu tyytyväisiä kenttäpiispan olemassa oloon. Hän on ollut eräs avain vaikeasti lähestyttävän miesten maailmaan.

***

Kenttäpiispalla on valtava edustustehtävä. Se on tärkeämpi kuin osataan arvatakaan. Asemiesten parissa hän edustaa kirkon asiaa. Ja kotirintamalla hänen on sekä rauhan, että sodan päivinä, oltava asemiesten omalaatuisen maailman lähettiläänä.
Mitenkä harkitusti ja arvokkaalla tavalla kenttäpiispa onkaan hoitanut tämän viimeksi mainitun lähettilästehtävänsä, ja olosuhteissa, joissa pienikin tyylirikko olisi voinut turmella äärettömiä arvoja.
Kun kenttäpiispa on vihkinyt sankarihaudan, tai tuonut armeijamme tervehdyksen invaliidien tai kaatuneiden omaisten juhliin, on hänen esiintymisensä tuonut tuntuman veljiin, joiden uhrista me hengitämme vapaata ilmaa. Mutta hän on välttänyt tuolloinkin ohjautumisen sankarten palvontaan, ylentämällä kiitoksen Jumalalle.

***

Suomenmaan kunniakas armeija tarvitsee kenttäpiispansa. Tuo tärkeä vakanssi on koetellun ja kansamme, ja sen kunniakkaan ja maailman todellisimman kansanarmeijan symbooli.

—tt—
Päivämies 24.5.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 07 Maalis 2011, 22:24

Tunturiretki paperilla
Lasten oma soppi


Me lapset emme ole vielä tehneetkään kaikki yhdessä oikeaa tunturiretkeä. Emmehän me tällä paperillakaan kyllä voi sellaista todellisuudessa tehdä, mutta ajattelin, että voisimme ajatuksissamme tehdä sen, ja mukaan saa lähteä aivan jokainen, sinäkin, joka tätä nyt luet.

Tehkäämme siis nyt pieni tunturiretki, ja antakaamme Taivaan Isänkin olla mukanamme.

"Nuori sisar" Inarista pyytää meitä pienelle tunturiretkelle, jonka hän on laatinut paperille.
On lauantai-ilta pienellä tunturimajalla, jonne me, uskomassa, olevat lapset olemme oikein joukolla saapuneet. Takassa loimuaa tuli. Yritämme istuutua sen ääreen, mutta huomaammekin samassa laskemaisillaan olevan auringon, ja juoksemme kilpaa ulos, sitä katsomaan.

— Tuolta ylempää näkisi varmaan paremmin, huomaa joku.
Se huomautus on paikallaan, ja niin me menemme joukolla vaaran rinnettä ylös. Muutamalla putoaa kenkä juostessamme. Odotamme, että hän saa sen jalkaansa, ja sitten riennämme uusin innoin kohti vaaran lakea.

— Kuinka kaunista tämä onkaan! Kuuluu huudahduksia, eikä suotta!
Koko taivas auringon ympärillä loistaa värimerenä. Punaisen kauneimmat ja puhtaimmat vivahdukset valtaavat sen puolen taivasta, ja toisella puolen ikään kuin vastapainona sille, on taivas tumman, syvän sininen, miltei musta. Ja me ihailemme sitä loistavaa näkyä, se komeus tunkeutuu sisimpäämme, ja tunnemme jokainen olevamme lähellä Jumalan hymyileviä kasvoja.

Palattuamme takaisin majaan, huomaamme takasta tulen sammuneen. Sytytämme sen uudelleen, valmistamme vuoteemme ja keräännymme takan ääreen. Olemme kovin ihastuneita vieläkin äskeisen auringonlaskun kauneudesta. Sinä ehdotat laulun, "Kiitos Sulle, Jumalani", toiset yhtyvät ehdotukseen, ja pian täyttää kämpän kodikas Herran kiitos.

— Laulakaamme vielä, "On lepopaikka suloinen", ehdotan vuorostani minä. Mieleeni johtuu nimittäin edellisestä laulusta eräs rakas vanha täti, Siivikon mummo, joka saa usein armon kiittää Jeesustamme aivan yletyin käsin, ja tiedän hänelle erityisen rakkaaksi tämän ehdottamani laulun. Niin sekin laulu lauletaan siinä takkatulen loisteessa, ja monta muuta. Miltei jokaisella meillä on omat mielilaulunsa tai virtensä, ja nehän me tietenkin laulamme.

Väsymys voittaa.
Olemme jo jokainen peiton alla, kun muutamasta vuoteesta kuuluu: "Kuulkaa, eikö niin, että joku lukee iltarukouksen ääneen ja toiset yhtyvät siihen ajatuksissaan. Me teemme kotona aina siten."
Luonnollisesti yhdymme ajatukseen, ja moni saa pidättää herkkiä kyyneleitään kuunnellessaan, kuinka toiselta puolen huonetta kuuluu levollinen:
– Levolle laskeun, Luojani...
Yö on rauhallinen, kun tiedämme isän valvovan puolestamme.

Aamu valkenee.
Aamuvirrellä aloitamme päivän, olemmehan jokainen uskomassa. Kello on vasta siinä kuuden maissa, mutta ei ketään enää väsytä. Panimmehan nukkumaan miltei heti auringonlaskun jälkeen, ja aurinko laskee syksyllä Lapissa aikaisin.

Teemme suunnitelmia päivän varalle. Se on jokaiselle kuin itsestään selvää, että kello yhdeksitoista riennämme jumalanpalvelukseen. Päätämme tehdä vain lyhyen retken seuraavalle tunturin huipulle.
Ateriasta ja majan siivouksesta selvittyä ryhdymme jatkamaan matkaa. Maja sattuu olemaan niin mukavalla paikalla, että pääsemme heti laskeutumaan kuruun, joka majan ja retkemme kohteeksi määrätyn huipun välillä on. Keveänä nousee jalka myötämäkeä mennessä.

— Kyllä se olisi mukavaa, kun aina saisi elämässään kulkea vain myötämäkeä näin kauniilla ilmalla, auringon paisteessa, eikä vastatuulta olisi koskaan, kuuluu joukosta toivomus.
Olemme hetkisen kaikki hiljaa, kunnes joku virkkaa:
— Mutta ei se vain hyvä olisi sekään. Sellaisessa menossa minulta ainakin unohtuisi Jumala kokonaan.

– Niin voisi kyllä helposti käydä, myöntää äskeinen toivojakin, mutta sanoo kuitenkin vielä:
— Ei Jumalan tarvitsisi silti niin raskaita kuormia antaa ihmisille kuin hän antaa.

— Mä syntiin täällä joudun useaan.
Ja siks' mua Herran täytyy kurittaa päivittäin,
Se armoa on, min suo Jumalain,
laulaa heläyttää hänelle vanhin joukosta, sanoen vielä:
– Huomaa! Se armoa on!

Juttelumme keskeytyy, sillä muutamat etummaisina kulkevat huutavat meille riemuissaan:
– Katsokaa tunturille! Poroja!
Ja eikö olekin siellä melkein huipulla poroja, jotka meteliämme säikähtäneinä juoksevat kauemmas, meiltä näkymättömiin.

– Oi miten herttainen puro tuolla onkaan! Menkäämme nopeasti sinne!
Olemme jo nousemassa rinnettä, ja puolivälissä on se puro, jonka viereen pysähdymme. Kirkasvetisenä se hyppelehtii kiveltä toiselle kapeassa uomassaan.

– Puhdasta vettä näkyy tuntureilla olevan, tuumaillaan.
– Elämän vesi on puhtaampaa.
— Niin on.
— Mitenhän se pysyneekin kirkkaana, vaikka siihen niin paljon syntiä upotetaan?
— Ihmeelliseltä tuntuu asia.

Juttelua elämän vedestä riittää vielä eteenpäinkin mennessä. Ja asian muistuttajana oli vain pieni, kirkas tunturipuro.
– Kuka ehtii ensimmäiseksi ylhäälle?

Kas, huippu on jo lähellä. Vain pieni nousu, ja sitten:
– Ah ihanaa!

Aamuauringon kirkkaassa valossa maisema on, jos mahdollista, vieläkin kauniimpi, kuin mitä se illalla oli viereisen vaaran päältä katsellessa auringonlaskun aikaan. Ja siellä ihan ylhäällä, voimme miltei tarttua Jumalaa kädestä. Niin lähelle taivas±a pääsemme.

Siellä on moni uskotonkin ihminen joutunut ajattelemaan syvemmin Jumalan olemassaoloa. Hän huomaa pakostakin, että on olemassa jotain korkeampaa, kuin mitä täällä maailmassa voi ihminen löytää. Jokainen tuntee siellä, kuinka on olemassa vain yksi käsi, joka kaikkea ylläpitää, ja kaikesta huolehtii. Eikä sellainen voi olla ihminen. Ihminen, "Jumalan kuva", on vain pieni osa maailmankaikkeudesta, ja vavahtaen hän joutuu muistamaan: - Olen vain kolme lapiollista multaa...

Mielemme on juhlatunnelmissa koko paluumatkan. Emme puhu paljoa, vain ajatukset työskentelevät.

Olemme palanneet tunturilta, ja menneet koteihimme, mutta retkemme ei vielä ole lopussa, sillä kohta, puoli yhdeltätoista kuulemme kirkonkellon tasaisen ja rauhallisen äänen, Keräsen papan soittamana kutsuvan meitä Ivalon pieneen rukoushuoneeseen, jumalanpalvelusta viettämään.

Ja pian istumme kaikki vierekkäin kirkossa kuunnellen, kuinka Ahon setä lopettaa retkemme kauniisti, luvaten jokaisen uskoa syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Lasten oma soppi
Päivämies 8.11.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 10 Maalis 2011, 09:46

Että tietää rukoilla


Kristillisyyden uutiset eri puolilta kotimaastamme, kuten myös ulkomailta, eivät ole turhanpäiväisiä juoruja, eikä juttuja meillekään tavallisille penkkikristityille.
– Mitä Täti tuolla tarkoittaa?
– Sanonpahan vain, että saa niitä Päivämiehessä olla muitakin kuin saarnoja ja hartauskirjoituksia.
– Saanko panna leikkiä väliin: onko Täti-rukkaan, vaikka olette jo 80 vuotta täyttänyt, päässyt hiipimään tuollaista huikentelevaisuutta ja maailmallisuutta? Että nyt jotakin voitaisiin asettaa saarnojen ja hartauskirjoitusten rinnalle!
– Niin hiipinytkö! — — — Maailmallisuudenkaan ei tarvitse enää minuun hiipiä, kun sitä on muutenkin naulalleen minussa niin paljon, kuin on ihmistä, enkä minä saarnoja ja hartauskirjoja tai kirjoituksia halveeraa sillä, mitä sanoin kristillisyyden päivänuutisista! – – – Pidän noita Herran Siionin viestejä maailman eri kulmilta siksi itselleni tärkeinä, että tiedän rukoilla sitä, mikä jumalanvaltakunnalle kulloinkin näkyy tärkeäksi.

***

Noin tervehti toimitusta 81 -vuotias kristitty vanhus.
Emme ole sittemmin saaneet ajatuksiamme irti tuosta hänen sanomastaan. Siihen tuntuu sisältyvän niin viljalti jumalaltista viisautta, että olisikohan parempi, jos emme ryhtyisi sitä lainkaan repostelemaan.
Mutta saanemme kuitenkin todeta sen, että me kristittyrievut sorrumme liian usein oman yksityisen "ympyrämme" sisään, että alituinen murhevirtemme on, "tunnen itseni niin huonoksi", "olen niin kylmä ja liikkumaton", "miksi minun pitää olla niin kovin kiusattu", "jaksankohan minä" ja "kun se aina tulee se minun vanha, tuttu helmasyntini."

Profeetta puhuu Israelin paimenista, jotka "kaitsevat vain itseään," eivätkä Herran lampaita.
Sana ei ole aiheeton, vaikka tärkeää onkin valvoa henkilökohtaista uskomistaan ja tuntonsa puhtautta. Mutta itsensä kaitseminen ei ole kristityn valtakunnallinen kutsumusasenne pyhän evankeliumin mukaan.
Päinvastoin kuin uskottomuuden aikainen elämämme, joka elettiin minä — keskeisesti, omin yksilöllisin pyytein, on elämämme kristittyinä Kristukseen liittymistä, jossa kukin ruumiinjäsen palvelee samaa suurta ja yhteistä kokonaisuutta.
Nuo kristityt vanhukset ovat käytännön dogmaatikkoja, uskonopin todellisia professoreita. Ja he ovat useinkin taitavia psykoloogeja-
– Mitenkö niin?
– Eiköhän Herrakin kutsunut meidät työhön viinimäkeensä enemmän itse tuon valtakunnan asialle voittamisen, kuin suurten saavutusten toivossa.
Kun joudumme kohottamaan katseemme omasta, pimeästä "ympyrästämme" itsemme ulkopuolelle Kristus-valoon, näemme, mikä asema meillä Häneen nähden on. Näköalat aukenevat, kirkastuvat, kun pääsemme tarkkailemaan asioita Jumalan Kristuksesta käsin.

***

Kun rukouksen lahjakin saa kirkastua niin, että alamme rukoilla, siunautuu jo siitä valtavasti sydäntämme keventävää pyhää huolettomuutta. Löydämme Hänet, joka jaksaa kantaa.
Entäpä sitten se, että kun emme muuten voi, niin voimmepa esirukouksin olla mukana Herran Siionin yhteisessä työssä ja touhussa.

-tt-
Päivämies 27.9.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 11 Maalis 2011, 14:52

Seuratuvilta ja kotiveräjiltä

Päivämiehelle kunnansihteeri Toimi Tuuremo

Jos voisimme nähdä ajassa taaksepäin, olisi mielenkiintoista nähdä, miten ennen vanhaan elettiin. Harvoin syvennymme ajattelemaan me, joilla on kaikki mukavuudet, on ruokaa, vaatteita ja kaikkea runsain mitoin, miten yksinkertaista elämää menneiden polvien aikana elettiin, ja silti oltiin tyytyväisiä ja onnellisia, ehkä paljon onnellisempia kuin nykyaikana.

Nämä pakinani aiheet olen kerännyt täältä Ranuan kirkonkylän ja Haarahiltusen seuduilta. Sain viettää varsin hauskoja hetkiä Seppälässä ja Anttilassa, sekä Nastän emännän parissa vanhoja tarinoita kuunnellen. Liepä liikekeskuksissa tavat olleet minkälaiset tahansa, niin tähän sitä elettiin täällä lähes sata
vuotta sitten:
Talot olivat huoneiltaan suunnilleen samanlaisia kuin nytkin. Ne olivat maalaamattomia, katto tuohesta ja painona puisia malkoja. Puuta riitti metsässä
kaataa mistä vain, että ryske kuului, ja niitä kaadettiin. Talojen kesken kilpailtiin, kuka rakentaa isomman kesäpuolen, ja sen ylpeempi oli talo, kuta isompi oli kuisti. Tästäpä ovat peräisin isot kuistit täällä, mm. Kuhassa.

Palkollisia pidettiin suurissa taloissa ainakin yksi renki ja kaksi piikaa. Rengin palkka oli 60 – 80 mk vuodessa ja piian n. 20 mk. Lisäksi annettiin talosta yhdet kengät ja kengäkset vuodessa ja piialle 4 naulaa villoja, jotka hän sai itse kehrätä omiin tarpeisiinsa.
Lehmiä oli suuremmissa taloissa jopa 10, Haarahiltusessa 35, lisäksi hevoset. Poroja pidettiin siihen aikaan samoin kuin nyt. Haarahiltunen oli suurin porotalo, ja siellä oli 100 poroa. Kun ottaa lukuun muiden talojen porot, oli varmasti poroja paljon syksyllä aitauksessa.

Viljelyskasvit olivat ohra, ruis, jota oli suunnilleen 1/3 pelloista, kaura ja peruna. Saamieni tietojen mukaan ei halla siihen aikaan pahemmin runnellut viljelyksiä ainakaan tässä kirkonkylän seudulla.
Maanviljelyskaluja oli maasepän tekemät aurat ja karhit. Karhit olivat puusta, rautapiikit pistetty läpi. Kaikki työkalut, kuten hangot, viikatteet, lapiot ym. olivat maasepän tekemiä. Rauta tuotiin rautaruukista, joka oli Kuorimossa, Oulun lähellä. Sieltä tuotiin myös rautaiset keittopadat.

Miesväki metsästi ahkeraan. Lintuja pyydettiin, satimilla, ja niitä saatiin toisinaan niin paljon, että lihaa suolattiin. Jäniksiä pyydettiin ansoilla. Pyssyt olivat suustaladattavia, maasepän tekemiä. Ruuti ja nallit ostettiin, ja luodit valettiin kotona.
Liikkuipa karhujakin siihen aikaan näillä mailla. Seppälän vanha isäntä muisteli, miten hän pääsi nuorra karhuntappajaisiin. Miehiä oli kolme hevoskuormaa, ja matka kulki Näätähaaran kautta Kälkäjäisvaaraan. Aseina heillä oli hankoja, kankia, kirveitä ja yksi suusta ladattava pyssy.

Mistäpä arvattiin aika, milloin karhuja pyytää? "Kun kärpänen alkaa lennellä huoneessa seinällä, alkaa karhu kömpiä pesästään." Hanki nimittäin alkaa silloin upottaa, ja jäljet hyvin näkyvät hangella.
Niin nämä miehet sitten ajelivat Kälkäisvaaraan, ja löysivät kontion pesän. Kaksi miestä pani kanget ristiin pesän suulle, ja yksi rupesi vierelle vahtiin. Toiset pistelivät pesän peräseinämän läpi, ja hätyytteli karhua ulos, mutta eipäs se vain liikahtanutkaan. Kovasti saatiin tehdä työtä, ja toinen kankikin pois, ennen kuin se kömpi ulos, ja kirvespohjalla "kollattiin." Karhun lihaa ei siihen aikaan syöty. Lihat jätettiin metsään, ja nahkat tuotiin kotiin, ja myytiin useimmiten.

Kesäisin kalastettiin talojen lähellä olevista järvistä. Pyyntivehkeinä olivat verkot, rysät ja nuotat. Onkimista harrastettiin hyvin vähän. Kun oli tiedossa kalanpyydysten kutominen, ostettiin hamppua, ja naiset kehräsivät langat kOtona.

Kun emännät lähtivät pimeän aikaan navettaan, otettiin puinen lypsykiulu käteen, ja iso pärenippu kainaloon. Tulipaloja oli siihen aikaan vähän, vaikka pärevalkeaa poltettiinkin.

No, mistäpä tuli saatiin, kun ei ollut tulitikkuja. Se tehtiin tuluksilla. Jos haluttiin isompaa liekkivalkeaa, oli sitä varten erikoinen tulikuppi, jossa oli jotain kovaa ainetta. Sen äärellä lyötiin raudalla kiveen, ja kipinät lensivät tulikuppiin, josta tuli otettiin kuivatulla koivukäävällä, joka on hyvin syttyvää ainetta, siitä sitten pantiin uuniin. Piippua sytytettäessä ei tulikuppia käytetty, vaan kipinät lyötiin suoraan kääpään, ja siitä tuli sen verran tulta, että sai piippuun tulen. Piippua varten tuotiin Oulusta Vennään lehtiä, jotka olivat nipussa ostettaessa, piippumiehet niitä söivät ja hakkasivat piippuun.

Valaistusvälineet olivat siihen aikaan huonot. Piisissä pidettiin tulta, ja sen äärellä istuttiin, päre paloi pihdissä. Keittiössä voi olla joku pieni tuiju. Siinä oli läkkipellistä pieni öljypesä, johon pantiin hiukan öljyä, eikä siinä ollut lasia. Emännällä oli päre hellan luona pihdissä, kun hän keitti pimeän aikaan. Syksyisin valettiin kynttilöitä. Naisväki teki mieluiten homman, ja poikaset olivat ahkerasti auttamassa kynttilöiden kastamisessa. Kynttilät olivat pienenlaisia, ja niitä poltettiin lyhdyissä, joissa oli puukehykset, ja niihin laitettu sopivat lasinpalaset. Lisäksi valmistettiin juhlakynttilöitä. Ne olivat isompia, mutta niitä poltettiin vain sunnuntaisin, ja silloin kuin luettiin. Maitokamarissa käydessä pantiin kynttilään tuli.

Iltaisin istuttiin piisin ääressä, ja tehtiin puhdetöitä. Naiset kutoivat ja kehräsivät. Rukit ostettiin Pudasjärveltä, koska rukkimestaria ei ollut paikkakunnalla. Koivulan taloon Kuukasjärvellä tuotiin rukki Viipurista, mitä reittiä sitten lienee tuotukaan.

Miehet kutoivat verkkoja, paikkasivat ja valmistivat kenkiä ja kintaita, tekivät rekiä ja kiskoivat päreitä, joita piti olla paljon. Kuukkaan Koivulassa oli "kasopäreet." Siellä oli erikoinen kömmänä, missä kymmenet pärekuovot säilytettiin. Puhdetöitä tehtiin hiljaisina, ja oltiin työssä kiinni.
Sattuipa eräässä talossa, että heinään lähtö oli sydänmaalle aamulla, ja reki vielä kaplaina pirtin orrella. Illalla se reki valmistettiin, ja aamulla mentiin heinään, joten sukkelia sitä oltiin siihen aikaan.

Kun ennen vanhaan suutari tuli taloon, rupesi emäntä suutarilankaa kehräämään.
Olipa tiettyä jo siihenkin aikaan, että kipakka ihminen on kaikkine vikoineenkin hyvä työntekijä. Sitä todistaa tämäkin: "Elli-Kaisa työtä tekee, jos värkit pitää. Hyvä torakumppani, aamusta uni makea."
Elli-Kaisa oli Simojärvellä palkollisena.

Kaikki vaatteet ommeltiin silloin käsin. Keskitalon Reeta- emännälle ostettiin n. 60–70 vuotta sitten, ensimmäinen käsin pyöritettävä ompelukone, ja vähän myöhemmin jalalla polettava kone, Laiva-Aaten, nykyisen Kaitalan isännän isän talouteen.
Kauppoja ei ollut ennen kuin, n. 70 vuotta sitten perusti Juho Määttä tänne liikkeen. Se oli kylmässä, uunittomassa huoneessa, ja siinä myytiin enimmäkseen sokeria, kahvia ja tupakkaa.

Kankaat ostettiin pääasiassa kiertäviltä laukkuryssiltä, jotka tiheään kulkivat talosta taloon, selkä kangaspakkoja täyteen ladattuna. Ottaen huomioon pitkät matkat, miten lienevät jaksaneet kantamuksineen taivaltaa.

Miesten vaatteet ommeltiin kotona kudotuista kankaista. Miehille kudottiin puolivillaisia kankaita ja sarkaa, joka tamppautettiin Oulussa. Raitakangas kudottiin kotona, mutta myös ostettiin laukkuryssiltä. Miehille valmistettiin alushousuja "hurstista", jossa oli pumpulinen ostoloimi, ja hamppukude. Kangas kudottiin kotona. Välipaitoja, jotka vastaavat nykyisiä villapaitoja, valmistettiin pumpuliloimiin valkoisella lampaanvillalangalla kudotusta kankaasta. Flanellia ei silloin vielä ollut saatavana.
Naisille kudottiin myös paksummat vaatekankaat kotona, samoin raidalliset alushameet. Naisten pukuna oli pitkä hame ja nuttu. Myös huivi kudottiin. Kulkukauppiailta ostettiin pumpulikankaita. Kengät olivat naisilla ja miehillä saappaat, sukat kotona kudotut lampaanvillaiset.

Melkeinpä joka talossa oli kangaspuut. Emännät itse osasivat laittaa kankaan puihin, tai jos ei, niin sen teki joku muu naisihminen. Pellava ja hamppu ostettiin Oulun torilta. Langat värjäytettiin Oulussa värjärillä. Itse ei paljoa värjätty. Laukkuryssiltä ostettiin "aneliini väriä," mutta se ei tahtonut pysyä. Keilakärki kukkia kerättiin, ja niillä keitettiin väriä. Värjätessä piti kokeilla eri tapoja, koska ei ollut minkäänlaista tietoa asiasta. Sipulia ei kasvatettu, joten niidenkään kuoria ei voitu käyttää tähän tarkoitukseen.

Tiettävästi on aikaisemmin kehrätty myös värttinällä jonkun verran, koska niitä on ollut vielä joissakin taloissa tallella. Pitsiä tiedettiin olevan olemassa, mutta ei käytetty, liekö edes nähtykään.

Lattia pestiin pari kertaa vuodessa, ja miehetkin olivat siinä auttamassa. Lattiat olivat maalaamattomat. Kesäisin toimitettiin pesu yöllä. Toisissa taloissa tuli rannilta naapureita auttamaan. Pitkässä rivissä edettiin yli pirtin lattian, ja varpuluudilla ja hiekalla hangattiin, ja valkeapa siitä tulikin. Lattiassa oli varta vasten tehty reikä, mistä luutuusvedet ohjattiin sillan alle. Astiat pestiin puisessa, jalkojen päällä olevassa leveässä astiassa. Astian pohjalle pantiin hiekkaa ja sitten vettä. Katajapesimen ja hiekan kanssa hangattiin. Astiat olivat puhtaat silloin, kuin ne pestiin, joka taidettiin toimittaa noin kerran viikossa.

Ruokatalous oli siihen aikaan paljon yksinkertaisempaa kuin nyt. Keväällä leivottiin leipää enemmälti, ja se kuivattiin orsilla, säilytettiin puojissa orressa. Leipään pantiin ruista sekaan. Rieskaa leivottiin pyhäksi, kuten nytkin. Hiivaa ei silloin tunnettu, vaan taikina hapatettiin juurisaavissa.

Tavallisesti syötiin neljästi päivässä: klo 7, 12, 3 ja 9. Keittoa oli tavallisesti vain aamulla ja illalla. Aamulla keitettiin useasti ohrapuuro. Päiväaterioilla tuotiin pöytään vain leipää, piimää ja suolakalaa, joka oli puisessa kaarassa. Astioina olivat puukupit, puulusikat ja puukot. Miehet ja naiset istuivat eri puolilla pöytää, toiset penkillä ja toiset lavitsalla. Miehet juoda hurauttelivat särvintä toisesta kaksikorvaisesta puutuopista, ja naiset toisesta. Voita annettiin vain lauvantaisin ja sunnuntaina. Se myytiin, että saatiin tarvisrahoja. Voita varten oli pienemmät puulautaset.

Toimi Tuuremo
Päivämies 27.9.56
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 15 Maalis 2011, 10:00

"Siellä oli niin paljon meitä!"


Siellä oli niin paljon meitä!
Taitaapa kuulostaa tutulta, vai mitä?

Siinähän ne ovat ne tavallisimmat, ja aivan liian usein myös ainoat terveiset, joita me nykyajan ihmiset tuomme kotiin ja arkemme ympäristöön hengellisistä tilaisuuksista.
Ja kun me kerromme tietyllä äänenpainolla juuri nämä seurakuulumiset, tulemme me ilmiantaneeksi koko "hurskaan kurjuutemme", sen hirvittävän tosiasian, että huomiointimme keskuksena tuossa tilaisuudessa, jossa sielumme tuli saada armohoitoa Herralta, olikin kaiken aikaa vain ihmisten joukko.
Jos näin todella on, lienee meidän tunnustettava, että uskonnollisuutemme on pahoin sairasta.

***

Sairastako?
Niinpä niin, aivan, suoralta kädeltä sanoen. Sillä ihmispaljouteenko Herra rakensi pyhälle kokoontumiselle lupaamansa siunauksen? Eihän toki. Hänhän sanoi opetuslapsilleen: "Missä kaksi tai kolme on kokoontuneina minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellänsä."
Tuntuu todella siltä, että nykyisen maailmanajan uskonnollisuus on aivan oleellisesti aistienvaraisuutta.
Sinä tuot tähän puolustukseksesi Tuomas -apostolin tuttuine sanomisineen: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko."
Mutta huomaathan, että puolustuksesi horjuu jo siinäkin lähtökohta-aiheessaan, että kun Tuomas kaikesta aistienvaraisuudestaan huolimatta aivan ilmeisesti ikävöi ja odotti Herraansa, Mestariansa, on nykyajan uskonnollisuudelle peräti riittoisaa, se että näkee joukkoliikehtimistä uskonnollisissa merkeissä. Tuomaan toiveiden kohde oli Kristus.
Mihin nykyisin tähyillään?
Kohde taitaa olla pahasti sumussa, vai mitä!

***

Eikö tämä tällainen sumussa purjehtiminen voi ajan mittaan käydä suorastaan tuhoisaksikin?
Aivan varmasti. Jo siitäkin syystä, että tuo aistienvarainen uskonnollisuus luopuu kuin luontojaan siitä vanhanaikaisesta Jumalan armotaloudesta, jonka varassa elävien tunnus on läpi raamattujen ollut tämä: "Vanhurskas on elävä uskosta."
Nykyisin hengellinen kokous järjestetään, "johdetaan", kuten kansainvälinen termi kuuluu. Järjestys on tämä:
Kun katsomo on mainostettu täyteen, ja jos mahdollista yli viimeisenkin sijan, astuu alkufanfaariksi kajautetun, ehkäpä veisatun virrensäkeistön tai laulun jälkeen johtava virtuoosi korokkeelle pitääkseen rukouksen ja puheen, jolla tarkoitetaan pyytää illan kaikinpuolista onnistumista. Jälleen lavastuu musiikki, jolloin "gladiaattorit tulevat" ja, jos mahdollista, "Heros näyttäytyy, kuten amfiteatterissa torvin kuulutettiin illan kohokohtaan päästyä.
Suokaahan anteeksi, mutta eikö nykypäivän aistienvarainen uskonnollisuus ole pakostakin johtumassa pelkkään teatraalisuuteen ja totalitaariseen komentoon, jossa Herraa kohdellaan kuin ensimmäisen vuosikurssin kadettia!
Kun ihmisaistit juhlivat, ovat ne valtiaita, joiden edessä se "Karitsa, joka keritsijänsä edessä oli ääneti", jää auttamatta pikkutekijäksi.
Ja tämä tässä kauheinta onkin.
Siitä, mitäs nyt ihminen komentelee Herraa, joka on itse synteihinsä ja ylitse käymisiinsä kuollut!

***

Entä sitten, kun kokoonnutaan Herran Jeesuksen nimeen ja, vaikkapa pienenäkin pirtillisenä. Siinä jo veisataan tähän tapaan:
"Mä kyll" en saa, en tahdokaan, armolles määrää panna.
Valitse aika itse vaan, min itse tahdot, anna."
Se on toista. Siinähän pyydeään saada käydä armopöy tään. Eikä varmaan koskaan armoa kokematta. Eihän?

***

Tuon autuaan_kalkin saneet ovat tunteneet tarvetta saada julistaa Herran nimeä. Herran "kehumisessa" ovat heidän seuraterveisensä liikkuneet.
Ei meissä viheliäisissä kehumista toki olekaan, ei vaikka meitä olisi suurikin joukko koolla.

-tt-
Päivämies 30.8.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 16 Maalis 2011, 08:32

"Kun on päästy kääntöpuolelle"


Immon ukko oli tuolla lailla tuumitellut, kun olivat ihmiset kummastelleet hänen "pitkää porstuttaan." Jaksoi pahaa tai kärsimätöntä sanaa päästämättä talostella Emmansa kanssa, vaikka tuo eukko-raukka pakkasi olemaan ärmätti ja turhan tuiskija.
Ukko oli Emmansa kanssa saanut parannuksen armon. Jokisen Aukusti oli heitä molempia siunannut Karitsan lunastusveressä kaikkien heidän syntiensä anteeksiannolla. Tuo oli tapahtunut "sinä suurena sotatalvena."
Silloin oli päätetty alkaa hengessä sota "perkelettä, maailmaa ja omaa lihaa" vastaan. Olipa tietysti sovittu siitäkin, että ollaan molemminpuolisessa ystävyys- ja avunantosopimuksessa, kun nämä "kolme suurta käyvät kimppuun."
Ei soimata toistensa syntejä, kun ei Jumalakaan niin tee niille armolapsilleen, joiden synnit ja rikokset hän antoi anteeksi.
Ja kun ne ihmiset joskus sitten kummastelivat Immon ukkoa, että "miten te jaksatte tuon ämmän kanssa", niin ukollapa ei ollutkaan vastaus hakemisessa:
"Noo, jopahan toki, kun on päästy kääntöpuolelle!"

***

Kääntöpuolelle se pääsi muinen myös syyrialainen Naeman, lahjakas jos myöskin arvonsa tunteva sotaherra, kun Herra tempasi hänet, valittunaan kuin kekäleen helvetin tulesta, painaen hänet profeetallisen sanansa nöyrään uskomiseen ankaran pitalitaudin kautta.
Kyllä tuokin patriootti osasi omaa maatansa ylvästellen ihailla. Se oli hänelle iiber alles", kuten saksalaiselle heidän kotimaansa. Ivaten hän puhui Jordanista, jossa israelilainen profeetta Elisa neuvoi häntä puhdistautumaan, vieläpä seitsemän eri kertaa. Vähimmin hän osasi korskalta luonnoltaan tällaisia neuvoja pitää jumalallisina, kun ne sitä paitsi alun perin antoi israelilaisilta sotavangiksi otettu tyttönen.
Mutta Herran profeetan neuvonsanaan lopulta alistuttuaan kuuliaisessa uskossa, pääsi sotaherrakin kääntöpuolelle. Pääsi kuin pääsikin.
Ja niin kävi hänelle kuin Immon ukolle. Israelin maan multakin tuli hänelle niin rakkaaksi, että sitä piti viedä kotiin Syyriaan kokonainen muuliparin kuorma.

***

Kuusamon Tavajärven evakkomummo, jolta sota ja alueluovutus vei kodin ja konnun ja kaiken maallisen elannon, joutui ajelehtimaan rintamaiden ihmisten nurkissa, milloin missäkin.
Mutta ottipa hän "kortteerinsa" mistä tahansa, niin aina hän nosti näköpaikalle asuinloukossaan pienen pullon. Siinä pullossa oli pelkkää tomua!
Pelkkääkö?
Ei se mummolle ollut pelkkää, vaan kristittyjen jaloissa hänen kotipirttiinsä kulkeutunutta "sinä yönä, jona hänen suotiin kotikylänsä jumalanlasten kanssa pitää viimeiset seurat ennen evakkoon lähtöään." Tuo tomu oli hänelle "pyhää maata."
Tavajärven evakkomummo muisti, että oli siinä rauhanvuosien yltäkylläisyydessä joskus väsähdettykin naapurien vikoihin. Miksikäs ei silloin!
Mutta kääntöpuolelta heitä yhteisesti, ja kutakin erikseen tarkastellessaan hän aivanpa päätteli sydämessään, että jokaisen heistä piti itse asiassa olla juuri sellaisia kuin olivat. Vikoineen, virheineen.
Juuri sellaisina he olivat rakkaimpia.

***

Mistähän johtunee, että viallisten lähellä viihdymme sittenkin parhaimmin.
Syntisten kilvoittelijain käsiä tuntuu itse Kristus kannattelevan. Ei heitä seurakunnassa lyödä "rusikalla jumalattomasti." Olisiko niin, että Immon ukon "kääntöpuolella" oloon sisältyisikin se oleellisin kristillisyydessä, nimittäin
Rakkaus.

—tt–
Päivämies 18.10.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 17 Maalis 2011, 14:07

Hyvä höystönsä kullakin


Teol. lis. Jussi Kuoppala, Herättäjä -yhdistyksen toiminnanjohtaja referoi eräin osin Hengellisen Kuukausilehden numerossa 9/1956 tohtori Erik Allardin teosta Social struktur och politisk aktivitet, (Sosiaalinen rakenne ja poliittinen toimeliaisuus) tähän seuraavaan tapaan:

"Lestadiolaisuuden levinneisyysluvut," Allardt lainaa ruotsalaiselta Per Boremanilta. Liikkeen poliittisen merkityksen tutkimista vaikeuttaa sen pirstoutuminen eri haaroihin. Edellä mainitun Rydenfeltin tutkimuksen perusteella kommunismin pitäisi olla heikko siellä, missä laestadiolaisuus on voimakas, ja voimakas siellä, missä aikaisemmin lestadiolaiset alueet ovat maallistuneet. Rydenfeltin väitteiden soveltaminen Suomen olosuhteisiin on tässäkin Allardtin mielestä hyvin epävarmaa. On usein väitetty, että lestadiolaisuus ja kommunismi elävät rinta rinnan Lapin läänissä, ja että Pohjolan kommunismi ei ole agitatiossaan kristinuskolle vihamielistä. Kumpikin vedonnee samalla tavoin pohjois-Suomen köyhään väestöön. Ei ole ehkä oikein puhua suoranaisesta kosketuksesta lestadiolaisuuden ja kommunismin välillä, mutta on todennäköistä, että lestadiolaisuus on vähemmän kuin muut herätysliikkeet ristiriidassa kommunismin kanssa, sen pohjoissuomalaisessa muodossa. Lestadiolaisuus on vallitseva uskonnollinen liike niissä Lapin kunnissa, joissa kommunistinen puolue oli suurin v: n 1954 vaaleissa. Mutta toisaalta se on vallitseva siellä niissäkin pitäjissä, joissa vasemmistopuolueet saivat vähimmän ääniä. Tutkimuksen tulos voitaneen määritellä siksi näin: Lestadiolaisuus on levinnyt enemmän kuin kommunismi. Lestadiolaisuus näyttää olevan voimakas myös siellä, missä kommunismi on voimakas."

***

Panimme tähden tuohon perään, että te, lukijamme, malttaisitte hieman pitempäänkin silmätä tuota teol.lis. Kuoppalan tekstiä.
Lukekaahan toisikertaankin, ja oikein ajatuksen kanssa. Siksi panemme tähän vielä toisenkin tähden.

***

Kun tämä valo tulee Lapualta, ymmärrämme hyvin, miksi poliittisissa asioissa ko. valonheittäjän ilmeisesti kahdesta silmästä vain toinen näkee. Toinen ei ehkä näkisi pahana sellaistakaan, jos Hallitusmuodon mukaisena kansankirkon johtajana, joka on tasavallan presidentti, olisi kirkosta eronnut jumalankieltäjä, tai "maanäitinä" kastamaton pakana.
Lestadiolaisuudessa pelätään jumalankielteisyyden vaaraa niin vasemmalla kuin oikealla ja vielä keskelläkin. Siksi nähdään, että eräät henget, jotka välistä ilmaisevat itsensä näennäisesti jyrkimpinä toistensa vastustajina, ammentavat itse asiassa samasta vihan, väkivallan ja muunkin pahan hetteestä.
Ei lestadiolaisuus ole lämmennyt kommunismille, jos ei sillekään toiselle väkivallan ismille, jota Lapualla suosittiin kapinaliikkeeksi asti 1930 -luvulla. Hedelmistä puu tunnetaan. Elävää kristillisyyttä ei pidä valhein häpäistä.
Sen me vain tiedämme, että myöskin kommunismin synnistä saavat ihmiset välistä saavat parannuksen armon. Tottapa elävä kristillisyys heittää valoaan kommunistienkin sydämiin, kun tällaisia julkisia parannuksia seurakunnissa täällä tapahtuu.
Mitä taas lestadiolaisuuden ja kommunismin ristiriitaan tulee, niin sanomme vain, että lestadiolaisen Taivalkosken tai Kuusamon, ja toisaalta herännäisvaltaisen Suomussalmen välillä kulkee poliittisesti melkeinpä kuin valtakunnan raja. Ei-lestadiolaispitäjässä ovat kommunistit enemmistönä kunnanvaltuustoissa.
Seuratkaa, teol.lis Kuoppala, tarkoin Oulun ja Lapin läänin kunnallisvaalien tulostaulukot!

***

Kaikesta sitä yritetäänkin ruokakunnalleen höystöä! Nyt sattui kuitenkin keittäjän kauhaan suurus, jonka ainekset olivat tuntemattomia.

-tt- Päivämies 11.10.1956 ~
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 18 Maalis 2011, 08:17

Tärkeä kysymys



Onko oikein antautua intiimiin seurusteluun kihlakumppaninsa kanssa ennen vihkimistä avioliittoon?
Tärkeä kysymys on eräiden uskovaisten nuorten esittämä. He olivat joutuneet ivattaviksi eräässä valistuneessa seurapiirissä "vanhanaikaisuutensa" vuoksi.

***

Oli myönnetty, että intiimi seurustelu, ja varsinkin sukupuolivietin valloilleen päästäminen, ennen kihlautumista on kurittomuutta, johon nähden tarvittaisiin nykyistä jyrkempää yleistä asennoitumista.
Mutta kihlauksen tuo "kansalaismielipide" katsoi merkitsevän joltisenkin samaa kuin avioliiton.
Arvon seurapiiri oli kovasti paheksunut erästä talonrouvaa, joka oli häädellyt vuokralaisneitosensa luota ruotsalaisen sulhasen, kun tämä oli asettunut kihlattunsa huonemieheksi kuin aviomies ikään. Näin menetellen oli talonrouva muka aiheuttanut skandaalin.

***

Hienostuneisuuden ja suvaitsevaisuuden varjossa on aina hekumoinut monenlainen riettaus. Ja mitäs se nykyajan ihmisille merkitsee kihlautuminen, kun avioituminenkin on päivä päivältä muodostumassa muodollisuudeksi! Maailma etsii keinoja, helpottaakseen solmittujen avioliittojen purkautumista. Kihlauksen purkaminen on niin huomaamaton juttu, etteivät sitä kaikistellen kristitytkään minäkään pidä.
Jos ja kun näin on, niin millä hyvitetään nuori tyttö, jonka puhtaus on riistetty kihlojen varjolla. Mihinkäs siitä päästään, että hän on määrätyllä tavalla merkitty lopuksi ikäänsä. Itselleenkin hän on haavoittunut lintu.
Jumalan edessä siinä on tapahtunut synti. "Synti omaan ruumiiseensa", kuten Vapahtaja selvin sanoin lausuu.
Tuon synnin kirot tunnetaan useinkin jo tässä ajassa. Se on merkillinen tosiasia. Iäisyyden edessä sitä ei edes kärsien soviteta.

***

Pysykää toki, kristityt nuoret, vanhanaikaisina vakaumuksiltanne. Yhdenkin veräjäpuun poistaminen näiden periaatteiden kohdalla avaa kaikki sulut siveettömyyden riettaalle. Siksi ei näissä asioissa saa olla tinkimisen varaa.
Ei ole oikein, kun nuorten seurustelu ylittää tietyn kunniallisuuden, ja muodostuu siksi "vapaaksi seurusteluksi", jota aikamme "lättähatut" ja "villamyssyt" tavoittelevat.
Kristittyjen nuorten tie on kokonaan toinen.

–tt- Päivämies 31.10.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 19 Maalis 2011, 09:56

Torstaina lokakuun 25 päivänä

Sinä yönä, jona Hänet kavallettiin

— Vähät se tuo ihmisrukka tietää Jumalan aivoituksista ja aikataulusta!
Vähänkös? Eikö nyt, ihminen sentään voi, jos oikein koko sydämensä vilpittömyydellä yrittää, jollakin tavoin aavistella Jumalan aikomukset ja myös edistää hartaalla toiminnallaan niitä?
— Niin sitä saattaisi luulla, ellei ole päässyt oikein todella Jumalan kaikkivaltaista itsenäisyyttä ja riippumattomuutta tuntemaan. Mutta nuo luulot otetaan pois, kun ihmismatonen saatetaan Jumalan varauksettoman vanhurskauden tuntoon. Kun Jumalan kello lyö, ei siinä maan tomun auta nostaa lapaansa "semafooriksi", että "ei saa vielä tulla."

***

No, mutta jos me yksityisinä ihmisinä ja kirkkonakin vireytämme ja voimistamme kristillistä asennettamme, totta kai me jotain voimme.
— Muistatko, miten varmanoloinen oli Pietarin asenne, "Herra, se ei saa Sinulle ikinä tapahtua!" Ja mitä Pietari sitten kuitenkin oli, kun se "kiusauksen hetki" tuli. Entäs se kristillisyyden toiminnanmies, "toiminnanjohtaja" nykyaikaisittain sanoen. Sääli puhua Iskariotista!
Mutta eikö tuo heikkous, mikä opetuslapsissa suurten tapahtumien alla ilmeni, ollut kuitenkin ihan vain yksilöllistä, niin sanoaksemme "luonnevikaa"?
— Ei niinkään yksilöllistä. Kuunteleppa Ehtoollisen asetussanan alkua. "Meidän Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän" j.n.e. Itse tuo kavallusteko oli Iskariotin rikos, mutta toisten opetuslasten moraalinen latteus todistaa valvomattomuutta siinä määrin, että "sinä yönä" — sanonta sopii ymmärtää niin, että hengellinen yö vallitsi opetuslapsipiirissäkin silloin: Itse asiassa he olivat täysin valmistumattomia elämään nuo suurten ratkaisujen tapahtumat.
Eikö ketään aktiivista ollut heissä, eikö nyt sentään Pietari?
— Ainoa aktiivinen Jumalan asiassa oli vain meidän Herramme Jeesus Kristus. Pietarinkin aktiivisuus oli vain toimintaa Jumalan aivoitusta vastaan.

***

Eikö siis kristillinen aktiivisuus ole hyvää? Onko se vain Herran kavaltamista?
– Se on hyvää vain sillä nimenomaisella ehdolla, että ihminen on otettu Jumalan uudestiluoviin käsiin ja tehty Hänen työnsä välineeksi ja välittäjäksi.
Niin, mutta jos ihminen itse tahtoo toimia ja olla niin...?
— Siinä hän jo kavaltaa Herraansa, pettäen itseään ja yrittäen pettää päällisiksi muitakin. Kristillistä toimintaa on maailmassa paljon, kristityitä vähän?
Mutta tarvitaanhan nyt toki kirkot, järjestöt, yhdistykset, konferenssit!
Oikeastaan tarvitaan vain jumalanvaltakunta, ei muuta. Se on ainoa välttämätön pelastustaan etsivälle ihmiselle, ja aivoitustaan ja aikatauluaan toteuttavalle Jumalalle. Se on oltava ydin kirkossa ja järjestössä.
Miten sitten jumalanvaltakunta tutisi, ellei noita sen ulkoisia "tellinkejä" olisi?
— Se "tulee". Mutta myöskin tulee se etsiä vaikka maan äärestä. Nyt, kun tuota kristillisen toiminnan moninaisuutta on olemassa, on jumalanvaltakunnan löytäminen entisestäänkin vaikeutunut.
On niin luontomme vastaista asettua pelkäksi ottavaksi osapuoleksi, kun jumalanvaltakunta tulee.

-tt-
Päivämies 25.10.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 19 Maalis 2011, 19:55

Seuratuvista ja kotiveräjiltä

Adolf Suoraniemi 20/3 1874 — 12/8 1946

Pian toisen maailmansodan jälkeen vanhurskasten lepoon siirtynyt kuusamolainen saarnaaja Adalf Suoraniemi oli jäyhästä ja harvinaisen jykevästä ulkonaisesta olemuksestaan huolimatta omalaatuisen huumorin mies.

Suoraniemen huumoria tunnetaan kristillisyytemme piirissä paljonkin. Seuraavassa eräs tunnetuimpia:

1920 -luku tunnettiin maassamme esiin työntyvän jumalankielteisyyden vuosikymmenenä. Kerskuttiin tieteellisillä maailmanselityksillä, joihin ei muka jää Jumalalle tilaa.
V. 1922 oli Suoraniemi junassa matkalla Kokkolaan, Ylivieskassa nousi samaan vaunuosastoon nousuhumalainen kauppamatkustaja, asettuen tahallisesti S:ä vastapäätä olleelle penkille. Silmättyään aluksi partakasvoista komeaa ylimaan ukkoa, aloitti "kaupparatsu rohkean remseästi keskustelun, joka sukeusi seuraavanlainen:

No, mihinkäs se pappa aikoo matkustaa?
Tuonne kait minä Kokkolaan.
Mitäs sitä Kokkokassa toimitellaan?
No, minä kait se aattelin siellä Jumalan sannaa saarnata.
Heh! — Vai että sannaa saarnata! — Ei, pappakulta, ei sitä täällä sivistyksen rintamailla enää toki niitä raamatun satuja uskota. Täällä luetaan tiedettä. Ei sitä täällä, enää jumalia uskota. Uskotteko te itse?
- Olen se minä vielä tänä päivänä kuitenki uskonu, huomisesta en tiiä.
Ihankos te uskotte senkin luomisen sadun?
No, johan minä sanon, että olen minä ainakin tähän päivään asti uskonut, huomisesta en tiiä.

Ei, pappa -rukka. Kyllä nyt tarvisi teiänkin jo tutkia Darvinia ja muita kehitysopin edustajia, niin saisittepas nähdä, ettei meitä ole sen kummemmaksi alun perin luotu, kuin apinaksi. Minua ei hävetä tunnustaa apinoita esi-isikseni, kun kaivauksetkin selvästi osoittavat polveutumiseni niistä.

Seurasi ivamielinen tämän suuntaisen esitelmöinnin jatko, jota Suoraniemi vaiteliaana kuunteli. Jokunen kanssamatkustajista jo loi säälinsekaisen katseenkin ukkoon, aivan kuin hän olisi pelin jo menettänyt. Ja kaupparatsu suorastaan vaahtosi voitonriemuaan. Vaununpyörien kolinasta erottui terävä veturin vihellys.

Ukko Suoraniemi nousi seisoalleen ja veti ryhdikkäästi pitkän turkkinsa päälleen, oikaisi polvien päälle huovikkaittensa mustat, pitkät varret ja painoi
naapukan päähänsä. Panipa hän jo koirannahkaiset kinttaansakin käsiinsä, tarttuen faneriseen "setseriinsä," matkalaukkuunsa, jonka kuitenkin laski kädestään penkille ja kääntyen puheliasta naapuriaan päin, ojensi hänelle paljastetun kätensä jäähyväisiksi samalla lausuen:

"Kokkolassa näyttää tässä jo oltavan, pitäisi kai ruveta laskeutumaan junasta, mutta hyvästihän sitä pitäisi laittaa. — Niin, minä se kyllä oon tuolta Kuusamon Suorajärveltä, ja aivan tavallisista vanhemmista, mutta olipa tuo soma kuulla sunni syntyperäs."
On kerrottu ystävällisen mielialan saatelleen Suoraniemeä ulos vaunusta.


Vaari taas muistelee

Jatkan tässä vähän vielä niitä Junamies Kaupilta muinen kuulemiani. Kristillisyyden kulkutiellä pohjoisesta etelään osoitti taivaallinen Vanhin usein hoitavansa omiaan myöskin moninaisin ihmein.
Tarvitsee vain palauttaa mieliin Uuden Testamentin alku lehtien pyhät kertomukset, todetakseen, että Herra on hoitanut omiaan myöskin unien kautta. Katsotaanpa Matteuksen 1. luvun jakeita 19, 20 ja 24 tahi 2 luvun jakeita 12, 13 19 ja 22, niin ihmeellisistä unista niissä puhutaan.

Ja raamatullisissa unissa on se merkillinen yhteinen piirre, etteivät ne asetu ristiriitaan Jumalan Sanan kanssa. Riettaan unet sotivat Herran Sanaa ja Henkeä vastaan!

Veli Juho Kauppi muisteli seuraavan merkillisen unen, jonka aikoinaan näki "Jylhänkankaan Mummu" Ylivieskan Kankaankylästä. Uni koski n. 60 vuotta sitten Ylivieskan seurakunnassa ollutta kirkkoherra Bäckmania. Hän oli tullut seurakuntaan uskovaisena miehenä aiemmasta palveluspaikastaan Kiimingistä. Suuresti häntä uskovaiset rakastivat. Hän kun olikin sydämestänsä asti uskomassa ja oli nöyrähenkinen vaeltaja.

Mutta pappiloissahan käy moninaista vierasta, ja etenkin kin Ylivieskan pappilassa oli otettava vastaan sopivia junan kulkuja odottavia virkaveljiä, olivatpa hengelliseltä varustukseltaankin mitä tahansa.

Kävi siellä tunnetuita "kristillisyytemme vihamiehiäkin" sehän on tietty.
Jotkut uskovaiset alkoivat tästä "kalista". Heitettiinpä epäluulon varjo kirkkoherra Bäckmanin päälle, ettei hän muka olisikaan oikealla lailla uskomassa. Niitä oli sellaisia erityisen "rohkeita", jotka taisivat ja uskalsivat mitä vain.
Mutta annapas olla, kun kirkkoherra Bäckman nukkui pois, ja köyhäin lauma kokoontui kaipauksen ikävällä rakasta rovastiaan muistelemaan. Saapui sinne silloin tuokin Jylhänkankaan Mummu, ja saapui "taivaallisten uutistensa ja terveistensä kanssa."

Tuli kertomaan, että "Jumala oli tuonut aivan ilmielävänä rakkaan rovastin hänen luoksensa. Ja oli rovastilla ihana ja kirkas puku päällä, kuin hän onnellisena vakuutteli, ja aivan ääneensä, että näin hyvin se sitten hänellekin kävi ja pyysi viemään Ylivieskan Jumalan lapsille terveisiä ja onnellisia terveisiä, että kannattaa taistella uskossa loppuun asti.

Tästä mummun kertomasta ne seurat syntyivät. Rovastin päälle kantajat nöyrtyivät orjuuttavasta epäluulon hengestä parannukseen. Armon aurinko pääsi kirkkaana ja lämmittävänä paistamaan Siionissa, kun pilvet hälventyivät.
Ylivieskan seuduilla tiedetään, että Jylhänkankaan Mummussa oli profeetan henki.

Päivämies 18.11.1974
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 20 Maalis 2011, 11:53

Evankelisempaa tervehdystä

Terve, terve! ja hei, hei ovat muodostuneet suomalaisiksi tervehdyksiksi, jotka hallitsevat kiistattomasti tervehdyssanastoamme.
Muuan matkustavainen kertoi varta vasten tarkastaneensa Helsingin asemalla kahden piispamme keskinäistä kohtaamista ja tervehtelyä. Siinäkin oli sanottu käteltäessä: Terve, terve!
Olipa hän kuunnellut seurakuntansa rovastin puhelinkeskustelua nimenomaan päätössanojen osalta, joka oli ollut "hei".
Eikä hän kertonut kaikkea tätä vikoilevassa mielessä, vaan pelkästään vain siksi, että oli todennut nämä terve, terve — ja hei, hei — tervehtelyt vakiintuneiksi myöskin vakaiden kirkonmiesten kielenkäytössä.

***

Tervehtelyn psykologiaa kuulutaan sitäkin tutkittavan ja peräti tieteellisesti. Ja mikseipä siinä olisikin asiaa ainakin yhdelle tohtorinväitöskirjalle.
Nuokaan, suomalaisista tervehdyssanoista viimeaikaisimmat eivät sinänsä ole vallan mahdottomia, sillä niillä on kyky tulkita, jos ne aidosti lausutaan, tervehtijän hyvänsuopaisuus tervehdittävää kohtaan. – Terve, terve, ja hei, hei sisältävät sitä paitsi aimo annoksen optimismia, elämänmyönteisyyttä.
Ja ellei pyritä tervehtelyillä tavoittelemaan jotakin teennäistä tapojen hienostuneisuutta, niin eivätköhän nuo arkipäiväiset tervehdyssanamme hyvänsuopaisuudessaan ja elämänmyönteisyydessään ole hyvinkin onnistuneita.
Mutta mistä se johtunee, että niiden käyttö kristillisissä puitteissa tuntuu jollakin tavoin soveltumattomalta?

***

Edellä mainitsemamme havainnoitsija oli miettinyt kysymystä paljon ja monilta puolin sitä tarkastellen. Hänelle oli selvennyt seuraavaa:
— Ei kristillinen tervehdys, jollaisen tervehdyksen tulisi kristittyjen kesken olla, saisi missään tapauksessa olla omiaan loitontamaan tavallisia syntisiä heistä, joiden tulisi olla maan suolana ja maailman valona.
— Fariseusten keskinäinen tervehtimistapa oli ilmeisesti tarkoitettu osoittamaan, että tässä ollaan tavallista tasoa paljon korkeammalla Jumalankin silmissä.
— Kristittyjen tervehdyksen tulisi välittää viestiä myös katoamattomasta elämästä. Sen tulisi tulkita evankelista hyvänsuopaisuutta ja elämänmyönteisyyttä ilmaisemalla tätä: Jumala on meidän kanssamme: Tätä evankeliumia tarvitaan tässä koettelemusten kuumassa ja kylmässä maailmassa.
Nuo terve, terve ja hei, hei ovat sittenkin aivan matalasti vain
tämänpuoleisia hokemia.

***

Varmastikin tuossa sanomisessa on aivan puhdasta ja pätevää asiaa. Ja aivan varmasti myös huomion arvoista sellaista.
Oli niin kiitollinen mieli tuostakin taas, että sai syntyä sen Herran kansan keskelle, joka tervehtelee vielä tänäänkin evankelisesti:
"Jumalan terve" ja "Jumalan rauhaan!"
Nousi samalla heikko rukous sydämestä, että ylhäältä annettaisiin aina voimaa noiden tervehdyssanojen aristelemattomaan ja vilpittömään lausumiseen.
Niissä sanoissa on näet samalla kerralla sekä evankeliumin saarnaa että uskomisen lupausta.

—tt-
Päivämies 26.1,1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 21 Maalis 2011, 20:24

Lasten suusta


Lasten kristillisyydestä ei Vapahtaja voinut suurta odottaa. Ja jos opetuslapset, Galilean partasuuäijät, olisivat oikein tajunneet Jeesuksen menettelyn tarkoituksen, kun hän asetti lapsen näiden kunniankipeiden miesten keskelle, osoittaen hänet heitä suuremmaksi taivasten valtakunnassa, olisivat he havainneet asiat jotensakin tähän tapaan:
"Meitähän taidettiin morkata."
Verrata nyt hengellisyyden aikamiehiä avuttomiin lapsosiin, on siinä vielä nytkin nielemistä, eikä vain miehuuttaan pöyristeleville uudesti kastajille vaan yhtä lailla meille muillekin. Miehuutemme luonnosta näet tulee se, että me kaikki katsoisimme ylen lapsen, sommitellessamme aitoa kristillisyyttä. Siinä se sitten tulee ylönkatsotuksi se "vähimmän uskovaisen" osa, se, johon ainoaan Herra Kristus suostuu tulemaan.
Asiat kulkevat kaiketi näin:
Milloin itsemme edustaminen meissä on vähintä, silloin Herra voi odottaa meistä jotakin.

***

Lasten tajukaan ei suinkaan aina leikkaa yhtä loistavasti.
Sillekin pikku pojalle oli yritetty hyvällä jos pahalta syöttää kaurapuuroa. Olipa äiti lopulta vakuuttanut, että "Jumala rankaisee Erkkiä", kun tämä vain tylysti nousi puurolautasensa äärestä, koskematta edes lusikkansa kärjellä kaurapuuroon.
Mutta yölläpä tuli kova ukonilma ilman että, sen tuloon olisi liittynyt mitään taikauskon noituutta. Tuli vain omia aikojaan ja jyrisi ja ryskäsi, kuten tekee se, joka uskaltaa ja jolla on voimaa.
Siihen ryskeeseen äitikin lopulta heräsi, kummastellen kovasti sitä, ettei pientä Erkkulia löytynyt vuoteestaan eikä mistään siinä nukkumahuoneessa.
Hätääntyneenä äiti etsiskeli kullanmurustaan, löytäen tämän vihdoin viimein keittiöpöydän äärestä, pistelemässä kylmää kaurapuuroaan suihinsa, samalla vesissä silmin kiukuten ja manaten, että "kun nostivat tuommoisen rytäkän yhden kaurapuuron takia.
Tämmöistäkin se voi olla lasten kanssa.

***

Toinenkin lasten juttu meitä naurattaa. Emmekä me puolestamme lainkaan aavista, miten monta hauskaa taivaan Isä meillä pitää, katsellessaan meidän tyhjänpäällistä tärkeilyämme. Me kun nyt kerta kaikkiaan kuvittelemme olevamme oppineita herroja, semminkin, jos meitä on niiksi joissakin opinahjoissa leivottu.
En näet usko, että pyhä Isä piti aivan jonnin joutavana sitäkään pientä pyhäkoulupoikaa, jolta opettaja tiedusteli, millainen hyvä paimen on. Sanoi näet, että "se on semmoinen törppö, joka pannaan aidan tolppaan, ja sanoo tik, tak, tik, tak."
Tälle nykypäivän pojalle muunlainen paimen oli tuntematon käsite.
Moni käsite on meille aikaihmisillekin enemmän tai vähemmän tuntematon ja etäinen. Siksi olisi niin ensiarvoisen tärkeää meille kristittyinä, ettemme rakentaisi omia pilvilinnojamme, rakennuksia käsitteiden varaan, vaan uskoisimme Rakkauteen, ja antaisimme Hänen meitä rakentaa.
Suurin näet on rakkaus.

-tt-
Päivämies 10.10.1957
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 22 Maalis 2011, 15:31

Suo kunnialla myös hiuskarvain harmeta


Rukouselämä on kristityn arkipäivää. Ja siksi ottaa aikansa, ennen kuin tuohon kristityn arkipäivään oikein todellisuudessa sopeutuu. "Oppii siihen, kunhan aikansa pullistelee", sanoi kerran rovasti Kustavi Lounasheimo, eräs kiusausten koulima kristitty, nyt jo kruununsa voittanut "verisen kirkkotien kilvoittelija", kun muuan pappispiiri pohdiskeli kysymystä, miten syvennyttäisiin rikkaampaan rukouselämään.
Lounasheimo mieli tuolla selkeällä tavalla ilmaista vain sen toden, että aito rukouselämä tuo kristityn arki, alkaa sitten, kun Jumala saa riisua ihmiseltä kaikki hänen luulotellut kykynsä, rukoilemisen taidonkin.
Oliko Lounasheimo oikeassa, on todettavissa Pyhästä Raamatusta melkeinpä mistä paikasta tahansa, missä vain rukousteemaa käsitellään.
Paavali sanoi saman näin: "Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niin kuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla. Mutta sydäntentutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä."
Siinä on siis suuria tapahtunut, kun kopeasta ihmisestä on tullut armon kerjäläinen, joka pyytää itselleen uuttasyntymää Jumalan Hengessä!

***

Kristityn arkielämä, rukouselämä, johtui mieleen merkillisestä rukousvirrestä, joka nykyisessä virsikirjassamme löytyy numeron 387 alta. En tiedä, miksi tuon virren tekijän, sleesialaisen papin ja sittemmin Köbenin kirkkoherran Juhani Heermann'in pelkkä muisto marssitti mieleeni setä Kustavi Heermann'in* muiston. Siksikö, että molemmat olivat monin tavoin ajallisen "via dolorosan," kipujen tien, kulkijoita. Heermann kolminkertainen evakko 30-vuotisessa sodassa, Lounasheimo kaksinkertaisesti viipurilaiskotinsa hukannut toisen maailmansodan tulisissa pyörteissä.
– Niin, ehkä tämä tällainen "kohtalonyhteys" merkillisten kristittyjen miesten välillä vaikutti sen, että heidän askeleensa mielteittemme kentässä jättivät niin rinnakkaiset jäljet. Ehkäpä.
Mutta eiköhän rinnastuksen syy liene sittenkin syvemmällä. Ja kun lakaisen muistikomeroani, niin jopas osun oikeille jäljille.
* Pitäisikö olla Lounasheimo?

***

"Tiiät sie poika, miten hullu tää ihminen oikiast ossaa olla, ja vielä tääki kristitty pappi raiska? Ko mieki tässä oon jo aivan varma siit, että mie oon jo ikäloppu, mutt älä luulekkaa, että mie tahtosin sitä itteni enempää ko muittenkaan uskovan: Miehä vai narraile pappi raiska täs iha taivallist issääniki!"
Rovasti oli tätä puhuessaan jo päällenäkyvästikin surujen ja kärsimysten uurtama mies Johanneksenrinteen evakkokodissaan Helsingissä. Kyyneltynein silmin hän kertoi, miten nuorempien miesten ilmestyminen kristillisyyden työsaralle saattaa häntä toisinaan ilahduttaa, mutta toisinaan taas astuu sydämeen kateus, ja outo "aktiivisuuden puuska," joka valvotuttaa ja teetättää päätöksiä, että jahka minä tästä itse nousen ja kahmin käsiini tuon ja tuon puuhan, ja näytän, ettei tässä poikaset nyt sentään nenälle hypi."
Tätä tällaista vanhan miehen turmeluksen pahuutta vaikeroidessaan etsi setä Lounasheimo käsiinsä äsken mainitsemani Heermannin rukousvirren ja käski meidän vierasten lukea hänelle ääneen.
"Jos elän vanhaksi, mua silloinkin Sä kanna,
Mun heikon sauvaksi, Sun kätes vahva anna.
Suo kunnialla myös hiuskarvain harmeta;
Sä täytä hyvä työs eloni ehtoolla." (Vk:
387: 6)(Vanha virsikirja, uudessa 74)

***

Vaatii varmaankin suorastaan sankarillista uskon rohkeutta, että kristitty mies, lahjakas ja toimellinen, uskaltaa nousta omaa luontoaan vastaan, vetäytyäkseen kunnallisesti lepoon.
Useinhan käy näet niin, että "vanha kristitty" arkailee enimmin itseään, eikä uskalla "vetää johtopäätöstä", vaikka havaitsee olevansa "Herran työssä Herran tiellä, ” tahi suomalaisittain sanoen, ”pitkänä kantona kaskessa."
Heermann ja Lounasheimo, joiden molempien uskonvirreksi kärsimysten kotitiellä tuli edellisen sepittämä "Jeesus, Sinun vaivas kovat, ristis, kipus katkera, mulle opiks, turvaks ovat eläissän ja kuollessain, ” oppivat arjen kristittyinä näkemään, etten ”minä" ole mitään. Kastaja Johanneksen sisäinen Kristuksen tunteminen oli heidänkin elämäntuntonsa. Tämä näet:
"Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä."
Miten vapauttavaa olisikaan Herran Siionille, jos meidän ei sallittaisi palvella kristillisyyden samalla portaalla viittä vuotta pidempään! Sanan saarnaajat ovat tietysti asia erikseen.
Ja meille itsellemme kutsu kotiin, arkisen kotikristillisyyden piiriin, saattaisi merkitä todellista pääsemistä Kotiin.
Kerran.
Kaikki me kerran vanhenemmekin, tehkäämme siksi oikealla tavalla kunniaa vanhuudelle!

—tt–
Päivämies 21.3.1957
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 22 Maalis 2011, 21:17

Seuratuvista ja kotiveräjiltä
Siitä Härmän "Herrastuomarista"

Kanteetonta kannettakin voi olla olemassa. Ja se voi säilyä sydämellä sekin aivan vaikka kuinka kauan, vaikkapa likemmäksi 40 vuotta.

Siitä pitää kertoa.
Päivämiehen miehet pistäytyivät tässä, päivänä muutamana Limingassa Härmän Herrastuomaria katsomassa. Hän on tällä lumella makaillut ja sairastellut. Oli ollut jonkin yön seutuna jo hyvinkin heikkona. Ja kun sedällä on halu päästä taivaaseen, oli hän tavoitellut veljiä Oulusta, puhumaan hänelle jonkun sanan Isän armolupauksia. Samalla oli kerjäillyt uskolleen ruokaa Herran p. Ehtoollisesta.

Näissä merkeissä mentiin Arvolaan ja näissä merkeissä vietettiin siellä pyhä hetki. Ja siellä oli myöskin Herra Jeesus, meidän syntisraukkojen hyvä ystävä. Lasten kesken ollaan lapsellisia, ei aina itketä, vaan myöskin iloitaan.

Siinä oli Herrastuomari kertoillut kokemuksiaan, oli itkaissut ja taas välillä ollut hyvilläänkin, kun priiskui Karitsan lämmin sydänveri. Mitenkä lie mennytkin myös meidän puheemmne entisiin. Se vain on totta, että sanoimme
sedälle, että on ollut kauan kannetta häntä vastaan. Kerro, veli rakas, pyysi itkunsekainen ääni.

Kerroin:
Olin kuudennella, kun vanhempani nostivat Punakorva nimisen pikkuvasikan ja minut rautatievaunuun isäni matkaan, joka rautatieläisenä lähti "reissulleen" Oulusta etelään tavarajunalla.
Oli määrä laskea meidät, minut ja tuo Punakorva Limingan asemalla maihin. Minun piti saattaa vasikka, meidän parhaan lehmämme jälkeläinen, Linnukan ja kirkkokujan kautta Härmälle: Sinne se oli myyty.

Monen yllättävän seikkailun kautta — vasikka välillä mm. karkasi Hirvelän kujille asti — alettiin vähitellen päästä Härmälle. Pihasiltakin päästiin jo yli. Poikanen oli vähän ollakseen, kun sai tuoda taloon maailman parasmerkkistä vasikkaa.
Se oli varhaiskesän aurinkoinen päivä. Sen säteistä tuntui valuvan melkoinen määrä iloa seikkailustaan selvinneen pojannaskalinkin poveen, varsinkin kun itte lauamies — tuo sama Herrastuomari — sattui juuri sopivasti näkemään tulokkaat kotonsa korkeilta rapusilta.
Mutta kauheita tapahtuikin. Ei kehua, ei kiitosta. Mutta niiden sijaan ittensä Herrastuomarin suusta: "Minkä karvakinttaan se tänne haalaa!"
Se tuo "karvakinttaan" lausuttiin sanan molempia osia erikseen korostamalla.
Jo se teki pahaa. Ja jos ei Lyyti olisi tullut ja sanonut, että "mitä se tuo vahana isä taas aieeraa", niin olisi se sitten tuo seikkailu itkettänyt.

Mutta Lyyti otti Punakorvan ja vei navettaan. Poika vietiin viilin syöntiin siihen peräkamariin, josssa "mörkruuna" kiersi huoneen seiniä kiiveten useampaan vihtiin. — Niin että huomasihan poika, ettei se "karvakintas" sydämestä tullut.

— — — Ja tuotako sinä raukka oot ja neljättä kymmentä vuotta povellas kantanut, etkä ole tehnyt pahentumisestasi parannusta?
Olenpa niinkin kantanut. Puhunutkin olen. Eikä tässä kanteessa enää ole kannetta. Siksipä siitä saattaa näin tällaisessa tilanteessa puhua.

A. A. K.
Päivämies 3.2.1955
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 23 Maalis 2011, 07:55

Huolensa kullakin


Herran kansan suurten juhlien vaiheilla tapahtuu monenmoista, nyt kuten nasarealaisen Opettajankin päivinä. Näin tietysti siksi, että huolensa on kullakin.

***

Oli myöskin erinnäisillä Jehovan todistajilla, joiden oli - ihmisen sinni kun panee pakon, niin minkäs muunkaan teet — tunkeuduttava SRK.n Oulun` suurseurojen seuraväen keskelle tekemään mieletöntä propakandaansa. Ei nämä miekkoset luovu pelistään, vaikka heille, kuten nytkin aivan lakkaamatta` ja perin pohjin, selitetäänkin raamatuilla heidän ns. "oppinsa" kestämätön pohja. Siis pohjattomuus.
Seurasimme parin tuollaisen "nolatun" miehen menettelyjä heidän kokemansa jälkeen. Eivätkös vain siirtyneet kentältä juhlaportin vaiheille, missä vastasivat eräälle turistille, joka tiedusteli, mitkä suurjuhlat kentällä ovat:
"Ovat Jehovan todistajain suuret telttajuhlat."
Eipä turisti kaikeksi onneksi jättänyt asiaansa siihen, vaan tiedusteli muiltakin, ja kuuli kuin kuulikin totuuden.

***

Huolensa heilläkin, muutamilla erään entisen suomalaispapin johdolla Ruotsista ns. "keskusyhdistykseläisten" suviseuroihin kesä kuin kesä saapuvilla ruotsalaisilla, joilla ei näy olevan mieskohtaista tarvetta hiljentyä kuulemaan Herran Siionin voittosanomaa Karitsan verestä, vaan joiden on vuosi vuodelta yritettävä vakuuttaa vastoin tuntoaan ja tietämäänsä Herran seurakunnalle, että "johtajanne pettävät teitä, ” ja että ”Ruotsin oikeat kristityt odottavat teitä siellä ja siellä."
Osuvasti kohdistikin eräs kristitty mummo kysymyksensä näille "huolestuneille": "Oletteko te niitä oikeita?"
Miesrukat mykistyivät, kun tuo kysyjä lisäksi osoitti, miten heiltä tyysten puuttuivat todelliset kristityn tuntomerkit, halu mieskohtaisesti nöyrtyä Jumalan armoevankeliumin alle vioista korjattavaksi.
Ja mummo jatkoi: "Väärällä asialla on väärät viestintuojat."
Niinpä niin, huolensa kullakin, sekin muutamilla, että saisivat Herran seurakunnan näytettyä ihmisjoukoksi, ihmisten johdossa olevaksi. Epäusko Pyhää Henkeä kohtaan panee kaupittelemaan omia hengellisiä toilailuitaan kuin mitä tahansa markkinatavaraa. "Oikein tai väärin kokoon käärin."

***

Voi, kun sen toivoisi kaikillekin käyvän kuten sille automatkallaan olleelle virkamiesperheelle, joka autorikkonsa vuoksi joutui muuttamaan suunniteltua matkaohjelmaansa, ja viipymään Oulussa aiottua kauemmin. Tulivat "kuluttamaan aikaansa" suviseurakentälle ja kuluttivat niin hyvästi, ettei koskaan tarvitse katua. Löysivät "taivaan maan päältä."
Kun auto korjataan, on se asiaa. Mutta kun autokuormallinen perhe saa parannuksen armon, ja nimensä, Elämänkirjaan taivaassa, on se paljon enemmän.

—tt—
Päivämies 19.7.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Seuraava

Paluu Arkistofoorumi



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron