Eiköhän tuo rytmitajukin ole Luojan lahja - toisilla vahvempi ja tarkempi, toisilla sitten vähemmän. Mihin sitä sitten kanavoi, on asia erikseen, mutta ihan jo pelkästään jos meinaa pystyä millään tavalla säestämään laulua millä tahansa soittimella, niin sitä rytmitajua pitäis olla, muuten se on aika tuskaa kaikille.
Pikkuisilla on minusta luonnostaan se liikkumisen ja toimimisen tarve, ja se näkyy myös musiikin suhteen. He elävät motorisen kehityksen herkkyyskautta ja se musiikkiin reagoiminen hyppimällä, hytkymällä, tanssimalla jne. on osa sitä. Lapsi kokeilee kehonsa suomia mahdollisuuksia ja se on tervettä. Siinäkin sitten sosiaalistuu ympäristön tapoihin jossain vaiheessa, mutta niinhän se yleensä on, että lastenlaulutkin ovat useimmiten iloisia ja rytmikkäitä, ne vetoavat lapseen jo silloin, kun sanat eivät vielä mene ymmärrykseen. Parivuotias kummityttönen tekee tuota samaa, mutta ei montaa vuotta mene, kun ei tahdo saada luovaa liikettä aikaan millään... Eli jo alakouluikäiset ovat alkaneet jostain syystä rajoittaa toimintaansa, ujostelevat eivätkä halua liikkua musiikin mukana. (Nimimerkillä "kokemusta on"... Sen vuoden, minkä opetin lapsukaisille luokanopettajana mm. viisi tuntia liikuntaa viikossa, niin se pakollinen muutaman tunnin musiikkiliikuntajakso oli tosi työläs pitää, kun ipanat eivät oikein millään alkaneet mukaan, vaikka yritin valikoida niin klassista, kansanlauluja, lastenlauluja kuin leikkilaulujakin.) Sen ikäiset innostuvat enemmän kilpailemisesta ja oman kehon ja kykyjen rajojen etsimisestä sillä tavoin. Liikkumisen tapa muuttuu kehityskausien myötä.
Tietenkään mikään ei ole sataprosenttisen mustavalkoista, mutta - no, sattuu olemaan tuota kasvatuspsykologiaa, esi- ja alkuopetusta ja kasvatustiedettä sen verran taustalla, että tästä nyt tuli vähän luento.
Mutta siis yritän sanoa, että tässä kohti olen huomannut teorian vastaavan käytäntöä aika hyvin, mitä ei kyllä joka asiasta voi sanoa.
Eli jos minulta kysyy, niin antaa ipanan heilua niin kauan kuin sitä huvittaa, se tuskin sitä tekee loppuikäänsä kuitenkaan. Ja jos itsensä ilmaiseminen sillä tavoin alkaa häiritä, niin hellävaroen voi sitten yrittää opastaa toisenlaisiin tapoihin ja ilmaisukeinoihin.
Oikeastaan olisi mielenkiintoista verrata mainitsemasi lapsen piirustusta ilman musiikkia, rauhallisen taustamusiikin kanssa ja rytmikkään musiikin soidessa - tulisiko erilaisia värejä ja muotoja? Parivuotiaan kummitytön kohdalla en ole päässyt vielä kokeilemaan, neidin kiinnostuksenkohteisiin eivät värikynät vielä kuulu (tai no, kuuluvat - se vie ne jollekin ja toteaa, että "mummo piirtää!" tai kenet milloinkin puuhaan käsketään
).
Ja jos nyt vielä näin kasvatuspsykologisesta näkökulmasta mutisen lisää, niin usein ihmisen henkinen hyvinvointi on paljon kiinni siitä, löytääkö hän keinoja ilmaista itseään. Ne keinot voivat olla hyvin erilaisia rajusta liikkumisesta tai maalaamisesta hiljaiseen mietiskelyyn - tärkeintä on, että niitä on. Siksi asiasta itsestään ei kannata tehdä valtavaa kysymystä - jos mietin tuota mainitsemaasi lasta, niin enemmän varmaan on väliä sillä, millaista musiikkia hän kuulee kuin se, miten hän reagoi siihen. Maailmassa kun on paljon hiljaista ja rauhallista musiikkia, joka pelkästään instrumentaalimusiikkina menisi seulasta läpi melkein jokaiselta täälläkin, vaan kun sanat lisätään, niin enpä haluaisi kuulla. Vastaavasti iloinen tai rytmikäs musiikki ei sinänsä liene suoraan perkeleestä - aika moni Siionin laulukin on kansanlaulupohjainen, samoin moni virsi, ja niissä on rytmiikkaa selkeästi ja hyvän kanttorin soittaessa se tulee ilmi. Sanoihin mie sen isomman painon laitan.
Toki sitten tulee se henkilökohtaisen mieltymyksen alue - ite en ole ikinä (uskosta riippumatta) nauttinut kummemmin rokista tai metallimusiikista, se ei vain koskaan ole ollut minun korviani varten. (Puolison kanssa kompromissina asia ratkaistiin niin, että kun hän halusi kuunnella maallisia levyjä tai sitten kristillistä rajumpaa musiikkia, hän kuunteli sitä kuulokkeilla, jottei minun tarvinnut kuunnella.) Mutta siis musiikki itsessään on niin valtavan laaja alue, että kovin vaikea on lähteä luomaan yksityiskohtaisia sääntöjä siitä, mikä on ok ja mikä ei.
Mutistaan sitten vielä se, että musiikkia opettaessani tuli kahnausta kuudesluokkalaisten kanssa. Minusta 12-13-vuotias on lapsi, eikä sen ikäiselle ole mitään syytä tarjota aikuisten musiikkia. Jopa koulun laulukirjoissa on nykyisin ainesta, jonka rajaan itse pois. Mutta kun pyysin pentuja tuomaan kouluun nuotteja heille tutuista lauluista, joita voitaisiin yhdessä laulaa kalvolta, niin pakko oli hylätä _kaikki_. Minun etiikkani ei antanut periksi. Minun tunneillani _ei_ lauleta seksistä eikä jotain "kadunkulmassa suutelit toista". Ehkä olen tiukkapipo, mutta kaikesta valituksesta huolimatta seula ei antanut periksi tässä kohtaa. Koin, että kuuluu opettajan eettiseen vastuuseen suojella lapsuutta. Tiiän, että se on osittain idealismia - ei se yksi-kaksi tuntia musiikkia viikossa paljon asiaan vaikuta, vapaa-ajallaanhan ne kuuntelevat ja soittavat mitä tahtovat, mutta minun tunneillani eivät, piste.
Tulipas epistolalle mittaa ja asian vierestä osittain, vaan koettakaa kestää...
(Ja jalkaa heiluttava musiikki voi olla muuten myös virsi taikka Siionin laulu. Sattuu olemaan tuota rytmitajua suotu.
Ja toiseksi kärsin levottomista jaloista, joten jalat heiluvat jatkuvasti ilman taustamusiikkiakin. Siksipä en osaakaan lajitella musiikkeja sen mukaan, mikä "menee jalan alle".
)
Ylistys armon auringon! Se Herran kansan yllä on, ja virta valoa kantaa. SL 275 :)