Tervehdys foorumilaisille!
Ilman varsinaista asiaa päätin nyt kirjautua, jottei Taavetti poistaisi käyttäjätunnustani. Siitä on jo yli viisi vuotta, kun kiinnostuin vl-liikkeestä. Ensimmäinen keskustelupalstani oli juuri tämä VL-foorumi, jota nyt muistelen tietyllä haikeudella. Täältä siirryin lähinnä K24-keskusteluihin.
Onhan tällä välillä paljonkin tapahtunut. Mopin palsta hävisi yht'äkkiä jälkiä jättämättä. Harmittaa, että sen runsas arkistomateriaalikin hävisi varottamatta. Hakomajakin lopetti, mutta arkistoon sentään pääsee. Hiukan sama vaivaa myös K24:n vanhoja keskusteluja – vaikea on niitä arkistojen syövereistä löytää. Onneksi sentään täällä Taavetin arkisto toimii – suurkiitos Taavetille.
Pidin parin vuoden tauon nettikommentoinnissa, mutta nyt Joona Korteniemen Hulluinhuonelainen sai minut taas mukaan. Kirjoitan siellä kuten K24:ssäkin omalla nimelläni. Siis PJN2 = Pertti Niukkanen. No, ehkä vielä aktivoidun täälläkin, jos sopiva aihe löytyy. Juuri nyt rupesi kiinnostamamaan aiheketju Juhana Kosonen – kososlaisuus – kososlainen henki. Mutta aihe on todella liukas kuin märkä saippua. Kaikki luulevat siitä jotain tietävänsä, mutta historian faktat ovat vähissä. Ehkä en uskalla minäkään…
Hyvää alkanutta reformaation juhlavuotta 2017!t. Pertti Niukkanen
--------------------------
P.S.
Tässä vielä pieni historiadokumentti, jotta en vain itsestäni puhuisi.
Hakomajan arkistosta löysin nimimerkin vl2003 lainauksen professori Antti J. Pietilän kirjasta "Helsingistä Astoriaan" (WSOY, Porvoo, 1927). Siinä on kokonaisuudessaan, mitä Pietilä kirjoittaa Amerikan silloisesta "apostolis-luterilaisuudesta". Kysymyksessä on vl2003 mukaan suora lainaus sanasta sanaan ilman hänen omia kommenttejaan. Mitähän vl2003 muuten kuuluu? Ei ole tännekään vähään aikaan kirjoitellut. Harmi, koska hän mielestäni oli hyvin asiallinen ja tietorikas. Alla sitten se Pietilän varsin kitkerä teksti:
>>
Apostolis-luterilaisilla taisi minun Amerikassa käydessäni olla palveluksessaan ainoastaan neljä "papinkoulun" käynyttä miestä, ja niistä oli ainakin kaksi Helsingin yliopistossa opiskelleita. Apostolis-luterilaiset, vaikka ovatkin lukuisimmat, ovat toistaiseksi varsin heikosti kirkollisesti järjestyneitä ja pitävät pappeja ilmeisesti ainoastaan kirkollisten toimitusten ja rippikouluopetuksen vuoksi; varsinainen sananjulistus on enimmäkseen maallikkosaarnaajain käsissä. Sitä valitettavampaa on, että sekin henkilö, jota on pidettävä koko kirkkokunnan päänä, näyttää aivan sopimattomalta tehtäväänsä. Hän edustaa lahkolaismieltä sen kaikkein karkeimmissa muodoissa ja estää itsepintaisesti kaikkea ajanmukaista kehitystä kirkkokunnan keskuudessa.
Tämä on sitä valitettavampaa, kun apost.-luterilainen kristikansan aines Amerikassa edustaa uskonnollisessa katsannossa parasta, mitä Amerikan suomalaisten keskuudessa yleensä on. Ei missään ole luterilainen mielenlaatu syvemmälle painunut eikä missään tapaa elävämpää harrastusta elää omatunto puhtaana kuin heidän keskuudessaan. Jos minkään kirkkokunnan keskuudessa on niitä, jotka kilvoittelevat pelastustilan puolesta, niin apost.-luterilaisten. Kirkoissa kaikuvat vanhan virsikirjan virret valtavan voimakkaina, ja jumalanpalveluksen henki kohoaa usein korkealle. Keskinäinen rakkaus, tämä kristittyjen perustunnusmerkki, on niinikään monessa tapauksessa huomattava. Tämä kirkkokunnan uskonnollinen voima pitää sitä yllä sen heikosta järjestyksestä huolimatta.
Tämä tunnustus on apostolis-luterilaisille annettava. Mutta samalla on myöskin todettava, että kirkkokuntaa uhkaamassa on suuria vaaroja.
Me tunnemme Suomesta erinomaisen hyvin, mikä siunauksellinen vaikutus maallikkomiehillä ja -naisillakin saattaa, varsinkin erikoisissa oloissa, olla kansan uskonnolliseen elämään. Lestadiolaisuus oli – samoinkuin osaksi herännäisyys ja evankeelisuuskin – alusta alkaen maallikkoliike. Suomessa on ollut ja on yhä edelleenkin maallikkokristittyjä, joita syystä voi sanoa isiksi Herrassa ja joiden antamaan hengelliseen johtoon ei kukaan turhaan luota. Tämä on nimenomaan myönnettävä, mutta siitä huolimatta täytyy nykyisessä yhteiskunnassa varsinkin Amerikassa pitää vähemmän onnellisena sitä sellaista asiaintilaa, että kymmenientuhansien sielunhoito on uskottu opillisesti kokonaan valmistumattomien miesten käsiin.
Jos kenenkään, niin sanan julistajan täytyy osata erottaa käsite käsitteestä ja henki hengestä; jollei hän siihen kykene, niin hänen antamansa hengellinen johto on suorastaan sielujen vaara. Samoin pitää sananjulistajan olla yleensä tottunut henkiseen työhön, tai muuten hän polkee aina samoja latuja, joille hän syystä tai toisesta on alkujaan joutunut, tai harhailee milloin missäkin, riippuen siitä kuka hänen opettajansa kulloinkin on. Näin on käynyt monen Amerikassa toimivan lestadiolaisenkin saarnamiehen. Kieli saattaa olla notkea, sanoja voi riittää kuinka paljon tahansa, mutta sisältö on mitä halpahintaisinta, tuhansia kertoja uudistettujen lauseparsien kertaamista, josta puuttuu kaikki omakohtainen hengellisen kokemuksen ja Raamatun tutkimuksen leima. Eikä tällä hyvä. Julistuksella on sen lisäksi mitä vastenmielisin poleeminen ja kiihoittava sävy, johon ei ole minkäänlaista aihetta.
Kuinka tuskalliseksi muodostuikaan minulle tilaisuus erään paikkakunnan apost.-luterilaisessa kirkossa. Olin pitänyt puheeni, pitkän puheen anteeksiantamisen merkityksestä Jumalan pelastusjärjestyksessä, ja kokous oli loppumaisillaan, kun seurakunnasta alkoi kuulua ääniä: "Sejase (erään saarnamiehen nimi) puhumaan, Sejase puhumaan!" Hiukan vitkasteltuaan mies nousikin puhujan paikalle ja alkoi jotenkin tähän tapaan: "Niinkuin tässä on puhuttu, niin äänellisen saarnan kautta se on synninpäästö saatava", ja sitten jatkui puhe tunnettuun tapaan, jonka minä osasin ulkoa lapsuudestani asti. Puhujan koko harrastus keskittyi yhtäältä tuon laestadiolaisen erikoisopin teroittamiseen, toisaalta liikutusten aikaan saamiseen. Istuin aivankuin tulisilla hiilillä, sillä puhujan lähtökohta, saatikka hänen puheensa jatko osui kokonaan erilleen niistä ajatussarjoista, joita minä olin tahtonut teroittaa. Minä en ollut puheessani maininnut sanaakaan äänellisestä saarnasta, vaikka pidänkin rippiä einomaisen tärkeänä kristillisen elämän keinona, ja kaikkein vähimmin olin tahtonut kiihoittaa mieliä niin kuin puhuja teki. Puhuja teki siis sen virheen, että alensi hengellisen asian, Jumalan lahjan, kaavaksi ja säännöksi ja johdatti kuulijoitaan tekemään töitä sen sijaan, että olisi julistanut heille evankeliumia siitä, miten Jumala auttaa hätääntyneitä ihmissieluja.
Ettei tämäntapainen julistus ole ollut jättämättä vaikutustaan sieluihin, siitä sain matkallani monilukuisia todistuksia. Niin minulta tiedusteltiin laestadiolaisten puolelta tuon tuostakin, "olinko käynyt ovesta sisälle Jumalan valtakuntaan", s.o. olinko tehnyt synnintunnustusta ja saanut kuulla anteeksiantamisen julistusta kristiveljiltä – kysymys, johon minä saatoin vastata myöntävästi syystä, että rippi on todellakin ollut minun elämässäni erinomainen keino sielun vapauttamiseksi, mutta joka minusta tuntui kuitenkin vastenmieliseltä sen lainomaisen ajatustavan vuoksi, jonka minä tunsin siihen tavallisesti sisältyvän. Saattoi sentähden tapahtua, että minä kysyin kysyjältä, mitä hän tarkoitti ovesta puhuessaan, ja niin alkoi helposti tuollainen kiusallinen keskustelu, joita minä olin jo nuoruudessani epälukuisia kertoja sekä kuullut että käynyt, ja jotka eivät liene koskaan kenenkään sielun asiaa rahtuakaan helpottaneet.
Kaikkein tuskallisin oli kohtaukseni erään naisen kanssa muutamassa Idän kirkossa. Nainen oli suulaudessa pahimpia, mitä minun kohdalleni on koko elämäni varrella sattunut, ja samalla pohjattoman hengellisen ylpeyden vallassa. Sen sijaan, että hän olisi kuunnellut ja oppinut niinkuin hänen sielulleen olisi parasta ollut, hän ei suonut minulle sananvuoroa, vaan antoi sanojen valua ryöppynä huuliltaan ja oli vähällä pilata tilaisuuden koko kirkkoväeltä.
Tietysti ei voisi johtua mieleenikään panna kaikkea tällaista maallikkosaarnaajain syyksi. Kurittomia ja kaavoihin kangistuneita ihmisiä saattaa tavata missä kirkkokunnassa hyvänsä niin Suomessa kuin Amerikassakin. Ainakin yhtä suuri syy kuin maallikkosaarnaajilla on tähän jo mainitsemallani apost.-luterilaisten johtajalla A. L. Heidemanilla, joka ei nähtävästi yritäkään johtaa kansaa todelliseen hengelliseen vapauteen eikä pyhien yhteyden aatteen oivaltamiseen, vaan unhottaen itse saamansa kasvatuksen ja suuren vastuunsa rakentaa vain omaa joukkoaan, kateellisesti torjuen kaiken ulkoapäin mahdollisesti tulevan vaikutuksen, joka voisi avata kansan silmät näkemään, mitä Jumala tänä aikana tahtoo kristikansalle sanoa.
Mutta tämänkin rajoituksen huomioonottaen täytyy sanoa, että apost.-luterilaisen kirkon tulevaisuus kirkkokuntana riippuu suuressa määrin siitä, mitä huolta sen edustajat panevat tulevaisuudessa saarnaajien valmistukseen. Apost.-luterilaisille on yhtä tärkeää kuin mille muulle kirkkokunnalle tahansa, että sillä on johtajina sivistyneitä, itsenäisesti ajattelevia henkilöitä, jotka eivät ole joukkojen mielialojen varassa, vaan päinvastoin itse johtavat joukkoja sillä auktoriteetilla, jonka Jumalan sana myöntää laillisessa järjestyksessä virkaan tulleille ja kelvollisen valmistuksen saaneille sanan palvelijoille.
Asiain oikeaan suuntaan järjestämisen pitäisi apost.-luterilaisille olla sitä helpompaa, kun heidän keskuudessaan on joukko erinomaisen valistuneita ja viisaita miehiä, jotka kyllä täydellisesti oivaltavat mitä kirkkokunta tarvitsee. En ole viihtynyt Amerikassa missään piireissä paremmin kuin eräiden apost.-luterilaisiin lukeutuvien henkilöiden parissa, ja minulla on syytä luulla, että heidän kaltaisiaan on kirkkokunnan keskuudessa muitakin.
Kun minun matkani oli Suomi-Synodin konsistorin järjestämä, oli velvollisuuteni esiintyä ennen kaikkea Synodin kirkoissa; apostolis-luterilaisissa kirkoissa esiinnyin vain poikkeustapauksissa, ja vain harvoihin yksityisiin apostolis-luterilaisiin kristittyihin tutustuin lähemmin. Minun olisi luultavasti ollut vaikea saada lupaakaan puhua kaikissa heidän kirkoissaan, sillä jos ketkään, niin he pitävät rajat jyrkkinä.
Kaikissa niissäkin tilaisuuksissa, joissa esiinnyin, minua kohdeltiin kylmän pidättyväisesti. Sen sijaan että Synodin kirkoissa kaikkein useimmat, monessa tapauksessa kaikki läsnäolijat tulivat puristamaan kättä, apost.-luterilaisissa vain ani harvat osoittivat minulle tämän ystävällisyyden. "Mikä lieneekään lipilaari mieheksi" – näin he nähtävästi ajattelivat. "Liikkuu synodilaisten, kansalliskirkkoisten, kongregationalistien, jopa Kalevan ritarienkin parissa. Taitaa puhua kaikkialla kaikkien mieliksi. Kuka häneen voi luottaa? Kerran häntä voinee kuulla, mutta parasta on karttaa läheisempää kosketusta".
Tämä olisi sitä samaa epäluuloisuutta, jota itse laestadiolaisiinkin kuuluvat Suomen papit ja saarnamiehet ovat saaneet matkoillaan osakseen jopa paljoa suuremmassa määrin kuin minä. Minä en siis hämmästynyt enkä pahastunut, sillä minä ymmärsin, millä kannalla olojen täytyi olla, kun kirkkokuntien välinen kilpailu ja niiden sisäiset suuntariidat antavat niille leiman. Siten ei myöskään mikään yksityinen ikävä kokemus voinut estää minua näkemästä laestadiolaisessa kristillisyydessä piileviä uskonnollisia voimia. Suokoon Jumala sille uuden nousun ja puhdistuksen ja yksimielisyyden kauden, jotta se voisi jälleen palvella sillä armolahjalla, jonka se on saanut, sydämenpuhdistuksen ja anteeksiantamuksen evankeliumin julistuksella!
>>