Siansaparo kirjoitti:Jumalan seurakunta tai Kristuksen seurakunta eivät merkitse miulle näkyväistä seurakuntaa.
Lutheria ja lestadiolaisuuden opetuksia paljon vertaillut Aulis Zidbeck on todennut, että Lutherille seurakunta oli samaan aikaan jotain näkyväistä ja jotain näkymätöntä. Miten se on mahdollista?
Hengellisesti sokeille seurakunta on näkymätön ja
hengellisesti näkökykyisille näkyvä. Näkökykyisetkin "näkevät" seurakunnan vain hengen/uskon silmin. Sokea saattaa pitää sellaista väitettä pöyhkeänä satuiluna.
Seurakunta on Pyhää Henkeä sydämissään kantavien ihmisten yhteisö.
"Näin ollen ovat evankeliumin mukaan Jumalan kansaa vain ne, jotka ottavat vastaan luvatun Pyhän Hengen." (Augsburgin tunnustuksen puolustus.) Taisteleva seurakunta on sama kuin Jumalan armovaltakunta maan päällä.
"Kristus esittää vertauksen taivaan valtakunnasta, toisin sanoen koko kristillisestä seurakunnasta, sellaisena kuin se esiintyy maan päällä ja jommoisena se on pysyvä maailman loppuun asti." (Huonepostilla.)
"Tämän minä olen tällä erällä tahtonut puhua taivaan valtakunnasta, Jumalan valtakunnasta eli Kristuksen valtakunnasta, mikä kaikki tietää samaa." (Kirkkopostilla III.)
Voidaanko Jumalan valtakuntaa/seurakuntaa nähdä? Jos ihmiseltä puuttuu Pyhän Hengen tunteminen, ihminen ei "näe hengellisesti" eli tunne Jumalan valtakuntaa. Jeesus sanoi epäuskoiselle Nikodemukselle:
"Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa" (Joh. 3:3). Epäuskoiselle ihmiselle Jumalan valtakunnan näkemisen ensimmäinen edellytys on siten uudestisyntyminen, joka tapahtuu parannuksessa ja jonka merkki on kaste.
Niin ikään Jeesus totesi:
"- - ei Jumalan valtakunta tule niin, että se taidettaisiin nähdä. Ei myös heidän pidä sanoman: katso tässä, katso siellä; sillä katso, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne." Taas Jeesus puhui jostain näkymättömästä. Hänhän puhuu hengellisesti sokeille fariseuksille ja totesi heille ymmärrettävällä tavalla, että Jumalan valtakunnan tulemista ei voi nähdä. Niin ikään hän toteaa, ettei Jumalan valtakunta ole sidottu mihinkään maantieteelliseen paikkaan, vaan se liikkuu jalkojen päällä ihmisten mukana kaikkialla siellä, missä on elävästi kristittyjä ihmisiä. Sitten Jeesus kehottaa ottamaan silmävoidetta todetessaan:
katso. Siellä ihmisten keskellä, sisällisesti uskovaisten ihmisten sydämissä, oli ja on Jumalan valtakunta. Toisille näkymättömänä, toisille hengen silmin "näkyvänä". Patmoksen Johannes kehottaa katselemaan samassa hengessä:
"- - katso Jumalan maja ihmisten seassa" (Ilm. 21:3).
Hengen silmävoide on ihmeellistä. Se voi avata sokean näön.
Hengellisesti sokea maailma ei näe eikä tunne Pyhää Henkeä, mutta uskovaiset tuntevat (hengen silmin "näkevät") Hänet.
"Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä." (Joh. 14:17.) Voi todella tuntua pöyhkeältä sellaisesta, joka ei näe eikä tunne Henkeä, että joku väittää tuntevansa ja jopa hengen silmin "näkevänsä". Seurakunta on Pyhää Henkeä sydämessään kantavien yhteisö, joten seurakunnan näkemisen kannalta on oleellista, tunteeko (/näkeekö hengen silmin) Pyhän Hengen vai ei.
Siansaparo kirjoitti:kun oon saanut jo kahden puhujan suusta terveisiä puhujainkokouksesta, että elämänvanhurskaus kuuluu/sisältyy uskonvanhurskauteen, en tiedä mitä enää ajattelisin koko vanhoillislestadiolaisuudesta.
Tokkopa he ihan noin ovat sanoneet, kun Päivämiehessäkin kirjoitetaan eri tavalla kuin kerrot puhujien terveisinä:
"- - Jumalan lapsi ei halua elää synnissä. Tämä näkyy elämänvanhurskautena, joka on uskon hedelmää - ei päinvastoin." (Päivämies 1/2010. S. 15.) Siinä ei sanota, että elämänvanhurskaus
sisältyisi uskonvanhurskauteen, vaan että elämänvanhurskaus on uskonvanhurskauden hedelmää.
Luther-CD:lläni on luterilaisen teologin Franz Pieperin
Kristillinen dogmatiikka. Siinä todetaan opillisesti melko vanhoillislestadiolaisittain:
"3. Uusi elämä ja sen ilmeneminen pyhityksenä ja hyvinä tekoina. Raamattu opettaa hyvin selvästi, että uusi hengellinen elämä on seurausta uskosta Kristuksen kautta kerta kaikkiaan ja täydellisesti aikaansaatuun sovitukseen ja sen vaikutusta (Gal. 2:20). Uudemmat, kriittiseen suuntaan kuuluvat teologit (Kaftan, Pfleiderer, Holtzmann) ovat sitä mieltä, että apostoli Paavali on tässä sekoittanut asiat (vrt. Holtzm., Neut. Theol. II, 149 ss.). He eivät nimittäin voi suoriutua siitä vaikeudesta, että Paavali toisaalta on sillä kannalla, että vanhurskautus on puhtaasti actus forensis, jonka tuloksena on vain ihmiselle luettu vanhurskaus (iustitia imputata), mutta että toisaalta samasta vanhurskautuksesta pitäisi seurata elämänvanhurskaus, joka on eettinen todellisuus (iustitia vitae eli habitualis). Raamattu opettaa kuitenkin selvästi, että vanhurskautus ja uusi elämä ovat syysuhteessa toisiinsa, se kun esittää, että usko syntien anteeksiantamukseen eli vanhurskautus on kaiken kristillisen elämän lähde (1. Joh. 4:11,19; Ef. 5:2; 4:32; Kol. 1:12 ss.; Room. 5:3 - 8:37; Gal. 5:24; vrt. Luther, St.L. IX, 232 s.; W.A. 401 , 298 s.). Mutta se, joka sekoittaa pyhityksen ja hyvät teot vanhurskautukseen, kuten Tridentinumissa tehdään, tekee raamatunmukaisen pyhityksen ja kaikki hengellisesti hyvät teot mahdottomiksi, niinkuin Raamattu voimakkaasti todistaa (Room. 7:5 - 6; 8:3; Gal. 3:2 - 3; vrt. Apolog., M. 148, 247;110, 8; suom. 143, 368; 108,129)."