Kirjoittaja Jerome Leptidius » 15 Elo 2010, 19:53
Koulu
Harjanteelle, ympäröivien peltojen kohosit sivistystä jakamaan.
Lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, opettamaan ihmislasta.
Kysymysten tulvaa et asettunut rajoittamaan.
Neuvoja, ohjeita, turvaa, eväitä elämään synnyit osaltasi viljelemään.
Monet pienet askeleet, arat rohkeat hiljaiset,
ovat jälkensä tänne jättäneet, ajan saatossa vuosikymmenten.
Elämää aitoa kuunnellen, riemun rikkaita ääniä,
lapsia täynnä eloa, ilon viattomia silmiä mielessäsi, olet ihmetellen katsellut.
Toiveita ajatuksia huokauksia, noiden pienten sydänten,
olet seiniisi visusti kätkenyt.
Vaik` mahtuu matkaan, myös itkua murhetta,
olet lohtua laittanut mukaan pienokaisien,
pois surun kyyneleitä pyyhkimään.
Miten, miten kertoisit kätketyt sukupolville tuleville,
supisisit salasi läsnä oleville?
Kuinka loihtisit tarinasi eläväksi tähän hetkeen?
Ne kaikkiko kuullan voisin, jos lapseksi jälleen tulisin?
Hiljenisin, silmät sulkisin ja oikein kuuntelisin.
Mut´ ei tiedä aikuiset, pienet vain nuo kertomukset tuntevat.
Siks´ joskus tuntuu että nukkuvat, vaikka tarinoita kuuntelevat.
Vaan eipä näy loppuvan, huoneistasi lapset eikä tarinat.