Kirjoittaja Taavetti » 04 Joulu 2007, 10:53
Kun tuli esille Suomen kieli ja sen muuttuminen, muistui mieleeni joitakin vanhoja kuulemiani asioita ja viimeksi muutama viikko sitten kuulemiani tosi asioita Agricolasta ja hänen vaiheistaan.
Oikeastaan silloin ei ollut yhtä yhtenäistä Suomen kieltä, vaan kielen eri variaatiot ja murteet poikkesivat toisistaan missä enemmän, missä vähemmän. Eri murteita ja niiden sanoja yhdistellen Agricola muodosti kirjakielemme alkuversion. Koulussa meille opetettiin, että hänellä olisi olut vain Varsinais-Suomen murre aineistona, mutta radiosta kuulin tarkempaa tietoa. Syntymäpaikan (Sammatin) murre olisi sen mukaan ollut sanaston pohjana, mutta se sai täydennystä ja tarkennusta Agricolan opiskelupaikan, Viipurin alueen karjalaismurteista ja lopullisen työpaikan, eli Turun seudun Varsinais-Suomen murteista. Muita murteita Agricola tunsi vähemmän, mutta varmaan otti aineksia mahdollisuuksien mukaan niistäkin. Tämä muuten asiasta poikkeaminen toivottavasti hiukan auttaa ymmärtämään Agricolan suomea.
Kirjoitetun lukemisessa auttanee tieto, ettei kaikkia sanoja ole tarkoitettukaan äännettäviksi nykyisen fonetiikan sääntöjen mukaan kirjoitus asussa. vaan eri murteiden mukaan eri alueilla eri tavalla. Sellainen on nykyisin vahvimmin englannin kielen käytäntö, vähemmän vahvana taitaa se olla monissa muissakin kielissä.
Mitä tulee sanajärjestykseen, kiinnostaisi tietää, onko edes Saksan kielen käännös oman kielensä sanajärjestyksen mukainen, vai onko esimerkiksi Luther noudattanut alkukielten sanajärjestyksiä. En ole historiasta lukenut, mikä oli silloin kääntämisen periaate, suora käännös vai nykyisen kaltainen asiakäännös. Ne kuitenkin vaikuttavat lopputulokseen. Uskon Lutherin kuitenkin kirjoittaneen aikansa normaalilla kielellä, mutta taisi sinäkin kielessä olla monia variaatioita ja murteita, muodostuihan maakin monista pienistä ruhtinaskunnista ja vastaavista alueista.
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4