Uskonvanhurskaudesta (Luther; Gal.kirj.sel.)

Martti Lutherin ja hänen aikalaistensa sekä vielä vanhempia kirjoituksia

Uskonvanhurskaudesta (Luther; Gal.kirj.sel.)

ViestiKirjoittaja Siansaparo » 15 Tammi 2010, 15:17

Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen aine

Kaikkein ensiksi on mainittava aine, toisin sanoen, tämän Paavalin kirjoittaman kirjeen pääasia. Tämä aine on seuraava: Paavali tahtoo niin vakiinnuttaa uskon-, armon-, syntien anteeksiantamus- eli kristillisen vanhurskausopin, että täydellisesti käsittäisimme kristillisen vanhurskauden ja kaikkien muiden vanhurskausmuotojen välisen erotuksen. On näet olemassa monenlaista vanhurskautta.
On maallista: sen kanssa on keisarilla, maallisilla vallanpitäjillä, filosofeilla ja lainoppineilla tekemistä.
On sitten seremoniallista: sitä opettavat ihmissäännöt, kuten paavin säännöt ja sen sellaiset; sitä perheenisät ja opettajat vaaratta opettavat, kun eivät lue sen ansioksi synneistä hyvityksen tekemistä, Jumalan sovittamista ja armon ansaitsemista, vaan opettavat seremonioiden olevan välttämättömiä ainoastaan siveellistä kuria ja määrättyjä velvollisuuksia silmällä pitäen.
Paitsi näitä on vielä olemassa eräs vanhurskaus: lainvanhurskaus eli kymmenen käskyn vanhurskaus, jota Mooses opettaa. Tätä mekin opetamme uskonopin jälkeen.

Näiden kaikkien vanhurskausmuotojen ulko- ja yläpuolella on uskon- eli kristillinen vanhurskaus, joka mitä huolellisimmin on erotettava noista edellisistä. Nuo edelliset näet ovat tähän verrattuna kerrassaan vastakkaisia osaksi siitä syystä, että ne ovat lähtöisin keisarien laeista, paavin säännöistä ja Jumalan käskyistä, osaksi siitä syystä, että niillä on tekemistä meidän tekojemme kanssa ja me kykenemme niitä aikaansaamaan joko pelkin luonnollisin voimin - niin sofistit sanovat - tahi myös Jumalan voimasta, - ovathan nämä tekojenkin vanhurskauden eri muodot Jumalan lahjoja, kuten kaikki muukin mitä meillä on.

Mutta tämä ihanista ihanin vanhurskaus, nimittäin uskonvanhurskaus, jonka Jumala Kristuksen kautta teoittamme lukee omaksemme, ei ole maallista eikä seremoniallista eikä Jumalan lain vanhurskautta, eikä sillä ole mitään tekemistä tekojemme kanssa, vaan se on suhteessaan näihin kerrassaan vastakkaista, toisin sanoen, sulaa lahjavanhurskautta - samoin kun nuo edelliset toimivanhurskauden muotoja. Siinä nimittäin me emme tee emmekä anna mitään Jumalalle, vaan ainoastaan otamme omaksemme ja annamme toisen, nimittäin Jumalan toimia itsessämme.

Ja tämä vanhurskaus on syvään kätketty salaisuus (Kol. 1: 26), jota maailma ei käsitä, niin, jota kristitytkään eivät ole kylliksi käsittäneet ja jonka he kiusauksissa vaivoin saattavat omistaa. Siksipä sitä on aina teroitettava ja ahkerasti käytännössä harjoiteltava. Ei saata säilyä se, joka murheissa ja omantunnon kauhistuksissa sitä ei käsitä eikä omista. Mikään muu ei näet niin varmasti ja luotettavasti lohduta omiatuntoja kuin tämä lahjavanhurskaus.
Siansaparo
puuhakas
 
Viestit: 213
Liittynyt: 21 Syys 2009, 15:47

ViestiKirjoittaja Siansaparo » 15 Tammi 2010, 15:22

Gal.kirj.sel. s.18:

Mutta sellaistahan inhimillinen heikkous ja surkeus on: omantunnonpelossa ja kuolemanvaarassa emme tarkastele mitään muuta kuin tekojamme, kelvollisuuttamme ja lakia. Kun laki meille näyttää syntimme, niin kohta tulee mieleemme taaksemme jäänyt elämä; ja suuressa sieluntuskassa syntinen silloin valittaen huokaa tähän tapaan: Voi, miten kurjasti olenkaan elänyt! Jospa vain saisin kauemmin elää, niin halusta parantaisin elämäni!
Eihän ihmisjärki voi - sillä siinä määrin tämä paha on meihin juurtunut, ja me olemme tämän onnettoman olotilan itsellemme valmistaneet - riistäytyä vapaaksi tästä toimi- eli omavanhurskauden kummituksesta eikä kohottautua lahja- eli kristillisen vanhurskauden katselemiseen: se suorastaan takertuu toimivanhurskauteen.
Ja saatana, käyttäen hyväkseen luontomme heikkoutta, paisuttaa ja pänttää päähämme näitä ajatuksia. Silloin käy väkisinkin niin, että omatunto yhä enemmän vapisee, hämmästyy ja kauhistuu.

Mahdotonta on näet ihmismielen itsestään saada lohdutusta ja synnintunnossa ja -kauhussa ollessaan katsella yksinomaan armoa, päättävästi hylätä kaikki tekoja koskeva mietiskely jne., sillä sellainen on ihmiskyvyn, -ajatusten ja -ymmärryksen rajojen, jopa Jumalan lainkin rajojen ulkopuolella. Ja vaikka tämä viimeksimainittu onkin ylevintä kaikesta mitä maailmassa on, se kuitenkaan ei voi rauhoittaa kauhuunsaatettua omaatuntoa, vaan päinvastoin sitä veilä enemmän murehduttaa ja ajaa epätoivoon; lain kautta näet synti tulee ylenmäärin suureksi synniksi, Room. 7. luku (13. jae).

Senpätähden ahdistetulla omallatunnolla ei ole mitään neuvoa epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa vastaan, ellei se omista Kristuksessa tarjotun armon lupausta, toisin sanoen, mainittua lahjavanhurskautta eli kristillistä vanhurskautta. Se sanoo turvallisesti: Minä en tavoittele toimivanhurskautta; se minulla tosin pitäisi olla ja sitä minun pitäisi toteuttaa; ja vaikka olisi niinkin, että se minulla olisi ja minä sitä toteuttaisinkin, minä en voi siihen luottaa enkä sen turvin kestää JUmalan tuomion tullen.

Sentähden erotan itseni kaiken, sekä oman että jumalallisen lain toimivanhurskauden ulkopuolelle ja omistan muitta mutkitta tuon lahjavanhurskauden, toisin sanoen, armon, laupeuden ja syntien anteeksiantamuksen vanhurskauden, sanalla sanoen, Kristuksen ja Pyhän Hengen vanhurskauden. Sitä me emme toimellamme saa aikaan, vaan annamme sen tapahtua; sitä meillä ei ole, vaan sen me saamme, Isän Jumalan sen meille lahjoittaessa Jeesuksen Kristuksen kautta.
Siansaparo
puuhakas
 
Viestit: 213
Liittynyt: 21 Syys 2009, 15:47


Paluu Martti Lutherin ajalta



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa