Erään runon syntyhistoria

Keskustelua lauluista, runoista, kirjoista, sekä kuvia ja kuvakeskusteluja

Erään runon syntyhistoria

ViestiKirjoittaja Taavetti » 14 Joulu 2012, 14:59

Talvisodan viimeinen yö


Erään runon syntyhistoria
Talvisodan päättänyt välirauha 13.3. 1973 tuli rintamalle yllättäen. Ehkä monella rintamanosalla koettiin jotain samantapaista kuin Viipurinlahden lähellä Niemenlautassa, josta seuraava muistelma kertoo.

Komppanianpäällikkönä Niemenlautassa tuona viimeisenä yönä oli Väinö Havas, joka on tallettanut yön tunnelmia ja ajatuksia runoonsa Viimeinen komppania. Alla olevassa on käytetty lähteinä mainittua runoa — Havaksen elämäkerrassa ”Hengen ja miekan mies" olevaa kuvausta ja lisäksi kivijärveläisen mukana olleen miehen. Eino muistitietoa. Niemenlautassa mukana olleista elää Kivijärvellä vielä muutamia.

Niemenlautta on eräs Viipurinlahden niemi. Talvisodan päättymisvaiheessa oli mainitun niemen kärjessä ja sen lähisaarissa Havaksen komppanian asemat. Venäläisten miehityksessä oli joukko lähisaaria. Suomalaisten puolella oli puutetta ammuksista. Vihollisen joukot pääsivät maihin niemen molemmille sivustoille ja tykistön aikaansaama melu oli korviahuumaavaa.

Havas kertoo: "Maaliskuun 12 päivän iltana ilmoitin vastaavani siitä, että pysymme paikallamme, mutta en siitä, että tukikohta pysyy hallussamme. Siunasin itseni ja olin varma, että tämä kaunis Viipurinlahden saari oli oleva matkani pää. Tankit sytyttivät ammuksiaan pitkin asemiamme: Kranaattikuoppa oli toisensa vieressä. Poikia haavoittui ja kaatui. Minut oli vallannut merkillinen rauha, samoin pojat. – Tiesin, että meidän oli seistävä, muuten koko eteläinen rintama sortuu ja koko sota ehkä menetetään. Mitäpä siinä yhden syntisen, mutta armoitetun Kivijärven papin henki.''

Niemenlautassa oli aikoinaan ollut kartano, jonka kaksi rappeutunutta rakennusta muodostivat Havaksen komppanialle talvisodan viimeisen yön ja aamun suojapaikat. Vanha rakennus, jota sotilaat arvelivat tallimiesten tuvaksi, oli ensin, Havaksen toimistorakennuksena ja haavoittuneiden sidontapaikkana.

Aamulla oli paikkaa vaihdettava. Miesten oli siirryttävä lähellä olevaan kivinavettaan, koska kuulia tuli seinän läpi ja puurakennuksesta ei ollut enää mitään turvaa. Kuisti oli rakennuksesta jo hajonnut. Viimeisestä asemapaikasta ja aamun tunnelmista Havas kertoo näin: "Kivinavetassa pojat hiljaa rupatellen keittelivät kahviansa sementtipermannolle sytyttelemissään pikku nuotioissa. Kukaan heistä ei enää pääsisi vaimojensa, ja lastensa luo. Siitä oli selvillä jokainen. Mutta heidän liikkeensä olivat rauhallisia ja keskustelut leppoisia. Luutnantin mielestä heidän kasvoillaan lepäsi juhlallinen hartaus. Hekin olivat ehkä käyneet sisäisen sotansa päätökseen, nyt oli vielä ulkonainen kamppailu hiukan kesken."

Edellä kerrottu oli täysin perusteltavissa, sillä Havaksen komppania oli täysin motissa ja heidän alueensa ympärillä saartorengas kiristyi joka hetki. Yhteydet omiin joukkoihin oli menetetty sen vuoksi, että Havaksen joukon olinpaikka oli kapean niemen kärjessä, jonka mantereeseen johtava osa oli ankaran vihollisen tykistökeskityksen alainen. Viestiyhteydetkin oli tykkitulella tuhottu. Paluuta ei ihmissilmillä katsottuna ollut. Havas oli tuossa taistelussa mukana uskovaisena miehenä. Paitsi tuota suorasanaista kuvausta, josta edellä on katkelmia, kirjoitti Havas taistelun melskeessä monin verroin vaikuttavamman kuvauksen. Siitä näkyy, mitä merkitsee Jumalan kirkastama usko kuoleman edessä. Se ilmaisee, millaisen rohkeuden Taivaallinen Isä antaa ihmiselle, jonka Hän on saanut puhdistaa synnistä ja siunata rauhallaan. Ihminen tietää silloin, mihin hän on menossa.

Tuona yönä syntyi runo "Viimeinen komppania.”
Se alkaa näin:

''Meitä ei haudata sankarihautoihin
eivätkä seppeleet peitä kumpujamme.
Ainutkaan kyynel ei kostuta multaa siellä
missä kohta nukumme.
Ne, jotka meitä itkisivät,
ovat sanomattoman kaukana
tai heitä ei enää ole —"

Nämä säkeet kertovat yksinkertaisesti sen, mikä koski ulkonaista tilannetta. Havaksen mielestä oli kohta kaikki menetetty. Saartorenkaan laukeamisesta ei ollut mitään toivoa. Yhteyttä kaukana oleviin omaisiin ei enää voinut syntyä. Mottiin jäävillä ja sinne kuolevilla ei olisi toivoa edes sankarihaudasta kotiseurakunnan kalmistossa.

Yllä esitettyyn nähden voitaisiin todeta: "Ihminen päättää, Jumala säätää." Havaksen sankarihaudan löytää vieläkin helposti Kivijärven kirkkomaalta. Lisäksi Havaksen elämänkaari päättyi vasta noin puolitoista vuotta myöhemmin jatkosodan alkuvaiheessa Suvilandella. Toisaalta on mielenkiintoista panna merkille, että kivijärveläisen muistitiedon mukaan Havas itse perin uupuneena oli vielä illalla todennut eräälle uskon-, ja aseveljelleen: "Me pelastumme tästä Jumalan avulla.'' Epätoivo ulkonaisissa asioissakaan ei ollut koko yötä ilmeisesti yhtä syvä, vaan mielialat vaihtelivat.

Miehekkään suomalaisen sotilaan elämäntuntoja kuvaa Havas samassa runossa näin: "Sillä me olemme vapaita miehiä,
ja tottelemme vain omaatuntoamme ja Jumalaa. Meitä ei ole milloinkaan tanssittanut yleisen mielipiteen poppamiespilli, eikä vakaumustamme ja uskoamme säännöstellyt tyrannin mahtikäsky."

Näin tulisi olla vieläkin. Valitettavan monet ovat kuitenkin yleisen mielipiteen orjia. Jumalan lapsi saa olla siitäkin siteestä vapaa. Uskon ja vakaumuksen asioissa kelpaa kristityn ohjaajaksi vain Jumalan sanaan sidottu omatunto.

Parasta runossa on kuitenkin sen loppu. Tykistökeskityksen alla syntyivät seuraavat säkeet, jotka uhoavat rauha ja lämpöä; tiettyä joulun tuntua.

"Siksi on tiemme ollut uhritie,
ja me olemme kohta määrämme päässä,
Siksi on tuntomme tyyni,
ja talviyön rauha täyttää sielumme,
kun astumme sisään ovesta,
jonka eteemme aukaisi Suuri Uhraaja,
mies kipua ja sairautta täynnä."

Taistelukentällä kuoleman kauhujen keskellä elävään, uskovaisen miehen silmien eteen piirtyi Golgatan taistelijan hahmo. Suuri Uhraaja on mennyt edellä, hänen perässään pääsee suuri syntinen sisälle iloon Hänen avaamastaan ovesta. Omatunto on Hänen verellään pesty puhtaaksi. Siksi on sydämessä rauha maailman pauhatessa.

Vaikuttakoon evankeliumi tällaisen tunnon jokaisen kristityn sydämessä. Me saamme keskittää tänäänkin ajatuksemme Suuren Uhraajan sovintotekoon. Matkan pituutta emme tiedä. Mutta sen tiedämme, että tie on avattu perille asti, kotiovi on auki. Perillä odotetaan!

Esa Tuomaala
Päivämies 19.12.1973
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

Paluu Kansio



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron