Kirjoittaja Taavetti » 16 Kesä 2011, 08:32
Ja me tulemme Hänen tykönsä ja
jäämme Hänen tykönsä asumaan
Siitäpä tulee oikea, ihana ja uusi helluntaipäivä ja erinomainen Pyhän Hengen voimallinen ilmestyminen, taivaallinen "kokous" puolin ja toisin, kun Pyhä Henki valaisee ja sytyttää sydämet rakkaudessa Kristukseen, ja taas toisaalta Kristuksen ja isän rakkaus heitä kohtaan loistaa ja sädehtii! Näin likeisesti nuo molemmat, Jumala ja ihminen, ystävystyvät keskenänsä, kun itse Pyhä Henki valmistaa ihmisen sydämen ja vihkii sen Jumalan pyhäksi huoneeksi ja asumukseksi, temppeliksi ja monstransiksi, ja kun ihminen saa niin ihmeen ihanan, jalon, rakkaan ja arvokkaan vieraan ja asujan eli huonetoverin; Jumalan, Isän ja Pojan.
Mikä suuri kirkkaus ja armo ihmisille; heitä pidetään arvollisina olemaan sellaisena ihanana asuntona, linnana ja juhlasalina, jopa paratiisina ja taivasten valtakuntana, jossa Jumala, maan päällä ollen, asuu. Ja kuitenkin he ovat kurjia, murheenalaisia ja pelokkaita sydämiä ja omiatuntoja, jotka eivät itsessään tunne mitään muuta kuin syntiä ja kuolemaa, ja jotka Jumalan vihan tähden värisevät ja vapisevat, ajatellen, että Jumala on heistä mahdollisimman kaukana, mutta perkele mahdollisimman lähellä. Juuri näille tämä kuitenkin on luvattu, ja he saavat iloisina lohduttautua sillä, että he ovat se oikea Jumalan huone ja seurakunta, ei vihkimäpiispoilta sivuttu härskiintyneellä öljyllä, vaan joilla on voitelu itse Pyhältä Hengeltä. Siinä Jumala iloiten lepää ja viipyy, niin kuin profeetta Jesajakin. Kirjansa 66 luvussa, (1, ja s. jakeessa) ylpeitä, mahtailevia pyhiä ja heidän omaa pyhyyttään ja jumalanpalvelustaan vastaan sanoo: "Mikä olisi huone, jonka te minulle rakentaisitte, mikä paikka olisi minun leposijani? Minun käteni on kaikki nämä tehnyt, niin ovat kaikki nämä syntyneet, sanoo Herra. Mutta minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä."
Missä muualla Jumala muutoin asuisikaan? Muualta ei hän tästä maailmasta löydä asuinsijaa. Nuo muut, nuo arvokkaat, korkeat, suurelliset ja luuloviisaat pyhät ovat hänelle liiaksi ylpeitä, liiaksi korkeita, viisaita, ymmärtäväisiä ja pyhiä ja sitä paitsi kautta taivaiden kohonneita niiden yläpuolelle, kelvatakseen hänen maanpäälliseksi asunnokseen, vaikkakin kerskuvat yksin olevansa seurakunta ja Jumalan kansa: ja niin hänkin vuorostaan on heille liiaksi ylevä ja itsetietoinen voidaksensa olla ja asua mokomien pöyhkeitten ja kerskailevien pyhien kanssa, jotka epäjumalansa, perkeleen, mukaisesti tahtovat olla kuin Jumala ja hänen rinnallaan röyhkeillä pyhyydestään. Ei hän katso heidän ansaitsevan sitä kunniaa, että ottaisi huomion heidät ja heidän kaunoisen, omatekoisen pyhyytensä loiston, kunnian ja koristuksen, sen sijaan hän ilmestyy niiden kurjien ja halveksittujen kurjiin majapahaisiin, jotka kuulevat Kristuksen sanaa ja uskovat sen, ja jotka mielellään olisivat kristityitä, mutta pitävät itseään varsin epäpyhinä, ansiottomina syntinä.
Onpa tämä todellakin yksi noista — niin pyhä Pietari 2. Kirjeensä 1. luvussa (4. jakeessa) sanoo – ”kalliista, ja mitä suurimmista lupauksista", jotka on "lahjoitettu", meille kurjille syntisraukoille: me "tulemme jumalallisesta luonnosta osallisiksi" ja saamme niin ylhäisen aateluuden, ettemme ainoastaan tule Jumalan rakastamiksi Kristuksen kautta, ja saa hänen suosiotansa ja armoansa parhaimmaksi ja kalleimmaksi pyhyydeksemme, vaan että me saamme hänet, Herran itsensä, kokonaan itsehemme asumaan. On kuin hän sanoisi: Ei tämä asia rajoitu rakkauteen, siihen, että Jumala ottaa meistä vihansa, ja on meille Isän tavoin sydämessänsä armollinen, vaan me pääsemme myöskin hänen rakkautensa nautintoon — muussa tapauksessahan se rakkaus olisi hukkaan mennyt ja kelpaamaton, eli niin kuin sanotaan, kaivoon heitetty, ja meillä on siitä mitä kallehin hyöty: sillä on myös oleva vaikutuksensa, rakkaus osoittautuu itse teossa, suurena lahjana.
Kristityt saavat näet Jumalalta nämä kaksi – pyhä Paavali nimeää ne molemmat erikseen Roomalaiskirjeen 5. luvussa (15. jakeessa): armon ja lahjan. Armo antaa synnin anteeksi, tuottaa omantunnon lohdutuksen ja rauhan, ja asettaa ihmisen Jumalan laupeuden valtakuntaan — sitä sanotaan armovaltakunnaksi 117. psalmissa (2.jakeessa): "Hänen armonsa meitä kohtaan on voimallinen." Lahja taas merkitsee sitä, että Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä uudet ajatukset, uuden mielen, sydämen, lohdutuksen, voiman ja elämän.
Tähän viittaa Kristus sillä, minkä sanoo: "Me jäämme hänen tykönsä asumaan." Jumalan armon ja rakkauden seurauksena on se, että ihmissydämestä tulee ylhäisen Majesteetin valtaistuin, joka on taivastakin ja maata parempi ja uhkeampi. Pyhä Paavali, 1. Korinttolaiskirjeen 3. luvussa, (17. jakeessa) sanookin: "Jumalan temppeli on pyhä, ja sellaisia te olette", ja samoin 2. Korinttolaiskirjeen 6. luvussa,(16. jakeessa): "Me olemme elävän Jumalan temppeli, niin kuin Jumala on sanonut: Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään." Se tapahtuu siten, että Jumala, sen armon lisäksi, että ihminen alkaa uskoa ja pitäytyy sanaan, myöskin jumalallisella voimallansa ja vaikutuksellaan hallitsee ihmisessä niin, että tämä yhä enemmän tulee valaistuksi, rikastuu ja tulee väkevämmäksi hengellisessä ymmärryksessä ja viisaudessa, näin oppien tuntemaan, arvostelemaan ja ratkaisemaan kaikenlaisia oppeja ja asioita, ja lisäksi jatkuvasti joka päivä kasvaa elämässä ja hyvissä hedelmissä, tullen hyväntahtoiseksi, lempeäksi ja kärsivälliseksi ihmiseksi, palvellen kaikkia opettamisella, neuvomisella, lohduttamisella ja antamisella. Näin hänestä tulee Jumalalle ja ihmisille hyödyllinen, ja hänen kauttaan kohentuvat isänmaan ja kansan, kaiken kaikkiaan: sen ihmisen, jonka kautta Jumala sekä puhuu ja elää, että vaikuttaa kaiken sen, minkä ihminen puhuu, elää ja toimii, sen ihmisen kieli on Jumalan kieli, hänen kätensä on Jumalan käsi, eikä hänen sanansa ole enää ihmisen sana, vaan Jumalan sana.
Hänen opetuksensa ja tunnustuksensa, minkä hän kristittynä lausuu, ei näet ole ihmisen ymmärrystä ja viisautta, vaan Kristuksen, jonka sana hänellä on ja jonka sanan hän pitää, eikä hänen virkansakaan, jolla hän kristittynä hallitsee ja toimii, enää perustu ihmisten otteisiin ja vaikutukseen, vaan siihen käskyyn, vaikutukseen ja voimaan, minkä Jumala, niin kuin pyhä Pietari (1. Piet. 1:12) sanoo, "Pyhässä Hengessä" antaa. Aina hän itsestään antaa pelkkää hyvää, samoin kuin hän on kaiken hyvän saanut Jumalalta, ulkonaisestikin hänen ruumiistansa ja jäsenistänsä tulee Pyhän Hengen temppeli, — 1. Korinttolaiskirje, 6 luku (19 jae), ja niin hän kristittynä ja hyvänä puuna kantaa pelkkiä hyviä hedelmiä: hän tuottaa hyötyä, tekee hyvää, vastustaa ja välttää pahaa.
Katsohan siis, kuinka arvokas on se ihminen, joka on kristitty, eli se, niin kuin Kristus sanoo, joka pitää hänen sanansa, todella ihmeihminen maailmassa. Hän on Jumalan silmissä suuremman arvoinen kuin taivas ja maa. – Jopa hän on kaiken maailman valkeus ja vapahtaja, jossa Jumala läpikotaisin on kaikkena, ja joka Jumalassa kaiken voi ja tekee. Maailmalta hän kuitenkin varsin korkealta ja syvään salattu, tuiki tuntematon. Ei hän ole edes sen arvoinen, että sen ihmiset tuntisivat hänet: heidän täytyy pitää kristittyjä jalkojensa pyyhkiminä. Jopa niin kuin pyhä Paavali, 1. Korinttolaiskirjeen 4. luvussa (13 jakeessa) sanoo "maailman tunkiona ja kaikkien hylkiminä," joiden tähden maiden ja kansojen täytyy kirouksenalaisina joutua turmioon, ja jotka totisesti, kuta pikemmin sen parempi, pitäisi surmattaman Jumalalle uhripalvelukseksi ja maailman puhdistamiseksi.
Voi, kuinka pilkkaavalta lieneekään juutalaisten pyhimysten, pappien ja fariseusten korvissa kuulunut se, minkä tästä puheesta kuulivat: Jumala tahtoo asua ainoastaan niissä, jotka pitävät tämän miehen sanat, toisin sanoen, niissä, jotka ovat vain vähäinen kourallinen arkoja, kurjia ja halveksittuja ihmisiä. Aivan kuin Jumalalla ei näissä pyhissä, erinomaisissa ihmisissä olisi niin korkealle Majesteetille sopivaa, parempaa ja komeampaa rakennusta ja asuntoa, näissä Jumalan kansan kirkkaissa valoissa ja mahtavissa patsaissa, Jerusalemin pyhässä kaupungissa, ihanassa pyhäkössä ja jumalanpalveluksessa, joita toki itse Raamattu ja profeetatkin nimittävät siksi Jumalan pyhäksi kaupungiksi ja "asunnoksi", joka on oleva hänen leposijansa, vieläpä "iankaikkisesti." — 132. psalmi.(13. ja s. jae.) Mahtavasti he ja uhmaillen kaikesta tästä kerskailevatkin, luullen kuningaskuntansa, pappeutensa ja jumalanpalveluksensa häviämistä mahdottomaksi.
Mutta nytpä Kristus tarttuu toimeen: hän vaikenee tuosta kaikesta sen kerrassaan unohtaen, aivan kuin ei olisi mitään siitä tietävinänsä: hän puheleepi jotakin uutta, kummallista: siinä, missä on kristitty, joka pitää hänen sanansa, ole oleva Isän ja hänen yhteinen pyhä paikka, asunto ja kirkko. Hän siis lakkauttaa ja murentaa juutalaisuuden entisen asumuksen ja Jerusalemin pyhäkön, ja pystyttää uuden, pyhän ja ihanan kirkon, Jumalan huoneen. Joka ei ole Jerusalem eikä juutalaisuus, vaan se, mikä levitetään kaikkeen maailmaan, henkilöitä, paikkoja ja ulkonaisia muotoja erottelematta, olkoot sitten juutalaisia tai pakanoita, pappeja tai maallikoita, eikä se ole kivestä eikä puusta ihmiskäsin tehty rakennus, vaan itse Jumalan uudesti luoma, nimittäin kansa sellainen, joka rakastaa Kristusta ja hänen sanansa pitää.
Tähän saakka hän tosin on ollut Juudan kansan isäntänä, siinä on ollut hänen "tulensa ja pätsinsä," niin kuin Jesaja Kirjansa 31 luvussa (9. jakeessa) sanoo, hänen sanansa tähden, joka siellä vielä oli, profeettojen julistamana ja eräiden harvojen uskomana, jotka olivat se Jumalan oikea seurakunta, ja joiden tähden maata ja kaupunkia säästettiin. Kun sitten Kristus itse saapui, eivätkä he tahdo kuulla hänen saarnaansa, vaan, vainoavat hänen apostolejansa ja kristittyjänsä, näitä maastaan karkottaen, kunnes ainoakaan kristitty ei enää voi sinne jäädä, täytyy temppelinkin, kaupungin ja, koko maan tulla hävitetyksi ja sortua papistoineen, maineen kaikkineen iankaikkisesti, eikä niitä enää raketa. Senhän jo Mooses ja profeetat olivat ennustaneet tapahtuvaksi: elleivät he pidä Jumalan sanaa ja hänen käskyjänsä, he eivät enää saa olla kansana, eikä kantaa kansan nimeä, eikä heidän kaupunkinsa eikä temppelinsä enää saa olla hänen kaupunkinansa ja temppelinänsä, – 5. Mooseksen Kirja 32. luku (9 jae).
Tästä siis jälleen kuulet tuon kiistakysymyksen asetelman vastauksineen: mikä on se seurakunta ja mikä sen valta, jota täydellä syyllä ja totuudessa kerskataan Pyhän Hengen hallitsemaksi, jopa Kristuksen sanan mukaan sellaiseksi, jonka tykönä sekä Isä että Poika asuvat, ja jonka puhe ja toiminta on hänen kauttaan niin puhuttua ja toimittua, että jokaisen on, autuutensa menettämisen uhalla, sitä toteltava. Me kyllä olemme sekä tämän että muiden lupausten perusteella yksimielisiä sikäli, että maailmassa on kansa, jolla on Jumalan kansan nimi, sen keskuudessa hän, Jumala, tahtoo olla perheenisänä kuin kodissansa ainakin, kuin ruhtinaana linnassansa, Jumalan seurakunnassansa. Jumala pitää sitä niin tärkeänä ja kallisarvoisena, että arvaten koko ylhäisen taivaansa vähemmäksi, tulee tänne tuskien laaksoon sen tykö, ja tahtoo sen tykönä ylöspäin töllistellen tähyillä paratiisista, - sen hän on säästänyt tulevan elämän varalle.
Siitä siis ei ole riitaa: maan päällä on olemassa seurakunta, sille oltakoon kuuliaisia kuin valtijattarelle ja kuningattarelle ikään, ja sen kautta Jumala puhuu ja vaikuttaa. Mutta riita viriää siitä, ketkä ja mikä tämä — niin pyhä Augustinus sanoo — ei ensinkään kelpaa inhimillisten sanojen mukaan perusteltu arvostelu. Me voimme päästä tästä asiasta varmuuteen vain kuulemalla, miten Kristus, Herra itse, asian sanassansa esittää ja kuvaa. Kristusta rakastaa ja hänen sanansa pitää. Juuri sanan pitämisestä näet tämä rakkaus on tunnettavissa. Hän sanoo: Saapuvilla täytyy olla minun sanani: se on, pidettävä ja siinä pysyttävä, mistään muusta ei ole apua. Sana, joka on Kristuksen sana, on tässä asiassa oleva se luotirihma ja se koetin, josta seurakunta tunnetaan, jolla se löydetään: sen mukaan ojentauduttakoon. Täytyyhän olla olemassa "jokin varma ohje ja mitta, mitä sen on puhuttava ja mitä tehtävä. Ei käy päinsä, että jokainen puhuu ja tekee, niin kuin häntä haluttaa, ja sitten väittää seurakunnan Pyhän Hengen vaikutuksesta niin puhuneen ja tehneen.
Kristus siis sitoo seurakunnan omaan sanaansa, antaen sen siksi tuntomerkiksi, jolla on koetettava, ja josta on tunnettava, onko sillä se, opettaako ja saarnaako se sitä ja tekeekö se sen mukaisesti kaiken rakkaudesta Kristukseen. Sieltä, mistä tällaista löydät, olet totisesti tavannut seurakunnan, sinä olet velvollinen olemaan sille kuuliainen ja sinun pitää epäilemättä päättelemään Jumalan itsensä siinä asuvan, sen kautta puhuvan ja vaikuttavan.
Pyhä Pietarikin antaa saman säännön – siitä kuulimme aiemmin hänen Kirjeestään - sanoessaan: "Jos joku puhuu, puhukoon niin kuin Jumalan sanoja: jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, minkä Jumala antaa." Se, joka tässä huoneessa aikoo puhua tai jotakin tehdä, toimittaa, käskeä, antaa, asettakoon sanansa ja tekonsa Jumalan sanan ja tekojen mukaisiksi, tai heittäköön tekemisensä ja puhumisensa sikseen, ja puhukoon ja hallitkoon sen sijaan omassa kodissaan tai omassa ruhtinaskunnassaan. Puheena olevan huoneen ulkopuolella, maailmalla, on toisenlaiset sanat ja teot, jokaisella valtaherralla, keisarilla, ruhtinaalla ja perheenisällä omassa hallituspiirissään, vaikka tosin niissäkin, mikäli oikein hallitaan, vallitsee sellainen periaate, että kaiken pitää käydä sen kodin tai sen maan herran tahdon ja mielen mukaisesti: olkoot huoneen tai hovin palveluksessa olevat kelvottomia ja jumalattomia, isännän järjestys ja käsky kuitenkin sanoo ja käskee. Siinä huoneessa sen sijaan, jossa Jumala on valtaherrana ja ruhtinaana, hän vaatii puhuttavaksi ja tehtäväksi ainoastaan sellaista, joka ehdottomasti on hänen sanaansa ja hänen tekojansa, hänen käskynsä perustuksella suoritettua. Silloin jokainen voi siitä pitää kiinni, sillä lohduttaa itseänsä ja siihen nojautua.
Tämä siis on ihana, kristittyjen sangen suurta kunniaa koskeva lupaus: Jumala alentuu niin alas heidän keskuuteensa, ja tulee heitä lähelle, ettei tahdo ilmaista itseänsä, eikä antautua nähtäväksi eikä kuultavaksi missään muualla kuin heissä. Täten hän tekee niin suuren erotuksen heidän ja kaikkien muitten ihmisten välillä, että yhden yksikin kristitty, olkoon kuinka halpa-arvoinen tahansa, on aivan toista luokkaa ja Jumalan silmissä enemmän kunnioitettu kuin kaikki kuninkaat, keisarit, ruhtinaat, koko maailma kaikkinensa, joilla ei ole hiventäkään tätä kunniaa, ja jotka eivät siitä tiedäkään. Mooseskin, 5. Kirjansa 4, luvussa, (7. jakeessa) sanoo: "Onko toista suurta kansaa, jonka jumalat ovat sitä niin lähellä, kuin Herra, meidän Jumalamme, niin usein kuin me häntä rukoilemme?" Jo tämän yhden ainoan kohdan tähden pitää oltaman suosiollisia evankeliumin sanalle, jopa tuleman yrmeiksi ja rohkeiksi: meidän on lujasti' pitäydyttävä siihen, ja sen tähden jätettävä sikseen, kaikki, mikä maailmassa on.
Tällä kohdalla on myös kuitenkin, niin kuin olen sanonut, pidettävä mielessä eräs seikka: kaikki tämä jääpi kristityissä vielä heikkouden peittoon, sanan ja uskon varaan. On kipeästi tarpeen, että he avuksi huutavat Jumalaa, apua ja Pyhän Hengen voimaa anoen. Kristittynä ja sellaisena Jumalan asuntona oleminen, jossa Jumala hallitsee, puhuu ja vaikuttaa, on tosin pantu alulle, mutta vielä ei ole ehditty täydelliseksi: se on sellainen rakennus, sellainen asumus, jossa Jumala vielä päivittäin työskentelee ja valmistuksia suorittaa, kunnes se on kokonaan valmis ja täydellinen sinä päivänä. Sen tähden Kristuskaan ei tässä sano: "Me tapaamme hänestä valmistetun asunnon, ” vaan: ”Me tulemme hänen tykönsä asumaan."
Hän tuo näet myötänsä kaikenlaisia hengellisiä työvälineitä, joita tarvitaan hengellisen asumuksen, perustus- rakentamis- ja valmistamistöihin, toisin sanoen, sanan lisäksi Pyhän Hengen lahjat. Ja vaikka sen töitä ei vielä olekaan saatettu täysin päätökseen, kuitenkin ovat käsillä armo ja rakkaus, näiden tähden Jumala kristityt ottaa hoiviinsa, heitä omaksi asumukseksensa nimittää ja heitä sanan harjoittamisella ja Pyhällä Hengellä yhä jatkuvasti valmistaa. Sen tähden he kasvavat ja vahvistuvat ymmärryksessä, viisaudessa, uskossa, lahjoissa ja hyveissä, ja se, mikä heissä vielä, vanhasta syntymästä periytyneenä on oksaista ja kieroa, hakataan pois ja surmataan ristin, ahdistusten ja kärsimysten avulla. Alkuun päässeen armon ja Pyhän Hengen toiminta jatkuu
näin alituisesti.
Kukaan ei siis saa loukkaantua toiseen tai olla omasta itsestään epätoivoinen, vaikka vielä itsessään havaitsee ja tuntee synnillistä vajavaisuutta, kiihottumista ja haluja epäuskoon, kärsimättömyyteen jne. Ei edes silloin, kun ehkä joskus varomattomuudesta tapahtuu kompasteluja, niin kuin kävi pyhälle Pietarille, tämän kieltäessä Kristuksen. Jumala ei silti ole hänestä kokonaan väistynyt eikä tahdo häntä kelpaamattomana välineenä hyljätä. Nouskoon vain jälleen katumuksessa ja sanan uskossa ja lohduttautukoon sillä, että on vielä Kristuksen armonvaltakunnassa, joka on syntiä paljon valtavampi. – Roomalaiskirjeen 5. luku (20. jae). Pyhää Henkeähän ei anneta ainoastaan lahjaksi ja antimeksi, antamaan rohkeutta ja lujuutta, vaan myöskin heikkoudessa lohduttajaksi, ja valmistamaan sellaista Jumalan asumusta, johon jatkuvasti jääpi se Jumalan rakkaus, jolla heikkous peitetään, sitä viaksi laskematta.
Niinpä siis Kristuksen valtakunnassa on "vuodatettuna", niin kuin Sakari profeetta Kirjansa 12. luvussa (10. jakeessa) niin kauniisti kirjoittaa "Armon ja rukouksen henki." Hän on juuri se Pyhä Henki, joka Isän ja Pojan kanssa uskovaisten sydämissä asuu, heidän kauttansa puhuu ja vaikuttaa, sekä antaa heille lohdutusta ja voittoja, että voivat kestää synnin, kuoleman ja perkeleen vallan edessä. Hän ei kuitenkaan tee tätä pelkästään silmin nähtävällä tavalla, eikä voimallisesti osoittamalla suurta ja ankaraa voimaansa, vaan hän, koska he vielä tuntevat syntiään ja kelvottomuuttaan, kärsii ja peittää näitä, ja lohduttaa heitä armolla ja anteeksiantamuksella Kristuksessa. Ja kun he taistelussaan tuntevat suurta heikkouttakin, hän heitä pakottaa rukoukseen, toisin sanoen, parkumaan apua ja vahvistamista, ja niin Pyhä Henki heissä voittaa parkumisella ja huutamisella, niin kuin pyhä Paavali Roomalaiskirjeen 8. luvussa (16. jakeessa) Pyhästä Hengestä kumpaistakin mainitsee: "Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia."(16. jae) ja: "Henki auttaa meidän heikkouttamme, itse rukoillen meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla" jne. (26. jae).
Tällä kohdalla parhaimmatkin pyhät tuntevat ja valittavat, ettei heillä ole tarpeeksi lohdutusta, iloa, väkevyyttä, heidänkin täytyy näissä lohduttautua armolla, ja pysyä pystyssä rukouksella ja avuksi huutamisella. Pyhä Paavalikin monin paikoin, erikoisesti 2. Korinttolaiskirjeen 12. luvussa, (7. jakeessa) valittelee heikkouttansa: hänen lihaansa on annettu pistin, saatanan enkeli, joka häntä on niin pistellyt ja rusikoinut, ettei hän ole tuntenut hengen väkevyyttä ja voimaa. Kolmesti hän on sen tähden rukoillut Herraa, "mutta", niin hän kertoo, —"hän sanoi minulle: Minun armossani on sinulle kyllin." Kuultiinhan tosin hänen huutamisensa ja rukouksensa, mutta heikkoutta häneltä ei poistettu: hänessä oleva armon Henki kuitenkin taistelussa lohduttaa ja pitää yllä, niin ettei hän siihen sorru. Hänelle sanottiinkin: "Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa."
Luther kirkkopostilla
Päivämies 25.5.1966
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4