Kirjoittaja Jani_S » 10 Syys 2009, 18:22
Jesajan kirjan 1. luvusta:
10. Te Sodoman päämiehet, kuulkaat Herran sanaa: ottakaat korviinne meidän Jumalamme laki, sinä Gomorran kansa.
Jesaja, jonka arvellaan saarnanneen n. 740-700 eKr., julistaa tässä raamatunpaikassa Jumalan sanaa ja erityisellä tavalla varoittaa synnistä. Hän ei aloittanut puhettaan tämän kauniimmin, vaan vertasi sanankuulijoita Sodoman ja Gomorran, tuolloin jo kauan sitten hävitettyjen riettaiden kaupunkien asukkaisiin. Jo tällä avauksella Jesaja siis toi julki, millaista elämää israelilaiset viettivät. Heidän seassaan rehotti kaikenlainen epäjumalanpalvelus, ahneus ja huoruus.
Israelilaiset olivat saaneet Jesajan aikoihin olla luvatussa maassa varovaisimmankin laskutavan mukaan jo lähes 500 vuotta, maassa, jonka Jumala oli heillä pelkästä armosta antanut ja jonka valloittamiseen hän oli antanut tarkat ohjeet ja taitavat johtajat. Samoin Jumala oli johtanut kansansa pois Egyptin orjuudesta ja tuonut sen tämän luvatun maan äärelle. Nyt olivat nämä armotyöt kuitenkin päässeet unohtumaan ja israelilaiset olivat mukautuneet jumalattomien heimojen menoon kaikkine kauheuksineen.
Vaikka Jumala oli ollut armollinen, oli kansa tottelematon. Se oli luopunut Jumalasta Jesajan aikalaista kuningas Ahasta myöten. Kansa oli saanut julman ja epäjumalia palvelevan kuninkaan, joka jopa antoi polttaa oman poikansa hengiltä. Näin kauheisiin synteihin oli siis jouduttu Israelin kansassa, vaikka Jumala oli kerran valinnut sen armotyönsä näkyväksi todisteeksi kansojen keskellä. Kuitenkaan ei Jumala vieläkään hylännyt kansaansa, vaan antoi sille profeettoja, jotka neuvoivat parannukseen.
Voi sitä pitkämielisyyttä ja anteeksiantoa, jota Jumala osoitti kansalleen ja jota hän yhä osoittaa kaikille, jotka häntä kuulevat! Kuka ihminen jaksaisi tehdä samoin? Ei yksikään, ei sitten yhden yksikään, vaan meillähän on tapana menettää malttimme jo samana päivänä, kun meitä vastaan rikotaan, taikka josko edes kestämme sitäkään, vaan ehätämme lausumaan tuomiomme monesti samalla siunaamalla, kun kohtaamme vääryyttä. Näin täydellinen on turmeluksemme, mutta Jumala on vanhurskas, pitkämielinen ja laupias; hänen armonsa on ihmismielin mittaamaton.
11. Mitä minulle on teidän uhrienne paljoudesta? sanoo Herra: minä olen oinasten polttouhrista ja syöttiläin rasvasta ravittu, ja en tottele vasikkain, lammasten ja kauristen verta.
Israelin kansa kyllä uhrasi Jumalalle, vaikka eli synnissä. Kansa kerääntyi temppeliin, jossa papit pitivät uhrijumalanpalvelusta. Näillä uhrimenoilla kansa luuli hyvittävänsä ja peittävänsä syntielämänsä, johon se oli epäuskossaan joutunut. Oli toisin sanoen jäljellä enää uskon ulkoinen muoto, johon turvattiin, kun hyvä omatunto oli kadotettu ja synti oli jäänyt asumaan sydämiin.
Jumalaa ei voi pettää, vaikka ihmistä voi. Hän näkee sydämeen ja tietää, onko siellä asumassa Herra Jeesus Kristus vai onko sinne hiipinyt sielunvihollinen syntikuormansa kanssa. Sama taistelu, joka käytiin ensin taivaassa enkelin langettua vastustamaan Jumalaa, jatkuu nyt maan päällä, jossa sielujen murhaaja hakee valtaa. Hän säälimättä käy jokaisen ihmissydämen kimppuun tahtoen hävittää sieltä sen, jota ei saanut taivaassa kumotuksi, nimittäin Jumalan herruuden.
Jumala ei siis mielisty ihmisen kauneimpiinkaan töihin, ei lähimmäisen aineelliseen auttamiseen, ei kolmannen maailman rakentamiseen eikä mihinkään aineelliseen, jos niillä yritetään ansaita hyvää mainetta maan päällä tai paikkaa taivaassa. Jumala mielistyy vain siihen, että hänen valmistamansa lahjavanhurskaus pääsee syntiseen sydämeen ja että vain hänen armonsa ja anteeksiantonsa saa parantaa sairaan omantunnon. Jokainen vaivattu sielu saa siksi uskoa evankeliumin, syntien anteeksannon Herran Jeesuksen sovitustyön kautta, hänen kalliissa nimessään ja veressään. Jumalaa eivät kiinnosta eivätkä sielua auta muotomenot, ei mikään Jumalan armon omistamisen jäljittely, vaan yksinkertainen usko. Ei auta, vaikka jäljittely kohdistuisi tähän yksinkertaisuuteenkin, sillä silloin sekin olisi vain saastainen ihmisteko.
12. Kuin te tulette ja ilmestytte minun kasvoini eteen, kuka senkaltaisia vaatii teidän käsistänne, että te vaeltaisitte minun esihuoneessani?
13. Älkäät silleen turhaa ruokauhrianne tuoko edes, se suitsutus on minulle kauhistus: uudella kuulla ja sabbatina, kuin kokous kuulutetaan, en minä voi kärsiä vääryyttä ja juhlapäivää yhdessä.
Jaetulla sydämellä eläminen on Jumalalle kauhistus ja se saattaa Pyhän Hengen murheelliseksi. Ei ole kenellekään mitään hyötyä siitä, että tekee ulkoisesti sen, mitä Jumalan sana neuvoo, mutta pysyy synnissä. Vanhan liiton uhreja vastaa Uudessa liitossa parannus, synnin tunnustaminen ja jättäminen. Samoin kuin Vanhan liiton aikana oli turha tuoda Jumalalle mitään uhria ilman uskovaista sydäntä, kuten Jesaja tässä selittää, on nyt Uuden liiton aikana turha yrittää tehdä parannusta eli saada syntejään anteeksi ilman todellista halua luopua kaikesta synnistä. Ei auta siunauksen pyytäminen, ei sen uskomisen vakuuttelu eikä mikään muukaan ulkoinen merkki, ellei sydän ole uskovainen.
Elävän Jumalan lapsen ehdoton tuntomerkki on se, että hän ei halua elää synnissä. Vaikka kukaan ei ole täydellinen ja synti aina tarttuu, menee uskon ja epäuskon raja nimenomaan siinä, että uskovainen haluaa jättää kaiken synnin, mutta epäuskoinen ei. On sama, jääkö sydän kiinni pieneen tai suureen syntiin, sillä lankeemus on rajaton. Joka sietää pientä syntiä, sietää ennen pitkää myös suurta. Mutta jokainen, joka tuntee syntisyytensä ja taistelun niin lähellä kuin omassa lihassaan sekä haluaa jättää sen, saa Jumalan mittaamattomasta armosta uskoa kaikki syntinsä runsain määrin anteeksi Jeesuksen sovituksen turvin; hän kuoli edestämme ja vuodatti kalliin verensä kaikkien syntisairaiden autuudeksi. Sitä anteeksiantoa julistetaan vielä Jumalan valtakunnasta: veljeni ja sisareni, usko syntisi armosta anteeksi Jeesuksen nimen ja kalliisti vuotaneen sovintoveren tähden. Kun tämän uskot, perit taivaan, jossa synti ei enää vaivaa.
14. Minun sieluni vihaa uusia kuitanne ja juhlapäiviänne, minä olen niistä suuttunut; minä väsyn niitä kärseissäni.
Ulkoisesti hurskas mutta synnin pilaama elämä ei ole vain itsensä pettämistä, vaan kuten Jesaja tässä kirjoittaa, myös Jumalan vaivaamista ja kiusaamista. Jumala väsyy sellaisen katseluun ja tekee siitä lopun, kun synnin mitta on täysi. Näin kävi ensimmäiselle maailmalle, joka Nooaa ja hänen perhettään lukuun ottamatta hukkui kokonaan ja samoin kävi Sodomalle ja Gomorralle. Näin on käynyt myös aivan lähihistoriassa; maailmansodat tekivät lopun monista irstauden pesistä lähellä ja kaukana. Paha saa aina palkkansa ja erityinen pahuus rangaistaan jo täällä ajassa, sillä Jumala ei suojele niitä, jotka nousevat hyvin pahasti hänen tahtoaan ja luomisjärjestystään vastaan.
Jumala rankaisi myös omaisuuskansaansa pahasta elämänmenosta. Siellä rehotti hengellinen ja sen aikaansaama lihallinen huoruus, murhat, varkaudet ja kaikkinainen epärehellisyys sekä armottomuus. Jeremia saarnasi 23 vuotta parannusta siitä menosta, mutta israelilaiset eivät korvaansa sille kallistaneet ja joutuivat Baabelin vankeuteen. Niin kova opetus tarvittiin, ettei usko kokonaan kadonnut Jumalan omaisuuskansasta, mutta se auttoi, sillä Baabelin eli Babylonin virtojen varsilla he heräsivät epäuskostaan ja itkivät orjuuttaan sekä alkoivat ikävöidä uudestaan elävän Jumalan puoleen. He huomasivat, että soitto ja laulu eivät onnistuneet vieraalla maalla ja kanteleet piti ripustaa pajuihin; se tarkoittaa että ei ainoastaan lakata kiittämästä Jumalaa, vaan ei jakseta kantaa mukana kannelta eli sydämen uskoa, josta kaikki kiitos Jumalaa kohtaan nousee. Näin raamattu osoittaa, että synti on vaarallista; se vie tarpeeksi kauan tunnolle kertyneenä ulos Jumalan valtakunnasta synnin orjuuteen, jossa ei kukaan voi iloita Jumalan armosta, vaan korkeintaan muistella, kuinka "aikoina menneinä armosta iloittiin ja syntisiä töitä armon mereen upotettiin", kuten Siionin laulun tekijä kirjoitti.
Huonosti ovat asiat, jos Jumala on kyllästynyt. Se tarkoittaa sitä, että Jumala on menettänyt uskonsa kansansa parannuksentekohaluun ja alkaa suunnitella sanansa siirtämistä pois sellaisten keskuuteen, jotka ottavat sen uskolla vastaan. Tässä tilassa oli Jumalan omaisuuskansa Jesajan aikana, eikä ollut kaukana, ettei se eksynyt lopullisesti. Vain Baabelin kuritus sai kansan vielä kerran ajattelemaan Jumalan hyvyyttä ja ikävöimään kotimaalle.
15. Ja kuin te parhaallansa käsiänne nostatte, niin minä kuitenkin käännän silmäni teistä pois; ja vaikka te paljon rukoilisitte, en minä kuitenkaan teitä kuule; teidän kätenne ovat verenvikoja täynnä.
Tässä Jesaja vielä saarnaa erityisellä selvyydellä, millaisiin synteihin Israelissa oli jouduttu. Kansa kuningastaan myöten oli alentunut synteihin, joista rangaistiin maallisen oikeuden mukaan kuolemalla, mutta niin syvä oli sen epäusko, että se luuli järkyttävistä synneistään huolimatta pystyvänsä miellyttämään Jumalaa ylistämällä ja rukoilemalla häntä. Jesaja ei anna näille mitään arvoa, vaan pitää kansalle parannuksenteon peruskurssin:
16. Peskäät teitänne, puhdistakaat teitänne, pankaat paha menonne pois minun silmäini edestä, lakatkaat pahaa tekemästä.
17. Oppikaat tekemään hyvää, ja etsikäät oikeutta, auttakaat alaspainettua, saattakat orvoille oikeus, ja auttakaat lesken asiaa.
18. Ja sitte tulkaat, ja katsokaamme, kummalla oikeus on, sanoo Herra. Jos teidän syntinne veriruskiat olisivat, niin heidän pitää lumivalkiaksi tuleman; ja vaikka he olisivat niinkuin ruusunkarvaiset, pitää heidän kuitenkin niinkuin villa tuleman.
Lopuksi Jesaja vakuuttaa kuitenkin anteeksiantoa kaikesta synnistä. Vaikka ne olisivat veriruskeat eli vaikka ne olisivat kuinka pahoja tahansa, veriruskealla hän viitannee kansan veritöihin, ne annetaan kuitenkin katuville anteeksi. Ruusunkarvaiset eli ruusunpiikkien tavoin pistävät synnit kuvaavat omantunnon tuskaa suurten syntien tähden, mutta nekin Jumala armossaan voi pehmentää kuin villaksi evankeliumin uskojalle; ei ole syntiä, jota ei annettaisi katuvalle anteeksi. Jeesus kärsi ne synninpiikit otsallaan ja vuodatti kalliin verensä kaiken sen synnin lunastukseksi, johon jo Jesajan aikalaiset olivat joutuneet. Tätä evankeliumia kuulutti Jesaja ja sitä kuulutetaan vielä Jumalan armovaltakunnasta; kannattaa tehdä parannus ja uskoa synnit anteeksi. Näin samalla tavalla opetettiin siis jo Vanhan liiton aikana ja sama opetus kuuluu Uudessa liitossa; kuuliaisuudella Jumalan sanan neuvoille ja sydämen uskolla päästään turvaan synnistä ja kerran taivaaseen.