VL-FOORUMI

Itse en harmikseni osaa kirjoittaa runoja, mutta runokin tarvitsee lukijansa ja se syttyy elämään varsinkin silloin, kun lukija voi sijoittaa sen oman kokemuksensa maisemaan. Näin syksyä kohti mentäessä tulee mieleeni seuraavat Laila Venetpalon runot:
Varustaudumme talveen
kaikin tavoin, mutta:
pakastitko palan poutataivasta
pääskysten lentoratoja,
purkititko koivunlehtien varjoleikkejä
talon seinustalla,
rantakiven lämmön,
aaltojen aurinkohopean,
nekö suolasit sisimpääsi?

Älä syksyllä
sure lehdettömyyttä
huomaa myös se,
miten paljon enemmän
näet muuta maisemaa.

Puolukkametsässä
painan pääni
lähelle
maan mätästä,
kuiskaan sille salaisuuden:
kaukana kävin
kuitenkin niin lähellä,
että polun pään vielä muistin
tien takaisin osasin.

Jonkin verran luen, ja itsekin olen kirjoitellut! Luontoaiheiset ja hengelliset ovat mieleisiä. Uskovaisista tykkään esim. Niilo Rauhalasta:

Raskaat haavat auki lokakuun pelloilla,
katsovat mykän sateen läpi,
aikaa on vähän.
Jos sinut ymmärtäisin, olisin läsnä
joka hetki.

Eipä tule luettua/kirjoitettua runoja.

Minulla on jotenkin tyylinä se, että sanon suoraan sen asian, mitä haluan sanoa. Tähän kuvioon sopii huonosti runomitta tai -muoto. Eikä minulla ole ensijaisesti tarpeen pukea sanojani kauniiseen muotoon: se on tärkeintä, että lukija ymmärtää, mitä olen yrittänyt sanoa. Voi toki kirjoitusasu olla samalla kauniskin ja kenties runomittainen, mutta se ei ole minulle tärkeintä.

Ehkä hivenen samaan tapaan suhtaudun muuhun taiteeseen ja luontoon. Luontokuvat, -maalaukset viehättävät enemmän kuin modernimpi kuvataide: niistä näkee selvemmin, mitä taiteilija haluaa sanoa. Samoin luonnossa viehättää usein ennemminkin luonnon karuus kuin kauneus (esim Suomen ulkosaaristo, lappi, talviset järvimaisemat): toki poikkeuksia tähänkin on. Pidän esimerkiksi kukkivista kukista, kaktusten lisäksi.


Ehkä hivenen tällaista insinöörityyppistä ajattelua, vaikka en insinööri olekaan.

Runot ovat monesti monitulkintaisia, mikä myös häiritsee. Niistä ei saa selvää, mitä kirjoittaja on halunnut sanoa.

On paljon runoja, joita ei tarvi tulkita erikseen vaan voi ihan sinällään nauttia runon tunnelmasta. Esimerkkinä voin lainata tähän kahta tämän aiemmassa viestissäni mainitsemani Laila Venetpalon runoista:
Kesämaiseman piirsin
herkän akvarellin
sateenkaarivärein
kukkaniityn maalasin
sen laitaan
koivun suomalaisen
taustalle kotijärven
taivaan sineä heijastamaan
ja poutapilvien lomaan
minä tallentaa taisin
lokkien lentoleikkejä.
Mutta puuttuu
taulustani jotain:
Ei kuulu siinä
lokkien kirkuna
ei airojen loiske järvellä
ei tuoksu taulussani
kukkaniitty, kaislikko
piirtää en osaa kesätuulta,
joka jostain kaukaa
tuo tuoksua sireenin.

Tuoksua täynnä vanamon
on keskikesän metsä
minä jaloin isoin ja kiireisin
taas talloa taisin
kukan niin hauraan ja hennon.
Saarnaa minulle sananjalka
Sinä etkö jo hetkeksi
voisi heittää
ja riisuuntua
kaiken turhuudesta.
Oikean kesän löydät
jos niin pieneksi
kasvaa osaat,
että kastepisaroita
voit juoda
pikarista vanamon.

Niilo Rauhalan runot ovat puhuttelevia. Itselläni on hänen runokirjojaan muutama, samoin SRK:lta on ilmestynyt jokunen runokirja , tuli mieleeni Eeva-Liisa Kantolan Tiessä on monenvärisiä kiviä.

Kun itse on jo alkanut lähestymään kuuttakymmentä ikävuotta, ja nuorin lapsista täyttää 23 vuotta, seuraava runolöytö ET lehdestä oli muistiinkirjoittamisen arvoinen. Sen kirjoittaja on Lea Lignell.

Pöytäliina

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee
sen useammin kuulee:
-Oletpa sinä hyvin säilynyt.
Ajatella, hyvin säilynyt.

Kuin pöytäliina
joka vuosikymmenten jälkeen
löytyy lahjapakkauksesta
kaapin perältä.
Jota yhdetkään mustikkasormet
eivät ole sotkeneet
eikä kokeileva saksenkäyttäjä
ole tehnyt siihen palkeenkieltä.

Hyvin säilynyt.

Ei pöytäliina halua olla
hyvin säilynyt
vaan käytössä kulunut,
satojen pesukertojen pyörityksessä
mankelin litistyksessä
ohentunut ja haurastunut lopulta niin,
ettei taitavinkaan neulan käyttäjä
voi palkeenkieliä enää korjata.
Loppuunkuluneena sitä
on käytettävä varoen
sillä se kantaa itsessään
lasten sormenjälkiä ja
herättää mieleen muistoja.

Mie tykkään runoista, niihin jaksaa monesti keskittyä huonona hetkenäkin paremmin kuin suorasanaiseen tekstiin. Suosikki taitaa olla Maaria Leinonen, sitten on oikeastaan paljon suomalaisia vanhoja runoilijoita, mieluiten luen kokoelmia, yhden runoilijan tekstit tahtovat alkaa puuduttaa. Saima Harmaja on ehkä poikkeus. Lastenrunoista tykkään myös, niitä olen jonkin verran kerännyt opetuskäyttöön. Niitä ilmestyykin nykyään paljon, ja antavat oivaltamisen iloa sillekin, jonka lukutaito on vasta vahvistumassa.

Koska pesukoneet tunnetusti syövät sukkia, sen viereen olen laminoinut ja teipannut seuraavan runon:

"Herra Kiuru haroo tukkaa,
tonkii, penkoo, etsii sukkaa.
Missä toinen valkoraitainen?
Voi ei! Jos pesukone söikin sen."

(Eppu Nuotio, Lintupojan lorukirja Älä ankka aivasta )
(Kuvassa toinen valkoraitainen sukka on jalassa, lintu puoliksi pesukoneen sisällä etsimässä, ja toinen sukka kurkistaa pyykkikorista.

Ja oman hentouden ja haurauden vahvistamiseksi peilin ylänurkassa on muistuttamassa virren säe: "...lämpöä viimat kestävää, herkkyyttä, jolla murtuu jää."


Kolmas näkyvillä oleva runo on oppilaitten kirjoittama puolison kuoltua:

"Kaunis kesäpäivä syksyksi muuttuu,
mutta jotain elämästä puuttuu.
Onnea ja rakkautta elämässä on
kivojakin päiviä tulee.
Joskus tulee kuitenkin suru
jolloin ystävät toisiaan auttavat
pääsemään siitä yli."

Se oli pikkuoppilailta kauniisti mietitty ja siksi yhä esillä. Ja muutenkin se huonona päivänä muistuttaa hyvästä.

On tullut joskus runoja kirjoitetuksi. Muiden kirjoittamia olen silloin tällöin lukenut, viime aikoina harvakseltaan, vaikka melko kasa runokirjoja seisoo hyllyssä. On ollut muuton jälkeen paljon muuta järjestelemistä, vanhoja lehtiä joudun hävittämään, kun ei niille ole tarpeeksi tilaa. Joitakin mieleen painettavaa olen skannaillut, olette sen varmaan toisaalla havainneetkin. Kaikkea skannaamaani en toki tänne laita näkösälle. Eräs sellainen on tyttäreni kirjoitus muutaman vuoden takaisessa Päivämiehessä. Hän kertoi tunnelmiaan tilanteessa, kun odotti vammaiseksi tiedettyä lasta. Lapsi syntyi, lukuisten hoitojen jälkeen on kasvanut reipas ja iloinen tyttö, vaikka pyörötuolissa joutuu ikänsä liikkumaan ja istumaan.

Pari vuotta sitten entinen runouden opettajani kysyi Reisjärven opiston kesäseuroissa, vieläkö kirjoitan runoja. Ovat sitä muutamat muutkin, minut tuntevat kyselleet. Vastaukseni on näinä vuosina, että runo ja vuosi, tai runo ja kaksi vuotta tahtia olen edennyt. Koskaan sitä ei ennalta tiedä, josko sopivan sysäyksen saatuaan runosuoni taas alkaisi sykkimään.

Ensimmäiset runoni kirjoitin noin 16 tai 17 vuoden iässsä, vuosi pari isäni kuoleman jälkeen. Isän pois meno ei sytyttänyt runosuonta, sen sytytti metsälammen yllä lentänyt perhonen. Tosin kuolema osui siihen runoon, vaikka en sitä aluksi aikonut.
Nuoruuden muutaman runovuoden jälkeen tuli parinkymmenen vuoden runoton kausi, kunnes kerran intouduin ja pääsin runokurssille Reisjärven opistolle. Kun ensi töinä piti kirjoittaa näyteruno, ei sitä aluksi tuntunut tulevan lainkaan, mutta kun suoni puhkesi, runo oli valmis 10 -20 minuutin kuluttua. Nuorena kirjoitin melkein vain mitallista ja loppusoinnullista, vanhemmalla iällä on tullut kirjoitetuksi niin mitallista kuin vapaata, aina Kalevala mittaa myöten.

Virsikirja ja Siionin laulut pitävät sisällään melkoisen hienoja runoja. Monesta muustakin hengellisestä laulukirjasta löytää yhtä jos toista kaunista ja koskettavaa.

Tänään, itsenäisyyspäivän merkeissä, laitan tähän yhden Väinö Havaksen kauneimmista runoista. Virsikirjastakin löytyy Havaksen sanoituksia. Rovaniemelläkin on Havas ehtinyt pappina olla 1924-1925. Mutta tuota runoa lukiessa käyvät aina kylmät väreet pitkin ihoa, siinä on jotain, mitä en osaa sanoiksi pukea. Havashan kaatui jatkosodassa, jolloin toteutui runon virke "minut kerran kun kantavat luokses, risti sormes ja ole mies".



Testamentti pojalleni


Tänä aamuna, poikani, lähden
kohti tuskien rintamaa.
Sinun, äitis ja veljies tähden
minut kutsuvi isänmaa.

Isänmaallinen, kontua vailla
olen ollut ja köyhä mies.
Sydän-Suomeni karuilla mailla
oli suitseva kotilies.

Perinnökseni, poikani, annan
tyhjät taskut ja isänmaan,
kalasaunani välkkyvän rannan,
pyhän uskoni Jumalaan.

Minut kerran kun kantavat luokses,
risti sormes ja ole mies.
Kävi, poikani, näin sun vuokses,
minä viitoitin miehen ties.

Väinö Havas (1939)

Testamentti pojalleni runossa on hieno sävelkin, muistaakseni Sulho Rannan tuotantoa. Siinä saattaa kyllä muistini heittää.

Muutamia kertoja olen sen levyltä kuullut, kun en itse levyjä juuri asettele soittimeen, en muista aivan varmaksi, onko meillä sitä levyä. Saattaa olla kasettikin, ainakin Jämsän opiston tuotantoa.

Eeva Kontiokarin runokirja on tullut luettua.

metsätähti kirjoitti:
Testamentti pojalleni


Tänä aamuna, poikani, lähden
kohti tuskien rintamaa.
Sinun, äitis ja veljies tähden
minut kutsuvi isänmaa.

Isänmaallinen, kontua vailla
olen ollut ja köyhä mies.
Sydän-Suomeni karuilla mailla
oli suitseva kotilies.

Perinnökseni, poikani, annan
tyhjät taskut ja isänmaan,
kalasaunani välkkyvän rannan,
pyhän uskoni Jumalaan.

Minut kerran kun kantavat luokses,
risti sormes ja ole mies.
Kävi, poikani, näin sun vuokses,
minä viitoitin miehen ties.

Väinö Havas (1939)

Tässäpä runo joka on lauluna saanut allekirjoittaneen liikuttumaan kyyneliin useita kertoja. Samoin iltahuuto on vastaava.

Joskus tulee luettua runoja tai runon. Tuo testamentti pojalle on hieno runo ja olen sitä laulanut yksikseni automatkalla. Pääsääntöisesti luen kirjoja laidasta laitaan, nyt luen enempi tentteihin.