Tunturiretki paperilla Lasten oma soppi Me lapset emme ole vielä tehneetkään kaikki yhdessä oikeaa tunturiretkeä. Emmehän me tällä paperillakaan kyllä voi sellaista todellisuudessa tehdä, mutta ajattelin, että voisimme ajatuksissamme tehdä sen, ja mukaan saa lähteä aivan jokainen, sinäkin, joka tätä nyt luet.
Tehkäämme siis nyt pieni tunturiretki, ja antakaamme Taivaan Isänkin olla mukanamme.
"Nuori sisar" Inarista pyytää meitä pienelle tunturiretkelle, jonka hän on
inut paperille.
On lauantai-ilta pienellä tunturimajalla, jonne me, uskomassa, olevat lapset olemme oikein joukolla saapuneet. Takassa loimuaa tuli. Yritämme istuutua sen ääreen, mutta huomaammekin samassa laskemaisillaan olevan auringon, ja juoksemme kilpaa ulos, sitä katsomaan.
— Tuolta ylempää näkisi varmaan paremmin, huomaa joku.
Se huomautus on paikallaan, ja niin me menemme joukolla vaaran rinnettä ylös. Muutamalla putoaa kenkä juostessamme. Odotamme, että hän saa sen jalkaansa, ja sitten riennämme uusin innoin kohti vaaran lakea.
— Kuinka kaunista tämä onkaan! Kuuluu huudahduksia, eikä suotta!
Koko taivas auringon ympärillä loistaa värimerenä. Punaisen kauneimmat ja puhtaimmat vivahdukset valtaavat sen puolen taivasta, ja toisella puolen ikään kuin vastapainona sille, on taivas tumman, syvän sininen, miltei musta. Ja me ihailemme sitä loistavaa näkyä, se komeus tunkeutuu sisimpäämme, ja tunnemme jokainen olevamme lähellä Jumalan hymyileviä kasvoja.
Palattuamme takaisin majaan, huomaamme takasta tulen sammuneen. Sytytämme sen uudelleen, valmistamme vuoteemme ja keräännymme takan ääreen. Olemme kovin ihastuneita vieläkin äskeisen auringonlaskun kauneudesta. Sinä ehdotat laulun, "Kiitos Sulle, Jumalani", toiset yhtyvät ehdotukseen, ja pian täyttää kämpän kodikas Herran kiitos.
— Laulakaamme vielä, "On lepopaikka suloinen", ehdotan vuorostani minä. Mieleeni johtuu nimittäin edellisestä laulusta eräs rakas vanha täti, Siivikon mummo, joka saa usein armon kiittää Jeesustamme aivan yletyin käsin, ja tiedän hänelle erityisen rakkaaksi tämän ehdottamani laulun. Niin sekin laulu lauletaan siinä takkatulen loisteessa, ja monta muuta. Miltei jokaisella meillä on omat mielilaulunsa tai virtensä, ja nehän me tietenkin laulamme.
Väsymys voittaa.
Olemme jo jokainen peiton alla, kun muutamasta vuoteesta kuuluu:
"Kuulkaa, eikö niin, että joku lukee iltarukouksen ääneen ja toiset yhtyvät siihen ajatuksissaan. Me teemme kotona aina siten." Luonnollisesti yhdymme ajatukseen, ja moni saa pidättää herkkiä kyyneleitään kuunnellessaan, kuinka toiselta puolen huonetta kuuluu levollinen:
– Levolle laskeun, Luojani...
Yö on rauhallinen, kun tiedämme isän valvovan puolestamme.
Aamu valkenee.
Aamuvirrellä aloitamme päivän, olemmehan jokainen uskomassa. Kello on vasta siinä kuuden maissa, mutta ei ketään enää väsytä. Panimmehan nukkumaan miltei heti auringonlaskun jälkeen, ja aurinko laskee syksyllä Lapissa aikaisin.
Teemme suunnitelmia päivän varalle. Se on jokaiselle kuin itsestään selvää, että kello yhdeksitoista riennämme jumalanpalvelukseen. Päätämme tehdä vain lyhyen retken seuraavalle tunturin huipulle.
Ateriasta ja majan siivouksesta selvittyä ryhdymme jatkamaan matkaa. Maja sattuu olemaan niin mukavalla paikalla, että pääsemme heti laskeutumaan kuruun, joka majan ja retkemme kohteeksi määrätyn huipun välillä on. Keveänä nousee jalka myötämäkeä mennessä.
— Kyllä se olisi mukavaa, kun aina saisi elämässään kulkea vain myötämäkeä näin kauniilla ilmalla, auringon paisteessa, eikä vastatuulta olisi koskaan, kuuluu joukosta toivomus.
Olemme hetkisen kaikki hiljaa, kunnes joku virkkaa:
— Mutta ei se vain hyvä olisi sekään. Sellaisessa menossa minulta ainakin unohtuisi Jumala kokonaan.
– Niin voisi kyllä helposti käydä, myöntää äskeinen toivojakin, mutta sanoo kuitenkin vielä:
— Ei Jumalan tarvitsisi silti niin raskaita kuormia antaa ihmisille kuin hän antaa.
— Mä syntiin täällä joudun useaan.
Ja siks' mua Herran täytyy kurittaa päivittäin,
Se armoa on, min suo Jumalain,
laulaa heläyttää hänelle vanhin joukosta, sanoen vielä:
– Huomaa! Se armoa on!
Juttelumme keskeytyy, sillä muutamat etummaisina kulkevat huutavat meille riemuissaan:
– Katsokaa tunturille! Poroja!
Ja eikö olekin siellä melkein huipulla poroja, jotka meteliämme säikähtäneinä juoksevat kauemmas, meiltä näkymättömiin.
– Oi miten herttainen puro tuolla onkaan! Menkäämme nopeasti sinne!
Olemme jo nousemassa rinnettä, ja puolivälissä on se puro, jonka viereen pysähdymme. Kirkasvetisenä se hyppelehtii kiveltä toiselle kapeassa uomassaan.
– Puhdasta vettä näkyy tuntureilla olevan, tuumaillaan.
– Elämän vesi on puhtaampaa.
— Niin on.
— Mitenhän se pysyneekin kirkkaana, vaikka siihen niin paljon syntiä upotetaan?
— Ihmeelliseltä tuntuu asia.
Juttelua elämän vedestä riittää vielä eteenpäinkin mennessä. Ja asian muistuttajana oli vain pieni, kirkas tunturipuro.
– Kuka ehtii ensimmäiseksi ylhäälle?
Kas, huippu on jo lähellä. Vain pieni nousu, ja sitten:
– Ah ihanaa!
Aamuauringon kirkkaassa valossa maisema on, jos mahdollista, vieläkin kauniimpi, kuin mitä se illalla oli viereisen vaaran päältä katsellessa auringonlaskun aikaan. Ja siellä ihan ylhäällä, voimme miltei tarttua Jumalaa kädestä. Niin lähelle taivas±a pääsemme.
Siellä on moni uskotonkin ihminen joutunut ajattelemaan syvemmin Jumalan olemassaoloa. Hän huomaa pakostakin, että on olemassa jotain korkeampaa, kuin mitä täällä maailmassa voi ihminen löytää. Jokainen tuntee siellä, kuinka on olemassa vain yksi käsi, joka kaikkea ylläpitää, ja kaikesta huolehtii. Eikä sellainen voi olla ihminen. Ihminen, "Jumalan kuva", on vain pieni osa maailmankaikkeudesta, ja vavahtaen hän joutuu muistamaan: - Olen vain kolme lapiollista multaa...
Mielemme on juhlatunnelmissa koko paluumatkan. Emme puhu paljoa, vain ajatukset työskentelevät.
Olemme palanneet tunturilta, ja menneet koteihimme, mutta retkemme ei vielä ole lopussa, sillä kohta, puoli yhdeltätoista kuulemme kirkonkellon tasaisen ja rauhallisen äänen, Keräsen papan soittamana kutsuvan meitä Ivalon pieneen rukoushuoneeseen, jumalanpalvelusta viettämään.
Ja pian istumme kaikki vierekkäin kirkossa kuunnellen, kuinka Ahon setä lopettaa retkemme kauniisti, luvaten jokaisen uskoa syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.
Lasten oma soppi
Päivämies 8.11.1956
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4