Kirjoittaja Taavetti » 28 Maalis 2011, 07:24
Schmalkaldenin kappaleet
II Laista
Tästä olemme sitä mieltä, että Jumala on antanut lain, ensiksi estämään syntiä rangaistuksen uhkauksella ja pelolla, sekä armon ja hyvyyden lupauksella ja tarjouksella. Mutta tämä on sen pahuuden tähden, jota synti ihmisessä on vaikuttanut, onnistunut huonosti. Sillä muutamat ovat sen kautta tulleet pahemmiksi, nimittäin ne, jotka lakia vihaavat sen tähden, että se kieltää, mitä he mielellänsä tekevät, ja käskee, mitä he vastenmielisesti tekevät. Sen tähden he tekevät nyt, mikäli rangaistuksen vuoksi voivat, enemmän kuin ennen lakia vastaan. Ne ovat niitä raakoja, kelvottomia ihmisiä, jotka tekevät pahaa, milloin vain saavat tilaisuutta siihen.
Toiset tulevat sokeiksi ja ylpeiksi, he, luulottelevat omin voimin pitävänsä, ja voivansa pitää lain niin kuin tässä edellä on skolastikoista sanottu. Näistä syntyvät ulkokullatut ja tekopyhät.
Mutta lain korkein virka tai voima on siinä, että se tuo ilmi perisynnin hedelminensä ja kaikkinensa. Sekä osoittaa ihmiselle, kuinka perin syvälle hänen luontonsa on langennut, ja kuinka perin pohjin turmeltu se on, niin että lain täytyy sanoa hänelle, ettei hänellä ole mitään Jumalaa, ja ettei hän välitä Jumalasta, ja että hän kumartaa vieraita jumalia, mitä hän ei ennen ollessaan ilman lakia olisi uskonut. Täten hän peljästyy, nöyrtyy, masentuu, joutuu epätoivoon, ja tahtoisi mielellänsä saada apua, eikä tiedä, mistä sitä saisi, alkaa tulla vihamieliseksi Jumalaa kohtaan, nurista jne. Siitä sanotaan Room. 4: Laki saa aikaan vihaa. Ja Room. 5: Lain kautta synti tulee suuremmaksi.
III Parannuksesta
«Tällaisen lain viran Uusi Testamentti säilyttää ja toteuttaakin sitä, niin kuin P. Paavali Room. 1. tekee sanoessaan: Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkien ihmisten yli. Niin ikään 3. luvussa: Koko maailma on Jumalan edessä vikapää. Ja: Ei yksikään ihminen ole vanhurskas hänen edessänsä. Ja Kristus sanoo Joh. 16: Pyhä Henki on nuhteleva maailmaa synnin tähden.
Tämä nyt on Jumalan ukonnuoli, jolla hän samalla kertaa lyö maahan niin hyvin julkisyntiset kuin tekopyhät, ja kieltää jokaiselta vanhurskauden, sekä saattaa heidät kaikki pelon ja epätoivon valtaan. Se on tuo vasara (kuten Jeremia sanoo): Minun sanani on vasara, joka kalliot murtaa. Tämä ei ole activa contritio, tehtyä katumusta, vaan passiva contritio, oikeata sydämen surua, vaivaa ja kuoleman tuntemista.
Tämä on oikean parannuksen alku, ja tässä ihmisen täytyy kuulla tällainen tuomio: Yksikään teistä e ole mitään, olkaapa sitten julkisyntisiä tai pyhiä, teidän kaikkien täytyy muuttua toisenlaisiksi ja tehdä toisin kuin mitä nyt teette ja mitä nyt teette, olkaapa keitä hyvänsä, ja kuinka suuria, viisaita, mahtavia ja pyhiä tahansa, tässä ei kukaan ole hurskas.
Mutta tällaiseen lain viran Uusi Testamentti yhdistää heti evankeliumin kautta lohdullisen armon lupauksen, johon on uskottava, niin kuin Kristus sanoo Mark. 1: Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi, se on, muuttukaa toisenlaisiksi ja tehkää toisin ja uskokaa minun lupaukseni. Ja ennen häntä kutsutaan Johannesta parannuksen saarnaajaksi, mutta parannuksen, joka johtaa syntien anteeksi saamiseen, se on, hänen tuli heitä kaikkia nuhdella, ja tehdä heidät syntisiksi, että he tietäisivät, mitä he Jumalan edessä olivat, sekä tuntisivat itsensä kadotetuiksi ihmisiksi, ja tulisivat siten Herralle valmistetuiksi, saamaan armoa, ja odottamaan ja vastaanottamaan häneltä syntien anteeksiantamusta. Niin sanoo Kristus itsekin Luuk. 24: Minun nimessäni on kaikelle maailmalle saarnattava parannusta ja, syntien anteeksi antamusta.
Mutta missä laki toimittaa tällaista virkaansa yksin ilman evankeliumia, siinä on kuolema ja helvetti, ja ihmisen täytyy joutua epätoivoon, niin kuin Saul ja Juudas, kuten P. Paavali sanoo: Laki on synnin kautta kuolemaksi. Evankeliumi taas ei tuota lohdutusta ja syntien anteeksiantamusta yhdellä ainoalla tavalla, vaan sanan ja sakramenttien kautta jne., kuten saamme kuulla, että Jumalan tykönä on, niin kuin 130. psalmi sanoo, runsas lunastus syntien suurta orjuutta vastaan.
Mutta nyt meidän täytyy panna sofistien väärä parannus oikean parannuksen rinnalle, jotta me molemmat sitä paremmin ymmärrettäisiin.
Päivämies 29.10.1959
'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''
Paavilaisten väärästä parannukesta
Heidän on ollut mahdotonta oikein opettaa parannuksesta, koska he eivät ole tunteneet todellista syntiä. Sillä (kuten edellä on sanottu) heillä ei ole perisynnistä oikeata käsitystä, vaan he sanovat, että ihmisen luonnolliset voimat ovat pysyneet terveinä ja turmeltumattomina, että järki voi oikein opettaa, että tahto voi sen mukaan oikein tehdä ja että Jumala varmasti antaa armonsa, jos vain ihminen tekee voitavansa vapaan tahtonsa mukaan.
Tästä täytyi nyt seurata, että he tekivät parannusta ainoastaan tekosynneistä, kuten tahallisista pahoista ajatuksista (sillä paha taipumus, himo, kiihko ei ollut syntiä), pahoista sanoista, pahoista töistä, joita vapaa tahto kyllä olisi voinut välttää.
Ja sellaisessa parannuksessa he erottavat kolme osaa: katumuksen, syntien tunnustamisen ja hyvitystyöt, liittäen siihen sellaisen lohdutuksen ja lupauksen, että kun ihminen oikein katuu, tunnustaa syntinsä ja tekee hyvitystöitä, on hän sillä ansainnut syntien anteeksi saamisen ja maksanut synnit Jumalan edessä. He ohjasivat siis ihmisiä parannukseen nähden, luottaen omiin töihinsä. Tästä johtui tuo saarnatuoleissa käytetty sananparsi, kun kansalle lausuttiin yhteinen synninpäästö: Anna, Herra Jumala minun elää, kunnes sovitan syntini ja parannan elämäni.
Tässä ei ajateltu mitään Kristusta eikä uskoa, vaan toivottiin, että synti omilla töillään voitetaan Jumalan edessä ja pyyhitään pois. Siinä mielessä mekin rupesimme papeiksi ja munkeiksi, että tahdoimme panna oman itsemme syntiä vastaan.
Katumuksen laita oli näin: Koska ei kukaan voinut kaikkia (varsinkaan kokonaisen vuoden aikana tehtyjä) syntejänsä muistaa, niin paikkasivat he turkkinsa siten, että jos jokin unohdettu synti jälkeen päin juolahti mieleen, piti sitäkin katua, ripissä tunnustaa se jne. Sillä aikaa he olivat Jumalan armon haltuun jätetyt.
Ja kun ei myöskään tietänyt, kuinka syvän tuon katumuksen tuli olla, että se olisi kylliksi Jumalan edessä, antoivat he sellaisen lohdutuksen, että ken ei kyennyt tuntemaan contritiota, so. katumusta, hänellä tuli olla attritio, jota voinen sanoa puolikatumukseksi tai katumuksen aluksi; he eivät nimittäin itsekään ole näitä kumpaistakaan asiaa käsittäneet, eivätkä vieläkään tiedä, mitä niillä on tahdottu sanoa, yhtä vähän kuin minäkään. Sellainen attritio luettiin sitten ripille mentäessä contritioksi.
Ja jos joku sanoi, ettei hän voinut katua eikä surra syntejänsä, niin kuin saattoi tapahtua rikollisessa rakkaudessa taikka kostonhimossa jne, kysyivät he, eikö hän kuitenkin toivoisi tai mielellänsä haluaisi, että hän voisi katua. Jos silloin vastasi myöntävästi(sillä kuka muu kuin itse perkele tahtoisi tähän vastata kieltävästi), niin hyväksyivät he sen katumukseksi ja antoivat hänelle hänen syntinsä anteeksi tämmöisen hänen hyvän työnsä nojalla. Tässä he mainitsivat P. Bernhardin esimerkkinä jne.
Tästä nähdään, miten sokea järki haparoi Jumalan asioissa ja etsii lohdutusta omista töistään omien arvelujensa mukaan, eikä kykene ajattelemaan Kristusta eikä uskoa. Jos nyt asiaa tarkemmin katsotaan, niin tuollainen katumus on tekaistu ja kuviteltu ajatus, joka perustuu omiin voimiin ilman uskoa, ilman Kristuksen tuntemista; siinä syntisparka toisinaan, himonsa tai kostonhaluansa muistaessaan, ennemmin olisi nauranut kuin itkenyt, lukuun ottamatta niitä, joita joko laki oikein on koskettanut taikka perkele suotta murheen hengellä vaivannut. Muuten tuollainen katumus on varmasti ollut pelkkää ulkokultaisuutta, eikä se ole synnin himoa kuolettanut. He katuivat nimittäin pakosta ja olisivat mieluummin tehneet syntiä, jos heillä olisi siihen ollut vapaus.
Syntien tunnustamisen laita oli näin: Jokaisen täytyi luetella kaikki syntinsä, (mikä on mahdoton asia) se oli suuri kidutus. Mutta ne synnit jotka hän oli unohtanut, annettiin hänelle anteeksi sillä ehdolla, että jos ne hänen mieleensä juolahtaisivat, hänen täytyisi ne vielä tunnustaa. Täten hän ei voinut koskaan tietää, oliko hän kyllin täydellisesti tunnustanut syntinsä tai oliko tuosta tunnustamisesta koskaan tuleva loppua. Kuitenkin häntä neuvottiin omiin töihinsä ja lohdutettiin näin: Kuta rehellisemmin hän tunnustaa ja kuta enemmän hän häpeää ja näin häpäissee itseänsä papin edessä, sitä ennemmin ja paremmin hän saa syntinsä hyvitetyksi; sillä sellainen nöyryys tuottaa varmasti armon Jumalan luona.
Tässä ei myöskään ollut lainkaan puhetta uskosta eikä Kristuksesta. Synninpäästön voimaa ei myöskään selitetty sille, joka tunnusti syntinsä, vaan hänen lohdutuksensa perustui syntien luettelemiseen ja häpeämiseen. Mutta mahdotonta on kertoa kaikkea sitä kidutusta, konnuutta ja epäjumalanpalvelusta, mitä tällainen syntien tunnustaminen on aiheuttanut.
Kysymys hyvityksestä on kaikkein laajakantaisin. Ei yksikään ihminen nimittäin voinut tietää, kuinka paljon hänen piti tehdä jostakin synnistä, puhumattakaan sitten kaikista. Tähän keksivät he nyt erään neuvon, sen nimittäin, että he määräsivät vain vähän hyvitystä, joka kyllä voitiin suorittaa, kuten viisi Isä meidän rukousta, yhden päivän paaston jne. Jäljelle jääpä parannuksen teko oli tapahtuva kiirastulessa.
Nämä eivät tarvinneet parannusta. Siliä mitä he katuisivat, koska he eivät suostuneet pahoihin ajatuksiinkaan? Mitä syntiä he tunnustaisivat, koska he välttivät pahoja sanoja? Mistä he suorittaisivat hyvitystä, koska he olivat syyttömät pahoihin tekoihin, jopa siihen määrään asti, että he muillekin syntisraukoille voivat myydä ylijäänyttä vanhurskauttansa? Sellaisia pyhiä olivat myöskin fariseukset ja kirjanoppineet Kristuksen aikana.
Tähän tulee nyt tuo tulinen enkeli P. Johannes, oikea parannussaarnaaja, ja lyö yhdellä ukkosen jylinällä kumoon nuo molemmat sanoen: Tehkää parannus! Näin ajattelevat toiset: Olemmehan me tehneet parannuksen. Toiset taas ajattelevat: Me emme tarvitse parannusta. Johannes sanoo: Tehkää te kaikki parannus, sillä te olette vääriä parannuksen tekijöitä, ja nuo ovat tekopyhiä, ja te kaikki tarvitsette syntien anteeksiantamusta, koska kukaan teistä ei vielä tiedä, mitä todellinen synti on, puhumattakaan sitä, että teidän tulisi sitä katua ja välttää: Teistä ei ainoakaan ole hyvä, te olette täynnä epäuskoa, ymmärtämättömyyttä ja tietämättömyyttä Jumalasta ja hänen tahdostansa. Sillä lähellä on se, jonka täyteydestä meidän kaikkien täytyy saada armo armon päälle, ja ilman häntä ei yksikään ihminen voi olla vanhurskas Jumalan edessä. Sen tähden, jos te tahdotte tehdä parannuksen, niin tehkää oikea parannus; teidän parannuksenne ei kelpaa mihinkään. Ja te ulkokullatut, te jotka ette mitään parannusta tarvitse, te kyykäärmeiden sikiöt, kuka teille on vakuuttanut, että te tulette välttämään tulevaisen vihan jne?
Päivämies 5.11.1959
'''''''''''''''''''''''''''''''''''''
Paavilaisten väärästä parannuksesta
(Jatkoa ed. numerosta.)
Samoin saarnaa myöskin P. Paavali Room. 3. luvussa ja sanoo: Ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään vanhurskasta, ei ketään, joka etsii Jumalaa, ei ketään joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei ainoatakaan. Kaikki ovat poikenneet pois ja käyneet kelvottomiksi. Ja Apt. 17. luvussa: Mutta nyt Jumala tekee tiettäväksi,
että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus. Kaikkien ihmisten, (lausuu hän), erottamatta pois ainoatakaan, joka vain on ihminen. Tämä parannus opettaa meitä tuntemaan synnin, siten nimittäin, että me kaikki olemme hukassa, ettei meissä ole kerrassaan mitään hyvää, ja että meidän täytyy muuttua kokonaan uusiksi ja toisiksi ihmisiksi.
Tämä parannus ei ole osittainen eikä paloiteltu, niin kuin tuo, joka on parannusta erityisistä syntisistä teoista, eikä se ole epävarma niin kuin tuo. Siinä ei nimittäin kiistellä siitä, mikä on syntiä ja mikä ei ole syntiä, vaan siinä työnnetään kaikki kumoon ja sanotaan: meissä on kaikki sulaa syntiä. Miksi sitä kauan tutkisimme, jakaisimme ja erottaisimme? Senpä tähden ei tässä katumuskaan ole epävarma, sillä tähän ei jää mitään, josta saattaisimme synnin maksuksi jotakin hyvää ajatella, vaan paljas, selvä epätoivo kaikkeen siihen nähden, mitä me olemme, ajattelemme, puhumme tai teemme jne.
Samalla tapaa ei syntien tunnustaminenkaan voi olla väärä, epävarma tai osittainen. Sillä joka tunnustaa, että kaikki hänessä on sulaa syntiä, hän tarkoittaa kaikkea syntiä, hän ei jätä mitään pois eikä myöskään unhota mitään. Hyvityskään siis ei voi olla epävarma, sillä se ei ole meidän oma, epävarma, syntinen työmme, vaan viattoman Jumalan Karitsan kärsiminen ja veri, hänen, joka kantaa maailman synnin.
Tästä parannuksesta saarnaa Johannes, ja sen jälkeen Kristus evankeliumissa ja myöskin me. Tällä parannuksella me kukistamme maahan paavin ja kaiken sen, mikä on rakennettu meidän hyvien tekojemme perustukselle. Sillä kaikki se on rakennettu lahonneelle, löyhälle perustukselle, jonka nimi on hyvät työt ja laki. Vaikkei siinä kumminkaan ole mitään hyvää tekoa, vaan pelkkiä pahoja tekoja, ja vaikkei yksikään täytä lakia (niin kuin Kristus Joh: 7. luvussa sanoo). Vaan kaikki rikkovat sen. Siksi tuo rakennus on sulaa valhetta ja ulkokullaisuutta siinäkin, missä se on kaikkein pyhin ja kaikkein kaunein.
Ja tämä parannus kestää kristityillä aina kuolemaan asti, se kun taistelee syntiä vastaan, joka lihassa on jäljellä läpi koko elämän, kuten P. Paavali Room. 7. luvussa todistaa, että hän sotii jäseniensä lakia vastaan jne. Ja ettei hän itse omilla voimillansa, vaan Hengen lahjalla, joka seuraa anteeksi saamista. Tämä lahja puhdistaa ja perkaa joka päivä pois synnin jäännökset, sekä toimii saadaksensa ihmisen oikein puhtaaksi ja pyhäksi.
Tätä ei paavi, eivät jumaluusoppineet, lainoppineet eikä yksikään ihminen tunne, vaan se on taivaasta tullut evankeliumin kautta ilmoitettu oppi, ja sen täytyy jumalattomien keskuudessa kantaa harhaopin nimeä.
Mutta ehkä nousee joitakuita lahkolaisia, kuten kenties muutamia jo onkin olemassa ja kapinan aikana tuli minunkin näkyviini, jotka ovat sitä mieltä, että kaikki ne, jotka kerran ovat saaneet syntien anteeksi saamisen Hengen tai tulleet uskoviksi, pysyvät uskossa, vaikka he jälkeen päin tekisivätkin syntiä, ja että sellainen synti ei heitä ensinkään vahingoita, he huusivat näin: Tee mitä tahdot; jos uskot, niin ei vahingoita sinua; usko pyyhkii kaiken synnin jne. He sanovat vielä lisäksi: Jos joku uskon ja Hengen saatuaan tekee syntiä, niin ei hänellä koskaan ole oikealla tavalla ollutkaan Henkeä eikä uskoa. Sellaisia mielettömiä ihmisiä on minulla ollut monta edessäni ja pelkäänpä, että sellainen perkele piilee vieläkin joissakuissa.
Sen tähden on tarpeellista tietää ja opettaa, että jos pyhät ihmiset, joissa perisyntiä vielä on, ja jotka tuntevat sitä, sekä myös joka päivä tekevät siitä parannusta ja taistelevat sitä vastaan, lisäksi ehkä lankeevat julkisiin synteihin, kuten Daavid aviorikokseen, murhaan ja Jumalan pilkkaamiseen, on usko ja Henki ollut heiltä silloin poissa. Sillä ei Henki salli synnin vallita ja voittaa, niin että se pääsisi toteutumaan, vaan hän hillitsee ja estää sitä, ettei se saa tehdä, mitä se tahtoo. Mutta jos se tekee, mitä se mitä se tahtoo, niin ei siinä ole Pyhää Henkeä ja uskoa, sillä kirjoitettu on, niin kuin P. Johannes sanoo: Ei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, eikä hän saata syntiä tehdä. Ja totuus on kumminkin myös, (niin kuin sams P. Johannes kirjoittaa): Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me valehtelemme, ja Jumalan totuus ei ole meissä.
Tahdomme nyt taas palata evankeliumiin, joka monella tavalla antaa neuvoa ja apua syntiä vastaan, sillä Jumala on ylenpalttisen rikas armossansa. Ensiksi se vaikuttaa suullisen sanan kautta, jossa saarnataan syntien anteeksiantamusta kaikessa maailmassa, mikä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi kasteen kautta. Kolmanneksi pyhän alttarin sakramentin kautta. Neljänneksi avainten vallan kautta sekä myöskin veljien välisen keskustelun ja lohdutuksen kautta. Matt. 18: Missä kaksi on kokoontunut jne.
Kaste ei ole mitään muuta, kuin Jumalan sana Vedessä, hänen asetuksensa kautta säädetty, vaikka niin kuin P. Paavali sanoo Ef. 5. luvussa: vedeltä peseminen sanan kautta, ja kuten Augustinuskin sanoo: Sana yhdistyköön aineeseen, ja siitä syntyy sakramentti. Ja sen tähden me emme ole samaa mieltä Tuomaan ja saarnaajamunkkien kanssa, jotka unhottavat sanan, (Jumalan säätämisen) ja sanovat, että Jumala on pannut veteen hengellisen voiman, joka veden kautta pesee pois synnin. Emme myöskään ole samaa mieltä Scotuksen ja paljasjalkaisten munkkien kanssa, jotka opettavat, että kaste pesee pois synnin Jumalan tahdon vaikutuksesta, että siis tämä peseminen tapahtuu yksin Jumalan tahdon kautta, eikä ensinkään sanan tai veden kautta.
Lasten kastamisesta olemme sitä mieltä, että lapset tulee kastaa. Sillä hekin kuuluvat luvatun, Kristuksen kautta tapahtuneen lunastuksen osallisuuteen, ja kirkon tulee se heille tarjota.
Alttarin sakramenteista on meillä se ajatus, että leipä ja viini ehtoollisessa ovat Kristuksen totinen ruumis ja veri, ja etteivät ainoastaan hurskaat kristityt sitä jaa ja ota vastaan, vaan myöskin jumalattomat.
Myöskin opetamme, ettei sitä saa antaa vain yhdessä muodossa. Emmekä me tarvitse sitä suurta viisautta, joka meille opettaa, että yhdessä aineksessa on yhtä paljon kuin molemmissa aineksissa, kuten sofistit ja Konstanzin kirkolliskokous opettavat. Sillä vaikkapa olisikin totta, että yhdessä aineksessa on yhtä paljon kuin molemmissa, niin ei kuitenkaan yksi aines ole kokonainen asetus ja järjestys, jonka Kristus on säätänyt ja määrännyt. Ja tuomitsemme ja kiroamme Jumalan nimessä varsinkin ne, jotka eivät ainoastaan lyö laimin molempien aineksien jakamista, vaan myöskin sangen ylimalkaisesti kieltävät ja tuomitsevat ne, sekä pilkkaavat niiden jakamista, ikään kuin se olisi harhaoppia. Täten he asettuvat Kristusta, meidän Herraamme ja Jumalaamme vastaan ja hänen yläpuolelleen jne.
Chmalkaldenin kappaleita, luterilainen tunnustuskirja
Päivämies 12.11.1959
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4