Viimeksi lukemani sarjakuvakirja oli viime keväänä joku tiiliskivimäinen Dilbertin juhlakirja, joka on läpileikkaus koko piirtäjä Scott Adamsin urasta. Oli kyllä mainio opus niin viihde- kuin informaatioarvoltaan. Tarjosi monta hillitöntä naurukohtausta. Dilbert on näistä toimistosarjakuvista minulle se ykkönen. En pidä lainkaan B. Virtasesta. Virtasella on aina ankeaa, aina vaan kiusataan, töissä ja kotona, tuskin koskaan tapahtuu mitään myönteistä. Käy liian lähelle semmoinen. Turha kuitenkaan ihmetellä sen suosiota; tietysti Virtanen uppoaa suomalaiseen melankoliseen luonteenlaatuun.
Enemmän tulee nykyään luettua noita strippejä, joita lehdet julkaisee. Velho on hyvä, edustaa aika harvinaista poliittista satiiria. Viivi ja Wagner on luettava aina, vaikken pysty samaistumaan kumpaankaan hahmoon. Hienoa silti, että tuommonen hyvin suomalainen sarjakuva on pärjännyt myös kansainvälisesti.
Toinen hyvä kotimainen on Fingerpori. Jarla on luonut kiinnostavan vinksahtaneen maailman ja sinne hullunkuriset hahmot. Strippien vitsit ovat lisäksi aivan omintakeisia, joskus saa miettiä pitkäänkin, että mitä piirtäjä mahtoi tarkoittaa, ja kun arvoitus ratkeaa, niin voi sitä oivaltamisen riemua!
Nämä tenavasarjikset eli Tenavat, Lassi ja Leevi sekä Alli Pellonreuna kertoo todella hauskalla tavalla arjesta lapsen näkökulmasta.
Lapsena olin sarjisten suurkuluttaja. Mainitaan näistä tunnetuimmista Lassit ja Leevit, Karviset, Asterixit, Lucky Luket ja Tintit, mitkä tuli luettua kaikki mitä kirjastosta löytyi. Kotiin tuli Aku Ankka ja antikvariaateista hain Tex Willereiden vuosikertoja. Oli eräs episodi, jolloin Mustanaamiotakin tuli luettua, mutta se kuihtui niihin "vanhoihin viidakon sanontoihin" ja siihen teatraalisuuteen. Mustis alkoi näyttää parodialta itsestään. Lähipiirin kanssa pilailtiin näitten sanontojen kustannuksella, niinkuin "Kun Mustanaamio liikkuu, on salamanteri hänen rinnallaan hidas kuin etana"..
Aku Ankan nykymuoto on kyllä pakko haukkua pystyyn, taso yltää tuskin kertakäyttöön. Parhaat Akut julkaistiin 70-90 -luvuilla. Sitä ennen värimaailma oli kauhean räikeä ja täynnä virheitä, eikä ne seikkailutkaan olleet kummoisia. Vuosituhannen vaihteen jälkeen ei ole tullut niitä kunnon jänniä Mikki ja Hessu -dekkarijatkiksia, ei Superhessuja.. Piirrosjälkikin on ollut hyvin arveluttavaa. En tosin ole Aku Ankkaa lukenut vuosiin, mutta joka kerta kun uusi numero sattuu kohdalle ja käännän ensimmäisen lehden, se nopean pläräämisen ja pettymyksen jälkeen vaihtaa omistajaa.
Onneksi on Don Rosa, hänen eeppiset ankkaseikkailunsa ovat aivan tyystin täysin kokonaan omaa luokkaansa! Tuskin puhutaan samasta sarjakuvasta tämän joka keskiviikko ilmestyvän kiukaan sytykkeen kanssa.
Tex Willereistä löytyy helmiä ani harvoin. Parhaat ovat niitä, joissa on jokin hyytävä mysteeri, niinkuin tää Mustan tiikerin tapaus. Ehkä Texejä tuli luettua poikasena vähän liikaakin, koska se mustavalkoinen maailmankuva (niin teknisesti kuin sisällöltäänkin) alkoi nyppiä. En aivan jaa oikeuskäsitystä toisten lukijoiden kanssa. Tex hankkii tietonsa tosi kyseenalaisin keinoin, ei kestä krtiikkiä itseään kohtaan, nimittelee etnisiä vähemmistöjä murijaaneiksi tai tortillanpurijoiksi ja toimii tyystin armottomasti. Ei Texiä erota hänen vihollisistaan muu kuin se rangerin tähti.
Minun suosikkini lännensarjiksista onkin Luutnantti Blueberry. Hän on kiehtovan inhimillinen, haavoittuva ja ongelmanratkaisussa neuvokas. Huono puoli Blueberryissä on vain se, että niitä suomennetaan hyvin verkkaisesti. Tästä Tex-Blueberry -asetelmasta tuli tehtyä tutkielmakin ammattikorkeassa
Lähetetty: 21 Heinä 2007, 11:58
Täytyy tunnustaa, että mulle on tullut Aku Ankka jo yli vuoden 
utavaraa.