vekkuli kirjoitti:lukkari kirjoitti: Tällä tarkoitin sitä juuri, että omalla kohdalla olemme monesti hempeitä ja muilta vaadimme enemmän. Oma napa tahtoo olla se paras napa. Kristus jätti meille esikuvan.
Raamatussa on hyvä vertaus kuinka nähdään toisten viat helpommin kuin omat:
Matt:7
3. Miksis siis näet raiskan, joka on veljes silmässä, ja et äkkää malkaa omassa silmässäs?
4. Taikka, kuinka sinä sanot veljelles: pidäs, minä otan raiskan silmästäs; ja katso, malka on omassa silmässäs?
5. Sinä ulkokullattu, heitä ensin malka ulos sinun silmästäs, ja katso sitte, kuinka saisit raiskan ulos veljes silmästä.
Ei mahda mitään, vertaus sopii allekirjoittaneellekin.

Tässä on esimerkki Raamatusta, millaista voi olla uskovaisenkin kuivuus ja itsekkyys. Tavallisesti se ei kuitenkaan ole lakihenkeä eli kuivaa henkeä. Niillä kahdella saman suuntaisella synnin muodolla on ero. Vaikka vivahde on saman kaltainen, ero tulee esille pidemmissä keskusteluissa usein hyvinkin nopeasti. Vapaa armolapsikin voi joutua armottoman ja kuivan paikalle, tavallisesti hän sen pian huomaa itsekin, katuu ja kiirehtii pyytämään anteeksi. Vaikka ei itsekän huomaisi, pienestä vihjeestä sen kuitenkin huomaa. Sellaisessa tapauksessa sit äon sanottu kuivuudeksi, ja sellaista kohtaan armo ja evankeliumi on ehdottomana julistettava ja se kantaa arvoisiaan hedelmiä.
Kuiva henki, aikaisemin sanottu lakihengeksi, on armottomampi, se on sellainen kurkusta kuristavan palvelijan henki, joka ei itse edes huomaa vikaansa, ainakaan helposti. Se on itseriittoisuuden henki, kuten muutkin väärät henget yleensä ovat. Tässä tuli mieleen se tapaus, kun Jeesuken opetuslapset kerran Jeesuksen pois ollessa yritivät ajaa pois pahaa henkeä eräästä ihmisestä, eivätkä onnistuneet. Kun he myöhemmin kysyivät Jeesukselta, miksi se ei onnistunut, Jeesus vastasi, ettei tämä laji lähde kuin rukouksella ja paastolla. En nyt yritäkään selittää sitä lausetta, sen sijaan kiirehdin toiseen asian kohtaan.
Tässä keskustelussa on jo herätetty ihmetys, miten voi uskoa tunnustava olla samaan aikaan hempeä ja lailinen, miten hempeä henki ja lakihenki lyövät kättä toisilleen. Eivät ne edes kättä lyö, ne ovat saman väärän hengen kaksi eri laitaa. Siitä on useita esimerkkejä nähtävissä joillakin nettipastoilla näinäkin päivinä, niistä en kuitenkaan ala tässä enempää kirjoittamaan, eivät ne kuulu tähän. Tässä keskustelussa on jo esitetty yksi tyypillinen esimerkki Daavidista ja Naatanista. Saman kaltaisia olisi kerrottavaksi muitakin, yksittäistapaukset eivät ole kuitenkaan julkisen nettipalstan asioita, joten enempää en niistä kirjoita.
Yleisellä tasolla sen sijaan voi jotakin kirjoittaa, jospa asia sittenkin hiukan valottuisi. Jos havaitsee jonkun lähimmäisen elävän sellaista elämää, jonka tietää uskovaiselle sopimatomaksi, eikä siitä mitenkään asian omaista varoita. Vaikeneminen voi johtua arkuudesta, ei uskalla sanoa, koska lähimmäinen voi suuttua. Se on täysin mahdollista, siksi onkin syytä rukoilla oikeita sanoja, nöyryyttä ja hiljaisuutta, että oikein alhaalta käsin Laupiaan Samarialaisen hengessä korjaisi haavoittunutta.
Hempeys voi olla myös opillista, sen opillisen hempeyden kehittyminen oli pitkäaikaisen hivuttautumisen tulos. Ehkä myöhemmin voin kirjoittaa enemmän siitäkin, jos ilmenee tarpeelliseksi. On ollut vanha tapa kristillisyydessä, jos on pidempiaikaisesti seuroja, ainakin yhden puheen johdantona on ollut Kristuksen kirkkolakina tunnettu evankeliumin kohta. On aivan oikein ajateltu, että jos siitä ei muistuteta, se ajan oloon unohtuu ja muodostuu vääriä käsityksiä sen tiimoilta. Monin paikoin niin on käynytkin, valitettavasti, nyt en taida jaksaa enempää siitä kirjoittaa, jatkan toiste jos jaksan ja aihetta ilmaantuu. Nyt aloitin kirjoittamsen aikeena kirjoittaa muutamia huomioita Matti Suon kirjan perusteella, se kuitenkin jäi viereeni avoimeksi, kun nämä edellä kirjoitetut sanat ohjautuivat näpäimistölle.
Olkoon syy hempeyteen mikä tahansa, arkuus, opillinen hempeys tai joku muu, hempeyteen joutunut helposti jää tarkkailemaan sitä lähimmäistään, jota kohtaan on hempeäksi joutunut. Siinä tarkkailussa unohtu oma raadollisuus, kun valvominen hivuttautuu lähimmäisten vaellukseen. Jos siinä tilassa ottaa kuitenkin asian puheeksi, on jo ehtinyt kasvaa sisäistä kiukkua nuhtelijan mieleen ja Kristuksen rakkaus jää jonnekin taustalle. Opillinen hempeys saattaa myös edellyttää, että synti ja sen muodot on tuotava julki seurapuheissa ja saarnoissa. Se on yksi lakisaarnan vaatimuksen muoto, ei olekaan enää evankeliumin kuuluvia rakkuden neuvoja, vaan lakivaatimuksia lähimmäistä, jopa seurakuntaa kohtaan.
Voisi kai tästä enemmänkin kirjoittaa, jos ehtisi ja jaksaisi. Vajaaksi se kuitenkin jää, veljet ja sisaret täydentävät ja korjaavat. Ehkä itsekin jatkan joskus, ainakin referoimalla Matti Suon ja Heikki Jussilan kirjoja.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4