Pysyvätkö juhlapäivämme paikallaan?

Muistoja menneiltä ajoilta sekä
Vanhoja säilyttämisen arvoisiksi harkittuja keskusteluja foorumillamme.

Pysyvätkö juhlapäivämme paikallaan?

ViestiKirjoittaja Taavetti » 13 Touko 2009, 22:19

Martti Kallunki
Pysyvätkö juhlapäivämme paikallaan?

ENSIMMÄISET Uuden Testamentin juhlapäivät liittyvät Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Vanhin kristillisistä Pyhäpäivistä on sunnuntai. Pääsiäisen suuren tapahtuman jälkeen alkuseurakunnan tapana oli kokoontua viettämään Jeesuksen kuolleista nousemisen ilojuhlaa. Vieläkin sunnuntailla on sama merkitys. Jumalanpalveluskaavamme puhuu aina joulu, pääsiäisen, helatorstain ja helluntain suuresta asiasta. Ajatelkaamme vain lyhytsanaista uskontunnustuksemme sisältöä. Juhlapäivien vietto on taas aktuelli asia.

TYÖMARKKINAJÄRJESTÖJEN viime joulukuussa tekemän sopimuksen mukaan pitäisi loppiainen ja helatorstai siirtää saman viikon lauantaihin ja toinen helluntaipäivä edellisen viikon lauantaihin. On edelleen jopa YK ryhtynyt toimenpiteisiin, jotta pääsiäistä vietettäisiin aina samaan aikaan vuodessa. Me kaikessa vaatimattomuudessamme sanomme: "Juhlapäivien vietto perustuu Raamattuun." Jeesuskin vietti niitä. Hän saapui pääsiäisjuhlille. Emme kylläkään vietä sitä enää Vanhan Testamentin tapaan. Vapahtajamme söi pääsiäislampaan. Juutalaiset juhlivat Egyptistä lähdön muistoa. Helluntaina vietettiin ennen Pyhän Hengen vuodattamista lainantamisen juhlana. Ne perustuivat Herran antamiin säädöksiin. Uuden Testamentin juhliin sisältyy kallis sanoma niin ikään. Emme saisi myöskään unohtaa, että Jumalan määräämä aika täyttyi. Kirkkohistoriallista taustaa sopii tietenkin tutkia. Ensimmäistä pääsiäispäivää on vietetty Nikean kirkolliskokouksen (v. 325) päätöksen mukaan ensimmäisenä sunnuntaina kevätpäivän tasauksen jälkeisen ensimmäisen täysikuun jälkeen Se on ollut ns. liikkuva juhla. Ajan ovat ihmiset laskeneet. Sitä voitaisiin yhtä hyvin viettää aina saman aikaan, jolloinkin 23. maaliskuun ja 25. huhtikuun välisenä aikana, jossa se nyt liikkuu. Joulun vietto on alkanut vasta 1300 -luvulla, sitä ennen oli vietetty joulunaiheista loppiaista Jeesuksen syntymäjuhlaa. Koko joulunajan vietto loppiaiseen saakka nykyiselläänkin puolustaa kyllä paikkaansa. Joulun sanoma on valtava ja taivaallisten valojen syttyminen juuri pimeimpään vuoden aikaan luo symbolisesti oikean taustan pimeydessä vaeltavalle kansalle. Pääsiäis- ja helluntaipiiri on ongelma erikseen. Helatorstaihin on laskettava Raamatun mukaan pääsiäisestä neljäkymmentä päivää, jonka ajan Vapahtajamme vaelsi ylösnousemisensa jälkeen taivaaseenastumiseen saakka vielä maailmassa. Siitä edelleen tulee kymmenen päivää Jeesuksen käskyn mukaista odotusaikaa helluntaihin, jolloin lupaus Pyhän Hengen vuodattamisesta toteutui. Germaanisissa kielissä, esim. englannissa ja saksassa ei helatorstaita vastaava sana tosin ilmene torstaita, (engl. Ascension Day, saks. Himmelfahrtsdag). Saksalaisten pitäisi korjata ainakin Pfingstmontag-sanaa, joka on suomeksi toinen helluntaipäivä, sananmukaisesti helluntaimaanantai, mikäli uutta kalenteria sielläkin alettaisiin noudattaa. Saksa on uskonpuhdistuksen kehto.

YLEISMAAILMALLISTA kirkkokalenteria ei ole. Kristuksen sanomasta kaikessa julistuksessa on kysymys. Näin myös pyhiä aikoja ajatellen. Jumala ei ole epäjärjestyksen Jumala.
Kristillisten juhlapäivien vieton vähentämiseen ei ole syytä. Meillä on nyt enemmän aikaa kuin koskaan ennen. Vuoteen 1772 juhlittiin neljänä päivänä joulua, pääsiäistä ja helluntaita. Suurten juhlien merkitystä korostettiin. Nykyaikana saatamme kalliina juhlapäivinäkin nähdä ihmisten tekevän työtä. He eivät jouda pyhittämään lepopäiviä eivätkä tutki Jumalan sanaa. Kehitys kulkee entistä kiivaammin pyhien arvojen hylkäämiseen. Monilla on kyllä aikaa pitää vapaa lauantai, mutta ei aikaa juhla- ja pyhäpäiviin. Kalasteleminen metsästeleminen ja marjojen poiminta tai mökki-illat ovat paljon tärkeämpiä kuin seuroissa tai kirkossa käynnit. — Mitäpä niistä. – Kuolemattoman sielun asiat eivät ehkä juolahda mieleenkään, kun on muuta tarjolla.
Kuitenkin Herran Jeesuksen tuomasta pelastusteosta on vielä meidän aikanammekin kysymys. Siitä kertoo meille juhla- ja sunnuntaipäivien sanoma. Herran Jeesuksen syntymä voi vain olla todellinen sydämen ilo ja paras lahja aikaan. Pitkänperjantain lunastustyössä saamme puhdistuksen synneistämme saarnatessamme Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä syntien anteeksiantamusta. Pääsiäisen ilosanoma on elävää todellisuutta. Armovoimin kuoletamme vanhaa ihmistä, uusi nousee joka päivä eloon. Vietämme helluntaita. Pyhä Henki pyhittää uskoessamme evankeliumin. Arjen keskelläkin voi olla juhla. Juhlapäivät pysyvät silloin todella paikallaan.

Martti Kallunki
Päivämies toukokuun 26 päivä 1971
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Suomen tie jännittyneessä maailmassa

ViestiKirjoittaja Taavetti » 14 Tammi 2013, 20:17

Tasavallan Presidentin puhe yleisillä kirkkopäivillä Vaasassa 6.1.1967
Suomen tie jännittyneessä maailmassa

Suomen kansan kohtalonkysymys on ollut suhteemme itäiseen naapurivaltakuntaan, on sen nimi ollut Novgorod, Moskova, Venäjä tai Neuvostoliitto. Aina 1700-luvun alkuun saakka Suomen merkitys suurelle Venäjänmaalle oli valtakunnan tärkeimpiin raja-alueisiin verrattuna toisarvoinen; mutta uuden pääkaupungin Pietarin perustaminen Suomen rajan välittömään läheisyyteen muutti tilanteen täydellisesti. Keskeiseen asemaan nousivat siitä lähtien tsaarivaltakunnan turvallisuuspoliittiset näkökohdat. Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 vahvistetut rajat täyttivät Venäjän minimivaatimukset tässä suhteessa. Kun koko Suomi sitten liitettiin erillisesti hallittuna suuriruhtinaanmaana Venäjän valtakuntaan, oli mahdollista palauttaa sille 1700 - luvulla vallatut alueet ja hyväksyä Suomen ja Venäjän raja, joka kulki parinkymmenen virstan päässä Pietarista. Suuruhtinaanmaan kaakkoisrajan hyväksyminen valtakuntien väliseksi rajaksi Tarton rauhanteossa vuonna 1920 johtui nuoren neuvostovaltion heikkoudesta, ja Paasikivi määrittelikin sen "kohtalokkaaksi menestykseksi" Suomelle.

Neuvostoliiton turvallisuusnäkökohdat sen Suomen politiikassa tulivat ratkaisevalla tavalla esille 1930- luvun lopulla. Neuvostoliiton johto piti arvossa häiriintymättömiä suhteita Saksaan ja yritti niitä vaalia vielä Hitlerin valtaantulon jälkeenkin. Mutta Kremlissä huomattiin pian Hitlerin hankkivan sotaa ja todella yrittävän toteuttaa "Mein Kampfissa" hahmottelemaansa ohjelmaa. Neuvostoliitto ei alun perinkään luottanut Suomen haluun tai kykyyn estää Suomen alueen käyttämistä hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Kun Neuvostoliitto piti mm. fasistimielisen IKL:n takia Saksan poliittista vaikutusta Suomessa varsin suurena, Moskovassa pääsi vallalle käsitys, että Suomi sopivan tilaisuuden tullen ryhtyy sotilaalliseen yhteistoimintaan nimenomaan Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Tämän käsityksensä Neuvostoliitto saattoi Suomen tietoon niin selkeästi, että väärinkäsityksille ei voinut jäädä tilaa. Neuvostoliiton lähettiläs Assmus kävi nimittäin jo vuonna 1935 virallisesti ilmoittamassa pääministeri Kivimäelle, että mikäli sota syttyy Neuvostoliiton ja Saksan välillä, Neuvostoliitto valtaa Suomen.

Tilanne oli tällainen, kun Neuvostoliiton taholta vuosina 1938 ja 1939 ehdotettiin Suomelle neuvotteluja eräiden Suomenlahden saarien vuokraamisesta tai vaihtoehtoisesti yhteisistä puolustusjärjestelyistä, koska Saksan uskottiin hyökkäävän myös Suomen aluetta hyväksi käyttäen Neuvostoliittoon. Suomi kieltäytyi neuvotteluista. Seuraava vaihe oli Neuvostoliiton ja Saksan kesken Moskovassa 23. 8. 1939 tehty sopimus, jonka tuloksena Suomen katsottiin kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin. Tämän jälkeen alkoivat syksyllä 1939 Suomen ja Neuvostoliiton väliset neuvottelut, joissa Neuvostoliitto ehdotti Suomelle alueluovutuksia Kannaksella ja Hangon niemimaalla. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina ja talvisota alkoi. Moskovan rauhanteossa 12. 3. 1940 siirrettiin Suomen kaakkoisraja suunnilleen siihen, missä se oli ollut vuoden 1721 rauhansopimuksen mukaan. Kesällä 1941 alkaneessa jatkosodassa Suomi taisteli Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Sodan päätyttyä vahvistettiin Moskovan rauhanteossa vuonna 1940 määrätty Suomen kaakkoisraja.

Sodan jälkeen esittämässään lausunnoissa presidentti Paasikivi katsoi, että Neuvostoliitolla oli ollut odotettavissa olevan Saksan hyökkäyksen takia legitiiminen intressi – mitä sanayhtymää Paasikivi mielellään käytti – huolehtia Leningradin, turvallisuudesta ja että Suomen olisi pitänyt syksyillä 1939 suostua Neuvostoliiton vaatimuksiin. "Se olisi ollut valtioviisautta, mutta sitä ei meillä ollut eikä sitä ollut myöskään minulla. Ulkopolitiikka ei ole niinkään helppo taito."

Tässä kuvatun tapahtumaketjun viimeinen vaihe sijoittuu kevääseen 1948. Neuvostoliitto esitti Suomelle neuvotteluja Saksan hyökkäyksen varalta. Neuvottelujen tuloksena allekirjoitettiin 6. 4. 1948 Moskovassa sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta. Jos Saksa tai muu sen kanssa liitossa oleva valtio hyökkää Suomen aluetta tai sen kautta Neuvostoliittoa vastaan, on Suomi sitoutunut tarvittaessa sopimaan sotilaallisesta yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa Suomen aluetta vastaan suoritetun hyökkäyksen torjumiseksi.

Olen näin laajasti käsitellyt Venäjä/Neuvostoliiton turvallisuustarpeita Suomeen nähden, koska niillä on yli kahden ja puolen vuosisadan ajan ollut mitä merkittävin vaikutus Suomen vaiheisiin. Presidentti Paasikivi on eri yhteyksissä esittänyt käsityksenään, että Venäjä/Neuvostoliitolla on Suomeen nähden aina ollut ensi sijassa sotilaallinen intressi. Varsin lyhytaikaista panslavistista kautta lukuun ottamatta näin voidaan katsoa asianlaidan olleen. Vuoden 1944 jälkeen ja erityisesti vuoden 1948 YYA- sopimuksen solmiamisen jälkeen Neuvostoliiton turvallisuustavoitteista Suomen suunnalla on huolehdittu tavalla, jonka voi olettaa hyvin tyydyttävän Neuvostoliittoa. Kun tämä tulos on saavutettu järjestelyin, jotka eivät loukkaa Suomen suvereniteettia eivätkä maan toimintavapautta, merkitsee tällaisen tasapainon saavuttaminen Suomen kannalta – ja kun on kyseessä heikompi osapuoli, haluaisin sanoa nimenomaan Suomen kannalta — ratkaisevan tärkeää kehitysvaihetta juuri meidän omaa turvallisuuttamme ajatellen. Tästä näkökulmasta katsottuna Suomen ja Neuvostoliiton rajalle annettu nimitys "rauhan raja," joka joissakin yhteyksissä on vaikuttanut ylisanojen käyttämiseltä, on kyllä paikallaan.

Tarkasteltaessa edellä esitetyn valossa Suomen asemaa Neuvostoliiton naapurimaana, voi todeta, että vaarallisin ristiriidan aihe maittemme väliltä on poistunut, koska Neuvostoliitto katsoo ensisijaisten strategisten etujensa olevan Suomen suunnalta turvatut. Tämä saavuus on luonteeltaan pysyväinen, jos maittemme väliset suhteet pohjautuvat keskinäiseen luottamukseen. Tämän luottamuksen piiri ei saa rajoittua vain valtioiden johtohenkilöihin, vaan sen on käsitettävä kansojen laajat kerrokset. Käsitykseni mukaan näin alkaa ollakin. Neuvostoliiton osoittama jalomielisyys, lainatakseni jalkaväenkenraali Paavo Talvelan viime joulukuun lopulla käyttämää sanontaa, on vuosien mittaan kasvattanut täällä luottamusta siihen, että
Neuvostoliitto tarkoittaa totta Suomea kohtaan harjoittamallaan ystävyydenpolitiikallaan. Tämän luottamuksen vahvistuminen on poistava viimeisetkin epäluulot ja pelon jäänteet suomalaisten mielistä. Neuvostoliiton suhteen. Maittemme välille on luotu hyvät ja pysyvät edellytykset elää hyvinä naapureina, YK:n peruskirjan sanontaa käyttääkseni.

Kun esitykseni otsikkona on Suomen tie jännittyneessä maailmassa, on paikallaan pyrkiä tarkastelemaan maailmassa vallitsevaa kansainvälistä jännitystä, jonka olemassaoloa pidetään selviönä. Mistä se johtuu, onko se pysyväistä vai ohimenevää, onko se yleistä vai paikallisesti rajoitettua, ja mikä tärkeintä, ulottuuko jännitys meille saakka?

Yleinen käsitys on ollut, että toisen maailmansodan jälkeen vallinneen kansainvälisen jännitystilan pääasiallisin syy on kapitalismin ja kommunismin välisessä vastakohtaisuudessa. Vaikka rauhanomaisen rinnakkaiselon oppi ja käytäntö on paljon tasoittanut tätä vastakohtaisuutta, on kaikkialla` maailmassa vielä mustavalkoinen ajatteluun perustuvaa uskoa, että taistelu "hyvän ja pahan" välillä ei voi ratketa muuta kuin aseellista tietä. Näyttää siitä kuin. kummankin sivustan äärimmäisyysmiehet tapaisivat tässä toisensa. Molempien talousjärjestelmien sisäinen kehitys ei kuitenkaan tue tällaista äärimmäistä johtopäätöstä. Jos tämä kehitys saa jatkua — kuten on oletettavissa — en usko, että ideologioiden välinen vastakohtaisuus tulisi olemaan ratkaisevana esteenä maailman rauhanomaiselle tulevaisuudelle.

Uudenlaiset näkökohdat voivat avautua, mikäli mitä suurinta lyhytnäköisyyttä osoittava Kiinan eristämispolitiikka saa jatkua. YK:sta ja kansainvälisestä yhteistyöstä pois suljettu Kiina on ohjautumassa uudenlaiseen vallankumousdoktriiniin ja se voi Kiinan valtavan potentiaalisen voiman purkauduttua esille, vaikuttaa mullistavasti maailmanpolitiikkaan jo lähivuosikymmeninä.

Erikoista sodanjälkeiselle kansainväliselle jännitystilalle on ollut se, että se on vaihdellut voimakkuusasteeltaan ja sen painopiste on siirtynyt maanosasta toiseen. Tällä kertaa nähdään olosuhteiden Kaakkois-Aasiassa eniten uhkaavan maailmanrauhaa. Vaikuttaa ilmeiseltä, että jännitys Kaakkois-Aasiassa on kestävää laatua. Eivät yksin ranskalaiset edusta lännessä sitä käsitystä, että ainoastaan neuvotteluratkaisu, joka merkitsisi amerikkalaisten sotavoimien vetäytymistä Manner-Aasiasta voisi poistaa tämän jännityksen.

Enemmän tai vähemmän piilevistä räjähdyspesäkkeistä ei muuallakaan maailmassa ole puutetta. Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa voi milloin tahansa puhjeta yhteiskunnallisia levottomuuksia, jotka eivät kuitenkaan tässä vaiheessa voine ulottua vaikutuksiltaan laajalti muualle maailmaan. Piristynyt Lähi-idän tilanne voi näitä herkemmin heijastua maailmanpolitiikkaan, koska siellä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton intressit saattavat törmätä pahoin vastakkain.

Meidän kannoltamme ovat kuitenkin, tärkeimmät Euroopassa edelleenkin havaittavissa olevat rauhattomuusilmiöt. Sodan päättymisestä on kulunut yli kaksi vuosikymmentä, eikä rauhansopimusta ole vieläkään saatu aikaan Saksan ja sen entisten vihollismaiden välillä. Saksan jakaantuminen Saksan Liittotasavaltaan (Länsi-Saksa) ja Saksan Demokraattiseen Tasavaltaan (Itä - Saksa), Saksan itäraja (Oder-Neisse-linja) sekä Länsi-Saksan aseistautuminen ja kysymys sen mahdollisuudesta ja osuudesta ydinaseisiin, kaikki nämä ja monet muut asiat pitävät '
yllä monesti sovittamattomilta vaikuttavia suurvaltojen välisiä erimielisyyksiä. Neuvostoliitto ja sen liittolaiset vaativat Euroopan status quon tunnustamista, jota varten suuri eurooppalainen konferenssi olisi kutsuttava kokoon. Tähän eivät lännen valtiot yleensä näytä tässä vaiheessa olevan halukkaita.

Erityisen varuillaan Neuvostoliitto ja sen liittolaiset ovat Länsi-Saksan aseistautumiseen nähden ja vallitsevaan status quohon tyytymättömyyttä ilmaisevan ulkopolitiikan suhteen, joka idässä tulkitaan revanshipolitiikaksi. Minulta on usein kysytty, onko Neuvostoliiton huolestuneisuus todellista vai onko se vain oman politiikan savuverho. Lännen valtio- ja lehtimiehille, jotka ovat mielipidettäni tiedustelleet, olen vastannut Venäjä/Neuvostoliiton historiasta lukeneeni, että 150 viime vuoden aikana on lännestä hyökätty Venäjä/Neuvostoliittoa vastaan 14 kertaa ja että Valko-Venäjän pääkaupunki Minsk on ollut 101 kertaa vihollisen käsissä. On perusteltavissa, suorastaan väittää, että jos suuren valtakunnan johtajat eivät olisi tällaisen historian perinnön vaalijoina huolissaan maansa turvallisuudesta, he eivät täyttäisi tehtäväänsä. Minulle jäivät viime syksyisen Kaukasian vierailuni ajalta erityisen voimakkaana mieleen pääministeri A. N. Kosyginin sanat: "Saksalaiset pääsivät viime sodan aikana "Volgalle saakka. Me olemme tästä saaneet sen opetuksen, eikä se koskaan unohdu, että toista kertaa ei tällaisen sallita tapahtua."

Kaiken tämän valossa näen, että Euroopassa vielä vallitseva perusjännitys voitaisiin parhaiten poistaa ratkaisemalla Saksan kysymys tavalla, joka ottaisi huomioon Neuvostoliiton — kuten tietysti muidenkin asianomaisten valtioiden turvallisuusintressit. Tilanne on tietyssä mielessä sama, kuin se oli Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Kun me olemme voineet järjestää naapuruussuhteemme siten, että Neuvostoliiton turvallisuusintressit tällä suunnalla on tyydytetty ja jännitys maittemme välillä on poistettu, on tämä tuonut mukanaan myös " Suomen turvallisuusintressien tyydyttämisen. Kun aikoinaan puhuttiin länsisaksalaisesta voimapolitiikasta Neuvostoliittoa vastaan Saksan yhdistymisen pohjana ja suunniteltiin Länsi-Saksan osallistumista ydinaseistautumiseen, se herätti minussa suomalaisena syvää levottomuutta, sillä se ei ole ollut eikä ole pohjaltaan niinkään puolustuspolitiikkaa vaan pikemminkin sotapolitiikkaa. Sellaisen politiikan avulla ei jännitystä pystytä Euroopasta poistamaan, vaan tämä edellyttää rehellistä kompromissinhalua ja ennakkoluulotonta pyrkimystä toteuttamiskelpoisen perusratkaisun aikaansaamiseen. Meidän suomalaisten on hoidettava omaa ulkopolitiikkaamme niin, että tilanne Euroopassa pysyvällä tavalla rauhoittuisi. Tiedämme, että meidän vaikutuksemme asioiden kulkuun on vähäinen, mutta se ei oikeuta meitä toimettomuuteen.

Kun siirrymme tarkastelussamme pohjoismaihin, ovat näkymät lohdulliset ja rauhoittavat siitä huolimatta, että neljän naapurimaan turvallisuuspoliittiset perusratkaisut poikkeavat toisistaan. Tanska ja Norja ovat Naton jäseniä, Ruotsi on sitoutumaton ja Suomi noudattaa vakiintunutta puolueettomuuspolitiikkaansa.

Olen eräässä vuoden 1965 lopulla pitämässäni puheessa osoittanut, että Pohjolan alue ei enää pitkään aikaan ole näytellyt tärkeätä osaa kansainvälisissä kiistakysymyksissä ja että Pohjolan strategien merkitys sotatekniikan ja hyökkäysmenetelmien muuttumisen vuoksi on suurvaltojen kannalta pienentynyt. Tämä suotuisa kehityssuunta on nähdäkseni luonut entistä paremmat edellytykset Pohjolan muodostamiselle ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. On sanottu, että tällainen järjestely on tarpeeton, koska pohjoismaat Ruotsia lukuun ottamatta ovat sitoutuneet olemaan ottamatta rauhan aikana ydinaseita alueelleen. Mutta niin kauan kuin tämä perustuu yksipuolisiin lupauksiin, on olemassa riski, että tällainen päätös peruutetaan, ja vastatoimenpiteitä todennäköisesti suunnitellaan tämänkin vaihtoehdon varalle. Reaalinen tilanne Pohjolassa on sellainen, että ainoastaan pian epäajankohtaiseksi osoittautuva epäluulo estää ydinaseettoman Pohjolan muodostaminen.

Puheessa, johon edellä viittasin, esitin myös ajatuksen — ei valmista ehdotusta — tietyistä Suomea ja Norjan yhteistä maarajaa koskevista turvallisuusjärjestelyistä. Haluaisin tähän sanoa, että tietenkin kaikki luottavat Norjan rauhantahtoon ja Norjan rauhanpolitiikkaan. Mutta Norja on jäsen sotilasliitossa, jonka voimakkaimmalla eurooppalaisella jäsenvaltiolla on avoimia rajakysymyksiä ja jonka rajantarkistusvaatimukset kohdistuvat siihen valtioryhmään, jota vastaan Nato on perustettu. Suomeen liittyvä Norjan ja Neuvostoliiton välinen raja on ainoa maaraja Euroopassa, jossa Nato-liiton jäsenmaa ja Neuvostoliiton alueet tapaavat toisensa. Näen kaikkien asioiden puhuvan sen puolesta, että Suomen kannalta on edullista saada aikaan rajarauhaa turvaava järjestely kalottialueella, enkä näe perusteita sille väittämälle, että tämä ei olisi myös Norjan etu. Mutta asian arviointi kuuluu tietenkin ensisijaisesti Norjalle ja siitä tehtävät ratkaisut ovat yksin Norjan päätettävissä.

Kun keväällä 1948 Neuvostoliiton ehdotuksesta käytiin neuvottelemaan yhteistyö- ja avunantosopimuksesta, pidettiin suomalaiselta taholta erittäin tärkeänä, että sopimusta laadittaessa otettaisiin huomioon Suomen pyrkimys pysyttäytyä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella, so. Suomen halu noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa. Tämä tulos neuvotteluissa saavutettiinkin. Näin syntynyt puolueettomuusstatus oli niihin aikoihin sen verran harvinainen, että käytännöllisessä poliittisessa toiminnassa siitä ei puhuttu. Tämän huomattuamme me itse varovaisuussyistä siitä myös yleensä vaikenimme. Sitä paitsi yhden suurvallan lupaama puolueettomuus ei seisonut oikein tukevasti jaloillaan – meistä tuntui. Vasta sen ulkopoliittisen suuntauksen tuloksena, joka palautti: meille Porkkalan alueen :ennen vuokrakauden päättymistä, Neuvostoliitossa määriteltiin vuonna' 1958 Suomen politiikka puolueettomuuspolitiikaksi. Tämän jälkeen on lännen suurilta valtioilta saatu hyväksymisen ja tunnustus Suomen puolueettomuuspolitiikalle. Tätä suuntausta noudattaen Suomi on suurvaltojen mielipiteiden käydessä vastakkain, välttänyt ottamasta kantaa kummankaan puolen hyväksi.

Kun Suomen puolueettomuuspolitiikka on saanut vahvistuksen asiakirjassa, jonka toinen allekirjoittaja on Neuvostoliitto ja kun puolueettomuutemme on yksi olennainen osa niistä Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kokonaisjärjestelyistä, jotka sisältyvät YYA-sopimukseen, on siitä tietenkin tehtävissä se johtopäätös, että oikeutemme ja velvollisuutemme pysyttäytyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella, rajoittuu ensisijaisesti niihin ristiriitoihin, joissa toisena osapuolena on Neuvostoliitto. Vaikka siis muodollisesti ottaen voisimme rientää määräämään kantaa muihin ristiriitoihin, olemme yleensä välttäneet sitä, koska puolueettomuuspolitiikkamme objektiivisuus ja uskottavuus, siitä olisivat saattaneet kärsiä. Toiselta puolen — ja se on tärkeää — olemme pitäneet oikeutenamme kaikissa mahdollisissa tilanteissa toimia puolueettomuutemme perusedellytyksien vahvistamisen hyväksi. Siitä johtuen tuemme päättäväisesti yleistä rauhanpolitiikkaa ja tuomitsemme sotapolitiikan sekä vastustamme niitä hankkeita, jotka meidän käsityksemme mukaan lisäävät sodan vaaraa eritoten Euroopassa mutta myös muualla maailmassa.

Joku voisi ajatella, että meidän puolueettomuudellemme — tai minkä muun valtion puolueettomuudelle tahansa — voitaisiin esittää sellainen täsmällinen määritelmä, jonka mukaan kaikissa esille tulevissa tilanteissa toimitaan. Tämä on kuitenkin erehdys. Puolueettomuutta on yhtä monta lajia kuin on puolueettomia valtioita. Samankin valtion puolueettomuuspolitiikka voi sisällöllisesti muuttua ulkopuolisessa maailmassa tapahtuvien muutosten mukana. Meidän tulee lähteä siitä, että puolueettomuus merkitsee riippumattomuuden tietynlaista rajoitusta. Valtion riippumattomuus (independence) ei yleensäkään ole ehdoton: J. V. Snellman jo sanoi, että ei ole olemassa ainoatakaan niin voimakasta valtiota, jonka ei olisi pakko alistua historialliseen välttämättömyyteen, jota se ei kykene vallitsemaan. Tunnettu on myös Yrjö-Koskisen käsitys, että yhdelläkään sivistyskansalla ei voi olla ehdotonta itsenäisyyttä. Nykyajan maailmassa onkin alettu riippumattomuuden asemasta tai sen yhteydessä puhua valtioiden keskinäisestä riippuvuudesta. (interdepenence). Meidän puolueettomuuspolitiikkamme sopii hyvin siihen kansainväliseen interdependeneiin, joka on maailmanpolitiikan nykyvaiheelle ominaista. Suomi on itsenäinen ja riippumaton valtio, joka on kansainvälisessä riippuvuussuhteessa kaikkeen siihen, minkä Suomen tulee vapauttaan ja itsenäisyyttään sekä omaa etuaan ja ihmiskunnan yhteistä etua valvoessaan ottaa huomioon.

Kun seuraamme Suomen puolueettomuuspolitiikan toteutumisia kansainvälisen politiikan arkipäivässä, on vaikutelmani se, että olemme onnistuneet. Erityisesti olen voinut panna merkille sen, että eri maiden valtiomiehet ovat ymmärtäneet asemamme ja pyrkimyksemme. Tietenkin on ollut tapauksia, että eräät henkilöt ovat sijoittaneet omat ennakkoluulonsa ja pelkonsa Suomeen ja tehneet oloistamme ja politiikastamme sen vuoksi väärät johtopäätökset. Mutta onneksemme näitä henkilöitä ei ole ollut valtiollisten johtajien, puhumattakaan maailman johtavien valtiomiesten joukossa.

Suomi oli ensimmäinen läntiseen maailmaan kuuluva maa, joka aloitti läheisen poliittisen ja taloudellisen yhteistyön Neuvostoliiton kanssa. Ensimmäinen 5-vuotinen kauppasopimus allekirjoitettiin v.1950. Muistan hyvin, kuinka suurella epäluulolla laajat suomalaiset piirit suhtautuivat tähän yhteistyöhön. Epäilykset ulkomailla olivat tietysti sitäkin suuremmat. Vielä niin myöhään kuin vuonna 1963 meillä arvosteltiin kärkevin sanoin valtion päämiehen epävirallista käyntiä veljeskansamme unkarilaisten luona. Tänään voimme todeta, että olemme olleet oikealla tiellä. Olemme hankkineet itsellemme sillan rakentajan usein epäkiitollisen, aina tärkeän osan. Meidän esimerkkiämme seurataan. Sen todistukseksi lainaan Atlantin liiton ministerineuvoston päätöslauselmaa 16. päivältä joulukuuta 1966: "Atlantin liiton jäsenmaat puolestaan ovat vahvistaneet tarkoituksekseen jatkaa ponnistuksia parempien suhteiden aikaan saamiseksi Neuvostoliiton. ja Itä-Euroopan valtioiden kanssa poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, tieteellisellä ja kulttuurialalla. – Idän ja lännen välisissä suhteissa on itse asiassa mahdollisuus mitä erilaisimpaan lähentymiseen maasta maahan tai laajemmassa kansainvälisessä piirissä."

Suomen tietä jännittyneessä maa ilmassa käsiteltäessä ei voida sivuuttaa sitä jännitystä, joka vallitsee ns. kehitysmäissä, so. alikehittyneiden maiden ja teollisuusmaiden välistä kuilua. Tämä jännitys ei toistaiseksi välittömästi kohdistu meihin, mutta moraaliselta kannalta olemme sen piirissä.

Tämän esityksen puitteissa ei ole mahdollista syventyä tähän ongelmaan. Tyydyn ainoastaan viittaamaan siihen, että mm. Kirkkojen maailmanneuvoston toimesta Genevessä kesällä 1966 järjestetyssä konferenssissa oli esillä kysymys maailman köyhien kansojen asemasta ja tulevaisuudesta. Tilanne tällä hetkellä on se, että 75 % maailman varallisuudesta ja 85 % sen teknologiasta on sen väestön kolmanneksen hallussa. Nämä prosenttisuhteet huononevat joka vuosi tuon kahden kolmasosan vahingoksi. Tässä on käsillä niin uskomattoman suuri ja vaikea asia, että epäkohtien korjaaminen olisi maailmanlaajuisena yhteistyönä aloitettava heti. Mutta vauraiden maiden asukkaiden itsekkyys on suuri. Puutteiden poistaminen omasta maasta, entisistä eduista kiinnipitäminen ja uusien valvominen – tämän me tiedämme hyvin läheisen esimerkin perusteella – estävät kehitysmaiden merkittävän auttamisen. Ja silloin on edessä se, mitä Geneven kokouksessa puhunut kristitty nigerialainen lakimies ennusti: "Meidän kansamme haluavat vallankumousta, joka kokonaan murtaisi kaikki tukahduttavat säädökset, rakenteet ja mahdit, jotka niitä ylläpitävät. Vallankumous, jota kansamme ajattelevat, on erilainen kuin kaikki entiset: se on mittasuhteiltaan maailmanlaajuinen. Eikä kukaan voi suunnitella tätä vallankumousta, sen ajankohta määräytyy nykyisen järjestelmän mädännäisyydestä." Se on vavahduttavaa puhetta. Ja muistuttaa niin läheisesti kiinalaita doktriinia.

Hyvät kuulijat!
Eriteltyäni – niin kuin minä asian ymmärrän – Suomen asemaa ja tietä jännittyneessä maailmassa ja luotuani sille historiallista taustaa, haluan kohdistaa huomionne erääseen johtopäätökseen, joka on ollut näkymättömänä punaisena lankana koko esitykseni ajan.

Suomen kohtaloon ovat vuosisatojen kuluessa merkittävällä ja joskus aivan ratkaisevalla tavalla vaikuttaneet meistä riippumattomat maailmanpoliittiset tekijät. Tilsitin sopimuksessa 1807 ja Erfuxtin sopimuksessa 1808 Napoleon lupasi Suomen Venäjälle ja elokuussa 1939 Moskovassa Neuvostoliiton ja Saksan välillä solmitun sopimuksen mukaan Suomi luovutettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Nämä ratkaisut ovat olleet seurausta maantieteellisestä asemastamme ja sijoittumisestamme läntisen ja itäisen kulttuuri- ja valtapiirin raja-alueelle. Ne ovat olleet samalla seurausta siitä, että ulkopolitiikkamme ei ole kyennyt estämään sellaisten kansainvälisten voimakonstellatioiden syntymistä, jotka ovat suoneet ulkopuolisille valloille tilaisuuden ja mahdollisuuden meitä kuulematta ratkaista meidän elinkysymyksiämme. Molemmilla kerroilla maamme on joutunut sodalla puolustamaan asemaansa, molemmilla kerroilla sota on päättynyt tappioon. Tehtävänämme on harjoittaa sellaista ulkopolitiikkaa, että voimme olla aktiivisesti mukana kaikessa siinä kansainvälisessä toiminnassa, jolla on liittymäkohtia Suomeen, ja että voimme poliittisen keinoin valvoa oikeuksiamme ja puolustaa itsenäisyyttämme.

Ulkopolitiikalla on täten ensisijainen vastuu maan itsenäisyydestä ja rauhasta. Ulkopolitiikan on huolehdittava siitä, että me olemme aina paikan päällä kun kohtaloistamme päätetään. Sen on luotava ja säilytettävä meille sellainen kansainvälinen asema, että kykenemme kaikissa olosuhteissa turvaamaan vapautemme ja itsenäisyytemme. Käsitykseni mukaan sodanjälkeinen ulkopolitiikkamme on tässä onnistunut. Se on luonut lujan kivijalan, jonka pohjalla voimme laajentaa osuuttamme kansainvälisessä yhteistyössä ja lisätä panostamme mm. kansainvälisen kehitysaputoiminnan piirissä. Mutta kivijalka on ensisijainen — ilman sitä ei rakennus pysy pystyssä. Meistä itsestämme riippuu, että ulkopolitiikkamme saavutukset säilytetään ja turvataan. Tuloksiin on päästy vilpittömän rauhanpolitiikan turvin ja samaa tietä kulkien – niin uskon — voimme vastaisuudessakin huolehtia kansallisista eduistamme.

Sotien aikana oli Ruotsissa kansan avustustahdon alttius puettu lentävään lauseeseen: Finlands sak är vår, Suomen asia on meidän. Haluan nämä sanat siirtää Suomeen, ulkopolitiikkamme velvoittavaksi tunnuslauseeksi: Suomen asia on meidän.

Urho Kekkonen,
puhe yleisillä kirkkopäivillä Vaasassa 6.1.1967
Päivämies 11.2.1967
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 14 Tammi 2013, 20:20

Teen poikkeuksen käytäntöön ja liitän tämän historiaa avaavan puheen tänne, vaikka se ei millään tavalla liity uskoomme.

Isänmaallisuus on kyllä uskovaisen oikeus ja velvollisuus, siinä meitä auttanee sopiva silmäys menneisyyteenkin.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Re: Pysyvätkö juhlapäivämme paikallaan?

ViestiKirjoittaja Taavetti » 09 Joulu 2018, 17:59

Käylän maakunnallisia seuroja muistellessa


Elokuun 20 päivänä valkeni Käylässä onnellisen odotuksen merkeissä, kuin lapsille joulusaatto. Ilmassa oli todellisen juhlan tuntua. Tänään alkaisivat Käylän maakunnalliset isot seurat. Seuravieraita odotettiin linja-autolasteittain monista paikoista ja jopa Raahesta saakka.

Vuoroautoilla ja monin kyydein tulisi muualta Kuusamosta, Sallasta ja Posiolta sekä vieläkin kauempaa. Ennen kaikkea odotimme, että saisimme kokoontua Jumalan ehtymättömien ja rikkaitten armovirtojen äärelle. Seurojen järjestäjät tunsivat iloa saadessaan omalta vähäiseltä osaltaan auttaa armopöydän kattamisessa sekä itselleen, että kaikille muille köyhille Jumalan lapsille korven keskelle. Sanomattoman suuri ilo täyttikin sydämen, kun ensimmäiset seuravieraat saapuivat Sallan autolla. Ilmielävänä oli silmien edessä Israelin lasten korpivaellus kohti luvattua maata. Edellä astui reipas nuorukainen. Joukossa oli vanha Kultas- ukkokin salkku vasemmassa eteen ojennetussa kädessä kuin tasapainoa pitämässä ja keppi oikeassa kädessä. Askel oli jo lyhyt, mutta jalan nousu oli ketterä. Oli kiire päästä seuroihin Jumalan sanaa kuulemaan. Viimeisenä, muista vähän jällessä, mutta joukon jatkona kuitenkin, tuli vanha mummo. Selkä oli jo hyvin, hyvin kumarassa. Pihanurmikolla kirmasivat lapset, ilmielävä Jaakobin joukko.

Seurojen järjestäjillä olivat vielä viimeiset valmistelutyöt kesken. Suurista seuroista on aina paljon puuhaa, ja niin on pienistäkin, mutta suurista vielä enemmän. Mutta silti on seurojen Järjestely siunattua puuhaa. Sydämessä on sanomaton ilo, saadaan olla suuren Rakentajan ja Palvelijan ja Rakastajan asialla, häntä palvelemassa, hänen seurakuntaansa rakentamassa ja hänelle rakkautta osoittamassa. Kaiken keskellä on toivo, kunpa Jumala avaisi omankin sydämen astian ja oven niin, että armoääni saisi ruokkia myöskin oman rinnan. Tuntuu, että on niin pitkä aika siitä, kun viimeksi on saanut sanan alla päästä oikein lämpimästi ja kalliisti tuntemaan ja maistamaan, kuinka Herra on suloinen. Niitä aikoja ja niitä hetkiä köyhä, tyhjä ja usein kiusattu Jumalan lapsi ikävöi. Usein tuntuu, että uskominen on vain kiinni pitämistä ja sitä, ettei uskalla lakata taistelusta syntiä vastaan. Kalliit armontuntemisen hetket ovat kaukana takanapäin, mutta ilman armoa ei saata elää yhtään päivää. Se on siksi aina vain uskolla, vastoin kaikkia tuntemisia, otettava vastaan. Mutta pitkä pouta tahtoo väsyttää uskon.

Siksi harras pyyntö taivaallisen Isän puoleen rinnassa, että hän näissä seuroissa antaisi oikein läheltä tuntea sen, mitä uskon kautta omistamme, että Herra Jeesus on juuri minun Vapahtajani, hän on juuri minun Pelastajani, hän on uhri juuri minun syntieni edestä. Nämä kaikki Jumalan lapsi uskossa omistaa, mutta elää ja kokea ne yhä uudestaan ja uudestaan on niin sanomattoman kallista ja uskoa virvoittavaa, että se on joka kertainen harras pyyntö seurojen tullessa. Tämä taivaan hiuka, taivaan ilon esimaun hetkittäinenkin kokemisen toivo on se, mikä saa Jumalan lapsen yhä uudelleen läpi ajallisten esteidenkin aina tulemaan sinne, missä Jeesus lastensa kanssa seuroja pitää. Tällä kertaa oli päämääränä monille jo rakkaaksi käynyt Käylän rajaseutukirkko. Kovasti oli seuravieraita tullutkin. Jo ensimmäisenä iltana olivat kirkon majoitustilat täynnä. Lauantaina ja sunnuntaina, väki aina vain lisääntyi. Suurin väkimäärä oli sunnuntain jumalanpalveluksessa, jossa laskettiin olleen lähes 600 henkeä. Illalla oli ehtoollisvieraita lähes 300 ( 269 ).

Näin suuren väkimäärän kokoontuminen ei olisi ollut mahdollinen 120 hengen kirkkoon, ellei taivaan Isä olisi rakastanut seurojamme muun ylenpalttisen siunauksen ohessa myös antamalla sunnuntaiksi erinomaisen kauniin ja aurinkoisen sään sadepäivien keskelle. Sananjulistajina toimivat Toivo Leppänen, Einari Lepistö, Paavo Koukkari ja paikallisista H. Rontti, P. Kopperoinen ja Martti Kallunki.

Muutama sana parista saarnasta:
Einari Lepistö: Joh 15: 1 –
„Jos puu kaadetaan ja halkaistaan, nähdään että oksa ulottuu puun sydämeen asti. Näin myöskin Herra Jeesus tahtoo liittää opetuslapsensa suoraan sydämeensä. Puutarhuri odottaa viinitarhastaan hedelmää. Sen tähden hän joutuu suorittamaan ankaraa karsintaa. Hedelmättömät hyötyoksat on karsittava pois, muuten ne turmelevat puun. Tämän asian edessä me hätkähdämme. Hän odottaa hedelmää myös minusta. Onko sitä? Usein täytyy valittaa päinvastaista, suurta hedelmättömyyttä. Laodikean seurakunnan enkeli oli sellainen hyötyoksa, joka jouti pois karsittavaksi. Syy oli se, että hän oli rikastunut, hän ei tarvinnut mitään. Smyrnan seurakunnan enkeli taas oli köyhä. Jumala tiesi hänen köyhyytensä, mutta sanoo kohta, että sinä olet rikas. Tätä köyhyyden tuntoa Jumalan lapset ovat aina joutuneet kantamaan, mutta köyhyydestään huolimatta silti kantaneet hedelmää Jumalalle. Näin esimerkiksi Aabraham ja Saara. Mutta kerskauksen sijaa ei ole. Jaakobkin vain kerran joutui kerskaamaan, mutta sitäkään ei Jumala kärsinyt. Nopeasta juoksijasta piti tehdä ontuva, sen tähden on hyvä toivottaa onnellista köyhyyttä perille asti."

Toivo Leppänen:

"Ulkonainen jumalanpalvelus on turha. Ne ovat vain ihmissäädöksiä. Ne suorastaan vääristävät Jumalan säädökset kuten korbansäädös. Synti ei sydämestä. Tällä ajalla tahdotaan muuttaa syntikäsitettä. Ihminen tahtoisi yleisen mielipiteen hyväksymään harjoittamansa synnin. Näin esimerkiksi huoruuteen nähden. On esimerkiksi patavanhoillista, on itsensä piinaamista, jos ihminen pakotetaan elämään Jumalan käskyjen mukaan. Vapaat suhteet ovat luvallisia. Nuorelle parille kortti, jossa on perhesuunnittelu, montako lasta hänen palkallaan voidaan kasvattaa. Olkaahan järkeviä! Kuitenkin nämä ihmiset sanovat: meillä on vakaumus. Mekin olemme seurakunnan jäseniä, mekin uskomme pääsevämme taivaaseen. Jumalan Siioni on pantu vartiopaikalle ilmoittamaan, mikä on synti. Varmaa on, että jos näin uskotte saatte ahdasmielisen nimen, mutta tärkeintä ei ole se, vaan että Jumala tuntee ja saa päivittäin ja hetkittäin omistaa armon ja Jeesuksen veressä synnit anteeksi..."

Käylän maakunnallisia seuroja muistellessa täyttää mielemme kiitos taivaallista Isää kohtaan, että hän vielä siunaa lapsiaan ja lämmittää jo täällä ajassa kylmiä sydämiä taivaallisella tuntemisella.

Martti Kallunki
Päivämies 15.9.1965


Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 09 Joulu 2018, 17:59
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä


Paluu Arkistofoorumi



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa

cron