Frank Mangs: Vedettömiä pilviä

Keskustelua lauluista, runoista, kirjoista, sekä kuvia ja kuvakeskusteluja

Frank Mangs: Vedettömiä pilviä

ViestiKirjoittaja mies » 14 Kesä 2016, 14:36

Ote kirjasta, erämaavaellusta:
https://archive.org/details/VedettomiaPilvia1945
Vedettömiä pilviä

Karavaani oli menossa erämaan halki. Kuorma-
juhdat kulkivat pää riipuksissa, ja ihmiset laahustivat
mykkinä vierellä. Karavaani oli kuolemaan tuomittu.
Vesivarasto oli lopussa, ruokakin alkoi loppua, eikä
kukaan tietänyt tietä lähimpään keitaaseen. Oli
menty harhaan. Aurinko paahtoi armottomasti
miesten ylen laihoja ruumiita, ja yhtä armottomasti
erämaan hiekka poltti heidän haavoittuneita jalko-
jaan. Toivottomuus kuvastui heidän kasvoiltaan.
Heidän sydämissään oli tuska, ja heidän katseissaan
paloi kuumeen hehku. Mutta yhtäkkiä koko kara-
vaani ikäänkuin sähköistyi. Ilon huuto kävi miehestä
mieheen. Taivaanrannalla oli havaittu pilvi, ja tuuli
kävi siltä taholta. »Jos pilvi tulee kohdallemme ja
sillä on jotakin annettavaa, me olemme pelastetut.»
Jokainen katse oli tuon taivasnäyn kiehtoma, ja
jokaisessa sydämessä oli tiedoton rukous: »Lähetä
pilvi kohdallemme.»

Se tuli heidän kohdalleen. Se tuli nopeasti. Kuor-
ma juhtien selästä otettiin alas telttakankaat ja levi-
tettiin ne erämaahietikon syvänteisiin. Siihen sitten
sade lankeisi ja siitä heidän polttavat kurkkunsa
saisivat viivoitusta. Pilvi lähestyi. Pian se olisi
suoraan heidän päittensä yläpuolella. Mutta silloin
se alkoi keskipäivän auringon ja erämaatuulen kuu-
muuden vaikutuksesta hajota. Se oli vedetön pilvi.
Rikkinäisen pilven repaleet ajelehtivat tuulen mu-
kana, samalla kun miehet väsyneinä keräsivät kokoon
kuivat telttakankaat ja hoipertelivat eteenpäin erä-
maassa, joka oli vielä toivottomampi kuin ennen.

Onko tämä vain mielikuvitusta? Ei lainkaan. Se
on äärettömän todellinen murhenäytelmä, jota näy-
tellään joka päivä, ei Saharassa ja Keski-Aasiassa,
vaan meidän silmäimme edessä. Karavaani kulkee
tietään meidän kaupunkiemme, kyliemme ja yhdys-
kuntiemme läpi, ja sinä kohtaat sen. Ne ovat har-
haan menneitä ihmisiä. He ovat kadottaneet yhtey-
den Jumalaan, ja he ovat kadottaneet yhteyden
sisimpään itseensä. Heillä ei ole vaellukselleen mi-
tään päämäärää eikä olemassaololleen mitään tar-
koitusta. Heidän koko elämänsä on pelkkää erämaa-
kangastusten tavoittelua. Muutamat heistä salassa
itkevät, mutta kuivaavat nopeasti kyyneleet, niin
pian kuin joku toinen erämaan vaeltaja tulee heidän
lähelleen. Joskus he tulevat vastaamme raikuvasti
nauraen, mutta heidän naurunsa on mielenvikaisen
ihmisen onttoa hohotusta. Kasvot hymyilevät, mutta
sydän kouristuu tuskasta. Naamari on puuteroitu ja
maalattu, mutta sielussa asustaa helvetti.



Vain muutamia päiviä sitten kohtasin erään heistä.
Hän puhutteli minua kadulla ja veti minut erääseen
porttikäytävään saadakseen puhua elämänsä poh-
jattomasta kurjuudesta. Ja se oli pohjaton. Hän ei
nähnyt mitään mahdollisuutta tulla kristityksi, eikä
hän vetänyt minua porttikäytävään puhuakseen
uskonnosta. Hän tunsi vaan vastustamatonta halua
saadakseen edes kerran elämässään olla oikein rehelli-
nen ja tilaisuuden puhua, mikä hän sisimmässään
oikein oli. En varmaankaan koskaan unohda niitä
harvoja sanoja, jotka pari kertaa hänen huuliltaan
tulivat: »Kirjoituspöytäni laatikossa minulla on
panostettu revolveri, ja se on minun ainoa ja viimei-
nen toivoni.»

Ajattelen myös sitä puolihumalaista naista, joka
myöhään eräänä iltana pysähdytti minut kadulla ja
alkoi keskustella kanssani. Hänenkin maalatuilla
kasvoillaan oli hymy — röyhkeä hymy, joka muuta-
mien silmänräpäysten kuluessa vaihtui perin tuskai-
seen irvistykseen.
Ja hänenkin tunnustuksensa tulee
seuraamaan minua läpi elämän: »Mieheni kaatui
äskettäin Karjalassa. Hän piti hauskaa niin kauan
kuin eli, ja nyt minä jatkan ilon pitoa. Miten muuten
jaksaisin edelleen elää.» Ja niin hän hoiperteli edel-
leen yössä ilman Jumalaa ja ilman muuta toivoa
kuin alkoholi.

Mutta sitä yötä seurasi myöskin aamu, aamu,
jolloin sairas ihmisriepu heräsi kirotakseen syntinsä ja
hulluutensa. Voi olla, että hän sinä aamuna antoi
ajatuksensa kulkeutua takaisin lapsuuskotiin —
viattomuuden ja puhtauden kevääseen täynnä valoi-
sia onnellisen avioliiton unelmia. Ja nyt ei ollut jälellä
mitään muuta kuin epätoivoinen sielu ja alkoholin ja
kevytmielisyyden myrkyttämä ruumis.

Saattaisimme poimia paljon useampia tyyppejä
tuosta loputtomasta karavaanista, joka hoippuen
kulkee sen erämaan halki, jota sanotaan ihmiselä-
mäksi. Kohtaamme saman epätoivon, samat synnit
ja saman huutavan tyhjyyden kaikissa yhteiskunta-
kerroksissa. He ovat ihmisiä, jotka ovat pettyneet
avioliittoonsa, pettyneet ystäviinsä ja huveihinsa,
pettyneet itseensä ja elämään. Ja moni heistä olisi
jo aikoja sitten päättänyt päivänsä, ellei sen helvetin
pelko, jonka he itse kieltävät, olisi pidättänyt heitä
siitä.
mies
Aurinkotuuli
 
Viestit: 1276
Liittynyt: 30 Huhti 2012, 10:00

Paluu Kansio



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron