Omaisuuskäsite taivaan valtakunnassa
Yleinen ihmisten käsitys yksityisomaisuuden suhteen on se, että maallinen mammona on omistajansa mielivallan alaista, että kellään muulla ei ole sen hallintaan mitään sanomista. — Koska jumalanlapsen suhde siihen on vähän toinen, olisi ehkä tarpeen lausua siitä mielipiteitä, että tulisi selville, mikä määrää meidän suhteemme, ja mitä meidän on huomioon otettava käytellessämme tätä ajallista tavaraa sen eri muodoissa. Mehän olemme Jumalan omat, ja tahdomme olla kokonaan. Siis kaikki, mitä meillä näkyy olevan, on sekin Jumalan omaa. Mielivaltamme alaista ei meillä olekaan mitään. Jonka omaksi antauneet olemme, Hänellä on määräysvalta kaikkeen. Meidän olisi vaan aina päästävä selvyyteen, miten Hän tahtoo meidän käytellä sitä, jonka on uskonut hallintaamme.
Luokaamme ensin silmäys näkymättömiin aarteisiimme. Olemme läpikulkukansaa tässä vieraassa maassa, olemme taivaan kansalaisia. Omaisuutemme ja perintömme on kalliimpi ja ihanampi, kuin mitä tämä maa voi tuottaa ja antaa. Aarteemme ovat katoamattomia, tuhoamattomia, todellisia silti, vaikka ei niitä luonnollisilla aisteilla huomata, ei silmillä nähdä, ei käsin pidellä. Mainitsemme niistä: Jumalanlapsioikeus, hyvä omatunto, Jumalan rauha, syntein anteeksiantamisen varmuus lunastustyön perusteella, luottamus taivaallisen Isän johdatukseen ja iankaikkisen elämän ihana, elävä toivo ym. tämä kaikki Herrassa Jeesuksessa ja Hänen kauttansa, Hänen ansiostansa ja armostansa. Eikö juuri näinä vaarallisina lopun aikoina kirkastukin meille näiden aarteiden kalleus suureksi ja korvaamattomaksi, omistamisen ja säilyttämisen arvoiseksi, ja eikö niiden rinnalla näykin kovin halvaksi ja toisarvoiseksi kaikki se törky ja kama, jota maallisena omaisuutenamme hallitsemme, olipa se sitten kultaa, hopeaa, jalokiviä tai vain vaateriekaleita, olkia ym. jätteitä? Onhan niilläkin arvonsa tätä elämää varten, ja saamme niistä kiitollisia olla, mutta ne ovat sittenkin halpoja sen kalleimman rinnalla. Aina olisi tärkeä muistaa ja huomata tämä, että me olemme vaan huoneenhaltijoita, palveluksen työhön Kristuksen ruumiin rakennukseksi pantuja. Emme elä itseämme emmekä omaisuuksien kokoamista varten, vaan korkeampi tarkoitus on tällä viipymisellämme. Pyrkimyksemme pitäisi aina olla siihen, mikä tulee Jumalan kunniaksi ja sielujen autuudeksi.
Itseluottamusta pidetään hyveenä, mutta meillä on paljon liioiteltua itseluottamusta, kun otetaan asiain johto omiin käsiin, omaksi huoleksi. Siinä sitten huolien kuorman alla hikoillaan itsensä näännyksiin, niin kuin ei mitään Kaikkivaltiasta, omistaan iankaikkisella rakkaudella huolta pitävää Isää taivaassa olisikaan. Oi kuinka huokeasti kävisikään kulkumme, jos aina muistaisimme asemamme tässä taivaan taloudessa. Olemme Jumalan käskyläisiä, ja hallitsemme ilman omistusoikeutta jokainen sitä osuutta, joka haltuumme uskottu on. Mitään „omaa" meillä ei täällä tarvitse olla, koska meillä on täyshoito talon puolesta. ”Sitä ainoastaan huoneenhaltijalta vaaditaan, että hän uskolliseksi löydettäisiin."
Tuohon uskollisuuteen kuuluu tietenkin ensin kutsumuksen velvollisuuksien tunnollinen täyttäminen, sitten Jumalan työn tukeminen, ja vielä lähimmäisten auttaminen ja ilahduttaminen lahjainsa mukaan. Näissä meitä ohjaa Jumalan sana, Hengen hiljainen ääni sisimmässämme, ja vielä keskinäiset keskustelut. Jos Jumalan kunnia ja tahto saavat olla määräävinä omaisuuden käyttelyssä, seuraa siitä siunaus, ja meille voidaan uskoa enempi ja enempi hallittavaa. Mutta jos me itsekkäästi hallitsemme, niin Jumala ottaa siunauksensa pois, ja me saamme vahingoita muodossa ja toisessa kärsiäksemme. Ahkeroikaamme siis muistaa, että kaikki on taivaallisen Isän omaisuutta, ja meidän on sen käyttämisessä kysyttävä aina Hänen tahtoansa, tuleeko se ja se teko ja anti Jumalan kunniaksi ja sielujen parhaaksi; silloin ei oikeutta kitsastella, vaan joka tulee omaksi mukavuudeksi ja suruttomien kannatukseksi, siinä saa olla tarkka ja pidättyväinen.
Omalla toimellamme emme voi mitään koota, ainoastaan Herran siunaus tekee rikkaaksi. Siitä onkin kyllin esimerkkejä kristillisyydessä, kuin palvelevat kodit ovat vaurastuneet, vaikka suruton kansa on luullut, että ne syövät toinen toisensa tyhjiksi. Jos siis suhteemme on oikea, ei meitä niin suuresti hermostuta, eikä sureta vahingotkaan. Sillä tiedämmehän, että tämä on taivaallisen Isän tahdosta meidän parhaaksemme ja opetukseksi, että muistaisimme kaiken katoavaisuuden, emmekä niihin kiinnittäisi sydäntämme. Muistaessamme huoneenhaltija-asemamme ja Jumalan välittömän johdon kaikissa asioissa on meidän paljon helpompi olla, mutta kun pidämme talot ja tavarat ominamme, ja yritämme johtaa asioita, niin kuin kaikki olisi meidän vallassamme, niin meillä on suuri huoli ja kuorma, sekä vastoinkäymisten kohdatessa suuri suru. Sitä ei taivaallinen Isä ole tarkoittanut meille. Vaan tahtoisi, että turvautuisimme Häneen, kuin lapset isäänsä. Luottamuksella, että miten vaan Hän johtaa, se on paras, näyttipä se voitolta tai tappiolta meidän suunnitelmistamme. Jumalan järjestys on kaikki hyvä, kun vaan osaisimme siinä pysyä.
R.
1940 Helmikuu Siionin Lähetyslehti