Tässäpä joulunpyhiksi teille minun kanssani mietittävää. Te varmaan kaikki olette joskus saaneet kokea kuinka Jumalan Sanan kuulossa on ollut hyvä olla. Aivan niinkuin siellä kirkastusvuorella. Kun Evankeliumi on saanut syntiä puhdistaa on tuntunut hyvältä. Niitähän me kutsumme armontuntemisiksi. Sitten on sellaisia lämpimiä tunteita toisia rakkaita Jumalanlapsia kohtaan. Luulen niin, että Jumala saattaa meidän heikkoa uskoa vahvistaa juuri näillä armontuntemisilla.
Enimmäkseen sitä on kuitenkin kovin arkisen tuntoinen, usein käy sellainen ajatus, että mahtaakohan sitä enää edes elävää uskoa sydämellä kantaa, tuntuu tyhjältä. Sellaista kai se korpivaellus on?
Usein elämänkoettelemusten keskellä saatamme tuntea myös murhetta ja jopa ahdistusta. Silloin saa huomata sen, kuinka uskosta on saanut voimaa ja uuttakin elämäniloa. Oma syntisyys, maailmasta tulevat synnin houkutukset ja lankeemukset nekin meille monesti murhetta tuovat.
Monesti meille kuitenkin saarnataan synnit anteeksi sellaisena kuin itsesi tunnet, saa uskoa tuntemisista huolimatta kaikki anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Nuorempana näitä armontuntemisia oli enemmän, sitä oli paljon "palavampi", kuin nyt kun ikää on jo keskivertomäärä täynnä.
Luulen niin, että monissa uskonnollisissa liikkeissä painotetaan tunnetta ja sitä oikein haetaan. Esimerkiksi gospelmusiikissa on hyvin paljon tunnetta, sellaista joka ei uskovaisesta tunnu hyvälle. Hyvä esimerkki on laulu Nyt sydämeeni joulun teen. Hakemalla haetaan joulun tunnetta. Aivan kuin ihminen itse voisi sen Joulun sinne sydämeen tehdä. Jumalan työ se on alusta loppuun. Ihmisellä on Pyhän kokemisen kaipuu, siitähän tuokin laulu kertoo. Mitä meille Jumalan sana opettaa pitäisikö meidän tuntea jotakin. Itse ajattelen, että synnintunto on kaikista tärkein tunne. Laodikean enkeliä Jeesus nuhteli näin:
Joh. Ilmestys 3. luku
14 Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: näitä sanoo Amen, uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luontokappalten alku:
15 Minä tiedän sinun tekos, ettet sinä kylmä etkä palava ole: oi jospa kylmä taikka palava olisit!
16 Sentähden ettäs pensiä olet, ja et kylmä etkä palava, rupean minä sinua minun suustani oksentamaan ulos.
17 Ettäs sanot: minä olen rikas, minä olen rikastunut ja en minä mitään tarvitse; ja et tiedä, ettäs viheliäinen ja raadollinen olet, köyhä, sokia ja alastoin.
Tässä Raamatunkohdassa ei kuitenkaan ehkä ole kysymys tuntemisista, vaikka niin saattaisi luullakin. Siinähän sanotaan, että minä tunnen sinun tekos ei siis tunteet.
Meidän ei kuitenkaan aina pidä luottaa MUTUUN, kun teemme valintoja elämässä. On hyvä tuntea Raamattua ja keskustella myös sisarten ja veljien kanssa kiperistäkin kysymyksistä. Omiin tuntemisiin nojaamalla saatamme myös harhateille joutua. Tärkeintä meille on se, että ahkeroimme kilvoitella puhtaalla omallatunnolla.
Omatunto ja tunne-elämä on jossain määrin kuitenkin eri asia. Silloin, kun mieli on järkkynyt saattaa olla niin, että nämä kaksi asiaa menevät sekaisin. Eli aina kun tuntuu huonolta, saattaa ihminen ajatella, että nyt minä olen varmasti syntiä tehnyt. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole.
Jumalan lapsilla on "tuntosarvet", jolla hän kuuntelee Hyvän Paimenen ääntä. Saakoon Jumala meitä tällaisella paikalla pitää, niin ettemme tuollaista korvaa kadottaisi koskaan.
Jatkakaa muut, miltä teistä tuntuu? Ja olisi kiva sada myös joitakin Raamatunkohtia ko. aiheeseen