Usko ja tuntemiset

Elävä usko vanhoillislestadiolaisesta näkökulmasta.


Usko ja tuntemiset

ViestiKirjoittaja lukkari » 23 Joulu 2006, 03:03

Tässäpä joulunpyhiksi teille minun kanssani mietittävää. Te varmaan kaikki olette joskus saaneet kokea kuinka Jumalan Sanan kuulossa on ollut hyvä olla. Aivan niinkuin siellä kirkastusvuorella. Kun Evankeliumi on saanut syntiä puhdistaa on tuntunut hyvältä. Niitähän me kutsumme armontuntemisiksi. Sitten on sellaisia lämpimiä tunteita toisia rakkaita Jumalanlapsia kohtaan. Luulen niin, että Jumala saattaa meidän heikkoa uskoa vahvistaa juuri näillä armontuntemisilla.

Enimmäkseen sitä on kuitenkin kovin arkisen tuntoinen, usein käy sellainen ajatus, että mahtaakohan sitä enää edes elävää uskoa sydämellä kantaa, tuntuu tyhjältä. Sellaista kai se korpivaellus on?

Usein elämänkoettelemusten keskellä saatamme tuntea myös murhetta ja jopa ahdistusta. Silloin saa huomata sen, kuinka uskosta on saanut voimaa ja uuttakin elämäniloa. Oma syntisyys, maailmasta tulevat synnin houkutukset ja lankeemukset nekin meille monesti murhetta tuovat.

Monesti meille kuitenkin saarnataan synnit anteeksi sellaisena kuin itsesi tunnet, saa uskoa tuntemisista huolimatta kaikki anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Nuorempana näitä armontuntemisia oli enemmän, sitä oli paljon "palavampi", kuin nyt kun ikää on jo keskivertomäärä täynnä.

Luulen niin, että monissa uskonnollisissa liikkeissä painotetaan tunnetta ja sitä oikein haetaan. Esimerkiksi gospelmusiikissa on hyvin paljon tunnetta, sellaista joka ei uskovaisesta tunnu hyvälle. Hyvä esimerkki on laulu Nyt sydämeeni joulun teen. Hakemalla haetaan joulun tunnetta. Aivan kuin ihminen itse voisi sen Joulun sinne sydämeen tehdä. Jumalan työ se on alusta loppuun. Ihmisellä on Pyhän kokemisen kaipuu, siitähän tuokin laulu kertoo. Mitä meille Jumalan sana opettaa pitäisikö meidän tuntea jotakin. Itse ajattelen, että synnintunto on kaikista tärkein tunne. Laodikean enkeliä Jeesus nuhteli näin:
Joh. Ilmestys 3. luku

14 Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: näitä sanoo Amen, uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luontokappalten alku:
15 Minä tiedän sinun tekos, ettet sinä kylmä etkä palava ole: oi jospa kylmä taikka palava olisit!
16 Sentähden ettäs pensiä olet, ja et kylmä etkä palava, rupean minä sinua minun suustani oksentamaan ulos.
17 Ettäs sanot: minä olen rikas, minä olen rikastunut ja en minä mitään tarvitse; ja et tiedä, ettäs viheliäinen ja raadollinen olet, köyhä, sokia ja alastoin.

Tässä Raamatunkohdassa ei kuitenkaan ehkä ole kysymys tuntemisista, vaikka niin saattaisi luullakin. Siinähän sanotaan, että minä tunnen sinun tekos ei siis tunteet.


Meidän ei kuitenkaan aina pidä luottaa MUTUUN, kun teemme valintoja elämässä. On hyvä tuntea Raamattua ja keskustella myös sisarten ja veljien kanssa kiperistäkin kysymyksistä. Omiin tuntemisiin nojaamalla saatamme myös harhateille joutua. Tärkeintä meille on se, että ahkeroimme kilvoitella puhtaalla omallatunnolla.

Omatunto ja tunne-elämä on jossain määrin kuitenkin eri asia. Silloin, kun mieli on järkkynyt saattaa olla niin, että nämä kaksi asiaa menevät sekaisin. Eli aina kun tuntuu huonolta, saattaa ihminen ajatella, että nyt minä olen varmasti syntiä tehnyt. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole.

Jumalan lapsilla on "tuntosarvet", jolla hän kuuntelee Hyvän Paimenen ääntä. Saakoon Jumala meitä tällaisella paikalla pitää, niin ettemme tuollaista korvaa kadottaisi koskaan.

Jatkakaa muut, miltä teistä tuntuu? :lol: Ja olisi kiva sada myös joitakin Raamatunkohtia ko. aiheeseen
lukkari
Valvoja
 
Viestit: 553
Liittynyt: 14 Loka 2006, 12:52

ViestiKirjoittaja hannu » 23 Joulu 2006, 08:21

Tuohon ilmestyskirjan kohtaan muutama sana.

Ymmärtäisin että kohdassa puhutaan tuntemisistakin. Kylmyys, palavuus penseys ovat tietynlaisia tunnetiloja, mutta penseys ei ehkä niinkään. Laodikean seurakunnan paimen oli kilvoituksessaan omasta mielestään menestynyt ja tullut rikkaaksi niin ettei nähnyt enää omia vikojaan. Tällöin hän ei mielestään tarvinnut mitään itsensä ulkopuolelta. Oli varmaan muuttunut yhdentekeväksi myös työn tekeminen paimenena. Hän oli siis haluton.

Tämän takia Jeesus sanoi alkavansa oksentaa häntä ulos suustaan. Mitä se on? Seurakunta on Kristuksen suu, näin on opetettu ja näin olen ymmärtänyt. Eli Jeesus aikoi oksentaa paimenen pois seurakunnasta koska tämä oli haluton. Aika kova juttu? Sanokaapa onko tämä lakihenkeä kun täälläkin palstalla on lakihenkisyydestä totuudessa rakastajia syytetty?

No noista tuntemisista piti kuitenkin tämän otsikon alla keskustella. On turvallista kun ei olla tuntemisten varassa. Itse olisin aikaa sitten ollut lavealla tiellä. Tämä kohta antaa ohjeen tuntemisten oikeaan käsittelyyn.

Tämmösiä hajanaisia ajatuksia...
hannu
vakiintunut
 
Viestit: 129
Liittynyt: 12 Heinä 2006, 09:53
Paikkakunta: Länsi-Suomi

ViestiKirjoittaja hannu » 23 Joulu 2006, 08:28

Vielä vähän.

Eli niinkuin tuossa edellistä kirjoittaessani muistelin että kyllä se Jeesus lupasi ajan parannusta tehdä ennen kuin oksentamaan alkaa. Se on lukkarin leikkaaman kohdan jatkona.

Uusi käännös käyttää termiä haalea penseyden sijasta. Tosin myöskin termiä penseys. Olen ymmärtänyt että se tarkoittaa haluttomuutta. Korjatkaa jos olen väärässä. Jokatapauksessa Laodikean seurakunnan paimen oli rikastunut hengellisesti.
hannu
vakiintunut
 
Viestit: 129
Liittynyt: 12 Heinä 2006, 09:53
Paikkakunta: Länsi-Suomi

ViestiKirjoittaja Nanaliina » 23 Joulu 2006, 10:50

Minulle tulee noista tuntemisista sellainen mieleen, jota olen viime päivät pohtinut.Eli kun Jumala on siunannut elämääni runsaasti pitkien koettelemusten jälkeen ja olen saanut kokea suurta huolenpitoa Taivaan Isältä, niin olo on hyvä ja kiitollisuus täyttää mielen.Kuitenkin silloin saattaa mieleen tulla epäilyksiä, että mitäs sinä nyt noin onnellinen olet ja tuntuukos nyt että olet hyväkin uskovainen ja osaatkos nöyrä ollakaan?

Vaikka hyvin tietää sen,että Jumala suuressa armossaan antaa siunata elämäämme eikä ne armontuntemiset aina niin palavia ole, niin silti sitä sielunvihollinen yrittää viedä kiitollisuutta ja kaikkea hyvää pois,mitä tuntee Taivaan Isää kohtaan.Silloin kun on paljon koettelemuksia ja tosi raskasta tuntuen että voimat loppuu justiin, on vaikea luottaa Jumalan huolenpitoon ja siihen ettei Jumala anna kenellekään suurempaa ristiä kuin jaksaa kantaa ja Jumala siihen ristin kantamiseenkin ne voimat antaa, mutta myös silloin kun Jumala ajallaan siunaa on sielunvihollinen lähellä kuiskimassa.Olen usein miettinyt,että minulle olisi suureksi vaaraksi esim jos rikastuisin kovin ja jotenkin olen rukoillut että Jumala pitäisi minut pienen paikalla ja antaisi koettelemuksia ja siunauksia sen mukaan että pienenä ja nöyränä pysyisin.Oma lihani niin tykkäisi olla suuri ja mahtava ja mielestäni on Taivaan Isän siunaus myös niissä koettelemuksisssa kun Jumala niissä minut pienen paikalla pitää ja että Häneen turvaisin.

Minulle tulee mieleen noista koettelemuksista sellainen asia, joka oli minulle muutama vuosi sitten elämäni kipein asia.Minun oli tosi vaikea nähdä siinä mitään hyvää ja tarkoitusta,epäilin Jumalan kiusaavan ja olin vihainen ja kapinoin kuinka Jumala näin suuresti minua kiusaa,että antaa tilanteen mennä näin.Vaikka silloin olin todella epätoivossa ja suuressa surussa, niin näiden vuosien varrella Jumala on antanut pikkuhiljaa kirkastaa sitä hyvää mitä tuosta koettelemuksesta seurasi.Tänä päivänä on kiitollisuus täyttänyt mielen siitä koettelemuksesta ja siitä että Jumala minut lapsenaan varjeli tuona aikana ja senkin jälkeen.Nyt kun katson taaksepäin,on aivan uskomatonta kuinka viisaasti Jumala siinä asiassa toimi.Jos ei olisi Jumala sallinut käydä niinkuin kävi, olisi sekä omat että toisen asianosaisen asiat tänä päivänä ja tulevaisuudessa paljon huonommin.Vaikka silloin ajattelin,että Jumala minua kiusaa niin nyt olen saanut huomata,että Jumala suuressa armossaan säästikin minut ja sen toisen asianomaisen paljon pahemmalta "kohtalolta" ja kuinka paljon vielä enemmän on siunannut! Minun järkeni ei kykene ymmärtämään kuinka viisaasti Jumala tuon asian on kääntänyt,mutta kiitoksen Jumalalle
siitä haluan viedä.

Ps. 30:1-12
1 Daavidin virsi; temppelin vihkimislaulu.(30:2) Minä ylistän sinua, Herra, sillä sinä pelastit minut etkä sallinut viholliseni iloita minusta.
2 (30:3) Herra, minun Jumalani, sinua minä huusin, ja sinä paransit minut.
3 (30:4) Herra, sinä nostit minun sieluni tuonelasta, sinä herätit minut henkiin hautaan vaipuvien joukosta.
4 (30:5) Veisatkaa kiitosta Herralle, te hänen hurskaansa, ylistäkää hänen pyhää nimeänsä.
5 (30:6) Sillä silmänräpäyksen kestää hänen vihansa, eliniän hänen armonsa; ehtoolla on itku vieraana, mutta aamulla ilo.
6 (30:7) Minä sanoin menestykseni päivinä: "En minä ikinä horju".
7 (30:8 ) Herra, sinä armossasi vahvistit minun vuoreni. Mutta kun sinä kätkit kasvosi, niin minä peljästyin.
8 (30:9) Sinua, Herra, minä huusin ja Herraa minä rukoilin:
9 (30:10) "Mitä etua on minun verestäni, jos minä hautaan vaivun? Ylistääkö tomu sinua, julistaako se sinun uskollisuuttasi?
10 (30:11) Kuule, Herra, ja armahda minua, Herra, ole minun auttajani."
11 (30:12) Sinä muutit minun murheeni ilokarkeloksi, sinä riisuit minun surupukuni ja vyötit minut riemulla,
12 (30:13) että minun sieluni veisaisi sinulle kiitosta, eikä vaikenisi. Herra, minun Jumalani, sinua minä ylistän iankaikkisesti.
Avatar
Nanaliina
tutustunut
 
Viestit: 40
Liittynyt: 29 Touko 2006, 21:01
Paikkakunta: Pirkanmaa

ViestiKirjoittaja hannu » 23 Joulu 2006, 12:51

Lainaus Nanaliinalta"Olen usein miettinyt,että minulle olisi suureksi vaaraksi esim jos rikastuisin kovin ja jotenkin olen rukoillut että Jumala pitäisi minut pienen paikalla ja antaisi koettelemuksia ja siunauksia sen mukaan että pienenä ja nöyränä pysyisin.Oma lihani niin tykkäisi olla suuri ja mahtava ja mielestäni on Taivaan Isän siunaus myös niissä koettelemuksisssa kun Jumala niissä minut pienen paikalla pitää ja että Häneen turvaisin."

Tämä on just sitä mitä itsekin olen kokenut. Sitten vielä liha panee olemaan tekonöyränä ja juttelee että kyllä sinä oletkin hyvä uskovainen kun olet noin nöyrä ja harras! Voi miltä suolta tämä kilvoitus joskus tuntuu. TODELLA hienoja seittejä se sielunvihollinen virittelee. Onneksi näistäkin olen saanut puhua saattomiehen kanssa.

Onneksi Taivaan Isä kirkastaa omaa tilaa "...ettäs viheliäinen ja raadollinen olet, köyhä, sokia ja alastoin. "
hannu
vakiintunut
 
Viestit: 129
Liittynyt: 12 Heinä 2006, 09:53
Paikkakunta: Länsi-Suomi

ViestiKirjoittaja lukkari » 24 Joulu 2006, 01:30

hande06 kirjoitti:Ymmärtäisin että kohdassa puhutaan tuntemisistakin. Kylmyys, palavuus penseys ovat tietynlaisia tunnetiloja, mutta penseys ei ehkä niinkään. Laodikean seurakunnan paimen oli kilvoituksessaan omasta mielestään menestynyt ja tullut rikkaaksi niin ettei nähnyt enää omia vikojaan. Tällöin hän ei mielestään tarvinnut mitään itsensä ulkopuolelta. Oli varmaan muuttunut yhdentekeväksi myös työn tekeminen paimenena. Hän oli siis haluton.


Nyt kun veli tai sisar? kirkasti minulle, niin sitä huomaa, että teot ja tunteet liittyvät toisiinsa. Näin juuri kyllähän tuo penseä tunnetila tuli nimenomaan siitä, että kasvua oli uskomisessa tapahtunut.

Tekoa seuraa tietynlaiset tunteet, tai toisinpäin. Näin varmasti myös uskomisen asiassa. Kun Jumala antaa voimaa parannukseen, siitä kyllä hyvä mieli seuraa.
lukkari
Valvoja
 
Viestit: 553
Liittynyt: 14 Loka 2006, 12:52

ViestiKirjoittaja hannu » 26 Joulu 2006, 21:18

Meinasin nimenomaan sanoa että tekoa seuraavat tietynlaiset tuntemiset, mutta ei ehkä kuitenkaan aina 1:1. Jonkinlainen "korrelaatio" lienee löydettävissä silti.

Jrt.veli!
hannu
vakiintunut
 
Viestit: 129
Liittynyt: 12 Heinä 2006, 09:53
Paikkakunta: Länsi-Suomi

ViestiKirjoittaja Meiliaikku » 20 Joulu 2010, 22:53

hannu kirjoitti:Tuohon ilmestyskirjan kohtaan muutama sana.

Ymmärtäisin että kohdassa puhutaan tuntemisistakin. Kylmyys, palavuus penseys ovat tietynlaisia tunnetiloja, mutta penseys ei ehkä niinkään. Laodikean seurakunnan paimen oli kilvoituksessaan omasta mielestään menestynyt ja tullut rikkaaksi niin ettei nähnyt enää omia vikojaan. Tällöin hän ei mielestään tarvinnut mitään itsensä ulkopuolelta. Oli varmaan muuttunut yhdentekeväksi myös työn tekeminen paimenena. Hän oli siis haluton.

Tämän takia Jeesus sanoi alkavansa oksentaa häntä ulos suustaan. Mitä se on? Seurakunta on Kristuksen suu, näin on opetettu ja näin olen ymmärtänyt. Eli Jeesus aikoi oksentaa paimenen pois seurakunnasta koska tämä oli haluton. Aika kova juttu? Sanokaapa onko tämä lakihenkeä kun täälläkin palstalla on lakihenkisyydestä totuudessa rakastajia syytetty?

No noista tuntemisista piti kuitenkin tTämmösiä hajanaisia ajatuksia...







Jumala antaa elävän uskovaisen tuntea hellettä, kuivuutta , kylmyyttä palavuutta. Kaikkea sen mukaan, mitä me tarvitsemme. Uskovainen ei ole kuitenkaaan penseä, vaikka joskus tuntisikin hetkellisesti huonoja haluttomia tuntemuksia uskonsa suhteen.

Itse olen kokenut elämäni varrella monenlaisia tuntemisia, ahdistusta synnin vuoksi, haluttomuutta lähteä seuroihin, epäilyksiä Raamatun totuuksista ja epäilyksiä oman uskoni aitoudesta.

Me olemme kaksiosaisia, samalla kertaa syntisiä ja viallisia ja armahdettuja ja pyhiä. Onko ihme, jos meissä vaikuttaa monenlaiset tuntemukset.

Kerran joku saarnamies oli sanonut, ettei tässä muu auta, kuin raaka uskominen.

Jumala voi antaa myös lempeitä lounatuulia sydämeemme. Olen kokenut , miten Jumala vahvistaa uskoani hyvillä tuntemisilla. Joskus niin, että olen ollut lentoon lähteä. Pian kuitenkin oma maan osani on minut palauttanut maan pinnalle.

Olen monesti ajatellut, että on se hyvä kun Jumala on tämän elävän uskon lahjoittanut näin huonoille ja itsessään köyhille lapsilleen, että se pitää meillä jalat maassa.

Toivotan kaikille onnellista köyhyyttä ja lapsenmieltä uskomiseen. Jalat maassa ja sydän taivaassa, kuka se olikaan, joka näin sanoi?

Siunattua Joulua kaikille foorumilaisille!
Meiliaikku
puuhakas
 
Viestit: 229
Liittynyt: 24 Elo 2010, 22:23


Paluu Uskonvanhurskaus



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron