VL-FOORUMI

Keskustelupalsta vanhoillislestadiolaisille ja uskostamme kiinnostuneille. Ylläpitäjinä vanhoillislestadiolaisia yksityishenkilöitä.
Tänään on 18 Marras 2018, 09:01

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]




Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 2 viestiä ] 
Kirjoittaja Viesti
ViestiLähetetty: 31 Tammi 2011, 10:42 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6922
Paikkakunta: Suomenselkä
Omaisuuskäsite taivaan valtakunnassa


Yleinen ihmisten käsitys yksityisomaisuuden suhteen on se, että maallinen mammona on omistajansa mielivallan alaista, että kellään muulla ei ole sen hallintaan mitään sanomista. — Koska jumalanlapsen suhde siihen on vähän toinen, olisi ehkä tarpeen lausua siitä mielipiteitä, että tulisi selville, mikä määrää meidän suhteemme, ja mitä meidän on huomioon otettava käytellessämme tätä ajallista tavaraa sen eri muodoissa. Mehän olemme Jumalan omat, ja tahdomme olla kokonaan. Siis kaikki, mitä meillä näkyy olevan, on sekin Jumalan omaa. Mielivaltamme alaista ei meillä olekaan mitään. Jonka omaksi antauneet olemme, Hänellä on määräysvalta kaikkeen. Meidän olisi vaan aina päästävä selvyyteen, miten Hän tahtoo meidän käytellä sitä, jonka on uskonut hallintaamme.

Luokaamme ensin silmäys näkymättömiin aarteisiimme. Olemme läpikulkukansaa tässä vieraassa maassa, olemme taivaan kansalaisia. Omaisuutemme ja perintömme on kalliimpi ja ihanampi, kuin mitä tämä maa voi tuottaa ja antaa. Aarteemme ovat katoamattomia, tuhoamattomia, todellisia silti, vaikka ei niitä luonnollisilla aisteilla huomata, ei silmillä nähdä, ei käsin pidellä. Mainitsemme niistä: Jumalanlapsioikeus, hyvä omatunto, Jumalan rauha, syntein anteeksiantamisen varmuus lunastustyön perusteella, luottamus taivaallisen Isän johdatukseen ja iankaikkisen elämän ihana, elävä toivo ym. tämä kaikki Herrassa Jeesuksessa ja Hänen kauttansa, Hänen ansiostansa ja armostansa. Eikö juuri näinä vaarallisina lopun aikoina kirkastukin meille näiden aarteiden kalleus suureksi ja korvaamattomaksi, omistamisen ja säilyttämisen arvoiseksi, ja eikö niiden rinnalla näykin kovin halvaksi ja toisarvoiseksi kaikki se törky ja kama, jota maallisena omaisuutenamme hallitsemme, olipa se sitten kultaa, hopeaa, jalokiviä tai vain vaateriekaleita, olkia ym. jätteitä? Onhan niilläkin arvonsa tätä elämää varten, ja saamme niistä kiitollisia olla, mutta ne ovat sittenkin halpoja sen kalleimman rinnalla. Aina olisi tärkeä muistaa ja huomata tämä, että me olemme vaan huoneenhaltijoita, palveluksen työhön Kristuksen ruumiin rakennukseksi pantuja. Emme elä itseämme emmekä omaisuuksien kokoamista varten, vaan korkeampi tarkoitus on tällä viipymisellämme. Pyrkimyksemme pitäisi aina olla siihen, mikä tulee Jumalan kunniaksi ja sielujen autuudeksi.

Itseluottamusta pidetään hyveenä, mutta meillä on paljon liioiteltua itseluottamusta, kun otetaan asiain johto omiin käsiin, omaksi huoleksi. Siinä sitten huolien kuorman alla hikoillaan itsensä näännyksiin, niin kuin ei mitään Kaikkivaltiasta, omistaan iankaikkisella rakkaudella huolta pitävää Isää taivaassa olisikaan. Oi kuinka huokeasti kävisikään kulkumme, jos aina muistaisimme asemamme tässä taivaan taloudessa. Olemme Jumalan käskyläisiä, ja hallitsemme ilman omistusoikeutta jokainen sitä osuutta, joka haltuumme uskottu on. Mitään „omaa" meillä ei täällä tarvitse olla, koska meillä on täyshoito talon puolesta. ”Sitä ainoastaan huoneenhaltijalta vaaditaan, että hän uskolliseksi löydettäisiin."

Tuohon uskollisuuteen kuuluu tietenkin ensin kutsumuksen velvollisuuksien tunnollinen täyttäminen, sitten Jumalan työn tukeminen, ja vielä lähimmäisten auttaminen ja ilahduttaminen lahjainsa mukaan. Näissä meitä ohjaa Jumalan sana, Hengen hiljainen ääni sisimmässämme, ja vielä keskinäiset keskustelut. Jos Jumalan kunnia ja tahto saavat olla määräävinä omaisuuden käyttelyssä, seuraa siitä siunaus, ja meille voidaan uskoa enempi ja enempi hallittavaa. Mutta jos me itsekkäästi hallitsemme, niin Jumala ottaa siunauksensa pois, ja me saamme vahingoita muodossa ja toisessa kärsiäksemme. Ahkeroikaamme siis muistaa, että kaikki on taivaallisen Isän omaisuutta, ja meidän on sen käyttämisessä kysyttävä aina Hänen tahtoansa, tuleeko se ja se teko ja anti Jumalan kunniaksi ja sielujen parhaaksi; silloin ei oikeutta kitsastella, vaan joka tulee omaksi mukavuudeksi ja suruttomien kannatukseksi, siinä saa olla tarkka ja pidättyväinen.

Omalla toimellamme emme voi mitään koota, ainoastaan Herran siunaus tekee rikkaaksi. Siitä onkin kyllin esimerkkejä kristillisyydessä, kuin palvelevat kodit ovat vaurastuneet, vaikka suruton kansa on luullut, että ne syövät toinen toisensa tyhjiksi. Jos siis suhteemme on oikea, ei meitä niin suuresti hermostuta, eikä sureta vahingotkaan. Sillä tiedämmehän, että tämä on taivaallisen Isän tahdosta meidän parhaaksemme ja opetukseksi, että muistaisimme kaiken katoavaisuuden, emmekä niihin kiinnittäisi sydäntämme. Muistaessamme huoneenhaltija-asemamme ja Jumalan välittömän johdon kaikissa asioissa on meidän paljon helpompi olla, mutta kun pidämme talot ja tavarat ominamme, ja yritämme johtaa asioita, niin kuin kaikki olisi meidän vallassamme, niin meillä on suuri huoli ja kuorma, sekä vastoinkäymisten kohdatessa suuri suru. Sitä ei taivaallinen Isä ole tarkoittanut meille. Vaan tahtoisi, että turvautuisimme Häneen, kuin lapset isäänsä. Luottamuksella, että miten vaan Hän johtaa, se on paras, näyttipä se voitolta tai tappiolta meidän suunnitelmistamme. Jumalan järjestys on kaikki hyvä, kun vaan osaisimme siinä pysyä.

R.
1940 Helmikuu Siionin Lähetyslehti

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Ylös
 Profiili  
 
 Viestin otsikko: Maallikkoliike
ViestiLähetetty: 02 Marras 2018, 17:38 
Poissa
Ylläpitäjä
Avatar

Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Viestit: 6922
Paikkakunta: Suomenselkä
Puhujan tyhmistymisiä koskevan kirjoitukseni lopussa lupasin kertoa toisen tyyppisestä tilanteesta. Tarkoitukseni oli kirjoittaa se jatkoksi, mutta kun on aikaa ehtinyt kulua, tehdään aivan oma merkintä. Yleensä puhujia arvostetaan kohtuullisesti, heidän puolestaan rukoillaan, surraan ja iloitaan yhdessä seurakunnan kanssa. Joskus saattaa joillakin arvostus mennä yli kohtuuden.
Vanhoillislestadiolaisia on aivan aiheellisestikin sanottu maallikkoliikkeeksi, sen verran suuri on maallikoiden osuus ollut puhujista. Viime vuosina on pappien osuus lisääntynyt ilahduttavasti, mutta siitä huolimatta on maallikkojen enemmistö edelleen selviö. Monet perusteettomat väitteet olen kuullut tai lukenut, että muka halveksisimme pappeja. Tiedän kuitenkin, ettei heitä suinkaan halveksita, vaan pidetään arvossa ja kalliina veljinä niitä pappeja, jotka samassa uskon hengessä kanssamme työtä tekevät. Arvostamme muitakin pappeja, jotka uskollisesti hoitavat heille uskottua virkaa.
Joskus on joillakin paikkakunnilla pappien arvostus saattanut saada huolestuttaviakin piirteitä, joista Jumala on eri tavoin saanut lapsiaan hoitaa. Tarkoitukseni on kertoa yksi sellainen tapaus jostakin 1940 -luvulta. Tapauksen kertoi minulle joskus 1960 -luvulla silloinen kylämme puhuja, joka oli itse saanut parannuksen armon vuosi pari ennen tapahtuman aikaa.
Silloiset kylän uskovaiset suunnittelivat seuroja ja keskustelivat puhujista, joita kutsuttaisiin. Monet ehdottivat useiden pappien kutsumista, olihan heitä monessa lähiseurakunnassa. Niin myös päätettiin tehdä ja kutsukirjeitä lähetettiin suuntaan jos toiseenkin ja vain pappeja kutsuttiin. Silloin oli vielä puhelimia melko vähän, siksi pyynnöt hoidettiin kirjeitse. Toinen sovittu ratkaisu oli, että kun Aukusti Törölä on ollut usein kylällä puhumassa, häntä ei nyt kutsuta, vaan vaihtelun vuoksi muita.
Sovittu seurapäivä lähestyi ja vastauksia kutsuihin alkoi tulla postista. Yksi toisensa jälkeen kertoi kiireistään ja työtehtävistä, joiden vuoksi ei juuri silloin voi saapua. Lähiseudun maallikotkin olivat menossa muualla tai muuten estettyjä ja oli jo seurapäivän aatto, lauantain ilta lähestyi, eikä yhtään puhujaa tiedossa huomenna alkaviin seuroihin. Vihdoin hädän hetkellä otettiin jo puhelinkin käyttöön ja soitettiin Veikko Pentikäiselle , joka silloin oli virassa Haapajärven kappalaisena. Pappisveli meni Aukusti Törölän puheille pyynnöllä, että siellä pitäisi huomenna olla isot seurat, eikä yhtään puhujaa, niin voisitko sinä mennä sinne pelastamaan tilanteen.
Aukusti oli kuuliainen pyynnölle ja palveli koko sunnuntaipäivän isojen seurojen ainoana puhujana. Kun puhe loppui, ilmoitettiin väliaika ja sen jälkeen taas palveli Aukusti Törölä, enkä tiedä, miten monta puhetta hän piti sen päivän aikana. Sanakin aukesi ja parannuksen tekijöitä oli useita. Niin Jumala hoiti sen tilanteen toisin, kuin kylällä oli suunniteltu ja kuviteltu. Silloin sunnuntaina alkaneet isot seurat jatkuivat tavallisesti maanantaina, niin nämäkin seurat jatkuivat. Maanantaiksi ehti muitakin puhujia Törölän lisäksi, jopa muutamia pappejakin. Ne seurat pidettiin eräässä pienessä maalaistalossa, sen pihamaalla paljaan taivaan alla.
Vähään saman tyylinen on kuulemani mukaan ollut tilanne jossakin muualla. Eräällä paikkakunnalla, jossa oli paljon uskovaisia ja suuri Rauhanyhdistyksen talo, saattoi seurojen lähestyessä tulla vahtimestarille kyselyjä, kuka on illan seuroissa puhujana. Viisas vahtimestari vastaili kysymyksiin, että kuuluu Herra Jeesus tulevan puhumaan, kannattaa tulla seuroihin.
Sattuipa meidänkin seurakunnassamme samaan viittaava, mutta silti toisen kaltainen tilanne silloin 1940 -luvulla. Paikalliset uskovaiset puuhasivat isoja seuroja ja lähettivät silloiselle kirkkoherralle pyynnön saada pitää seurat kirkossa. Kirkkoherra lupasi kirkon ehdolla, että hänelle ilmoitetaan ennakolta, kuka luterilaisen kirkon pappi tulee seuroja johtamaan.
Hänelle kirjoitettiin vastauskirje, ettei ole koskaan ollut johtajia seuroissamme, toivomme vain että Herra Jeesus henkensä kautta saisi olla siellä johtajana. Sen jälkeen kirjoitettiin luettelo muutamasta papista, jotka olivat lupautuneet seuroihin puhujiksi. Monen kaltaiset ovat siis olleet ennenkin vaiheet ja ongelmat, niitä on ollut ennen, jos on nykyisinkin. Tässä tapauksessa ilmenee yksi vastaus kysymykseen, miksi meillä on niin monella paikkakunnalla oma Rauhanyhdistyksen talo, miksi emme toimi enemmän seurakuntien tiloissa. Niissäkin toimitaan silloin, kun mahdollisuuksia on ja lupa saadaan, mutta se on kovin usein kiinni siitä, saako lupaa lainkaan ja milloin saa.

_________________
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4


Taavetti on tönäissyt viestiketjua viimeksi klo 02 Marras 2018, 17:38


Ylös
 Profiili  
 
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 2 viestiä ] 

Kaikki ajat ovat UTC + 2 tuntia [ DST ]


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa


Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia viestejäsi

Etsi tätä:
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia