Mie tykkään runoista, niihin jaksaa monesti keskittyä huonona hetkenäkin paremmin kuin suorasanaiseen tekstiin. Suosikki taitaa olla Maaria Leinonen, sitten on oikeastaan paljon suomalaisia vanhoja runoilijoita, mieluiten luen kokoelmia, yhden runoilijan tekstit tahtovat alkaa puuduttaa. Saima Harmaja on ehkä poikkeus. Lastenrunoista tykkään myös, niitä olen jonkin verran kerännyt opetuskäyttöön. Niitä ilmestyykin nykyään paljon, ja antavat oivaltamisen iloa sillekin, jonka lukutaito on vasta vahvistumassa.
Koska pesukoneet tunnetusti syövät sukkia, sen viereen olen laminoinut ja teipannut seuraavan runon:
"Herra Kiuru haroo tukkaa,
tonkii, penkoo, etsii sukkaa.
Missä toinen valkoraitainen?
Voi ei! Jos pesukone söikin sen."
(Eppu Nuotio, Lintupojan lorukirja Älä ankka aivasta
)
(Kuvassa toinen valkoraitainen sukka on jalassa, lintu puoliksi pesukoneen sisällä etsimässä, ja toinen sukka kurkistaa pyykkikorista.
Ja oman hentouden ja haurauden vahvistamiseksi peilin ylänurkassa on muistuttamassa virren säe: "...lämpöä viimat kestävää, herkkyyttä, jolla murtuu jää."
Kolmas näkyvillä oleva runo on oppilaitten kirjoittama puolison kuoltua:
"Kaunis kesäpäivä syksyksi muuttuu,
mutta jotain elämästä puuttuu.
Onnea ja rakkautta elämässä on
kivojakin päiviä tulee.
Joskus tulee kuitenkin suru
jolloin ystävät toisiaan auttavat
pääsemään siitä yli."
Se oli pikkuoppilailta kauniisti mietitty ja siksi yhä esillä. Ja muutenkin se huonona päivänä muistuttaa hyvästä.
Ylistys armon auringon! Se Herran kansan yllä on, ja virta valoa kantaa. SL 275 :)