Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen aine
Kaikkein ensiksi on mainittava aine, toisin sanoen, tämän Paavalin kirjoittaman kirjeen pääasia. Tämä aine on seuraava: Paavali tahtoo niin vakiinnuttaa uskon-, armon-, syntien anteeksiantamus- eli kristillisen vanhurskausopin, että täydellisesti käsittäisimme kristillisen vanhurskauden ja kaikkien muiden vanhurskausmuotojen välisen erotuksen. On näet olemassa monenlaista vanhurskautta.
On maallista: sen kanssa on keisarilla, maallisilla vallanpitäjillä, filosofeilla ja lainoppineilla tekemistä.
On sitten seremoniallista: sitä opettavat ihmissäännöt, kuten paavin säännöt ja sen sellaiset; sitä perheenisät ja opettajat vaaratta opettavat, kun eivät lue sen ansioksi synneistä hyvityksen tekemistä, Jumalan sovittamista ja armon ansaitsemista, vaan opettavat seremonioiden olevan välttämättömiä ainoastaan siveellistä kuria ja määrättyjä velvollisuuksia silmällä pitäen.
Paitsi näitä on vielä olemassa eräs vanhurskaus: lainvanhurskaus eli kymmenen käskyn vanhurskaus, jota Mooses opettaa. Tätä mekin opetamme uskonopin jälkeen.
Näiden kaikkien vanhurskausmuotojen ulko- ja yläpuolella on uskon- eli kristillinen vanhurskaus, joka mitä huolellisimmin on erotettava noista edellisistä. Nuo edelliset näet ovat tähän verrattuna kerrassaan vastakkaisia osaksi siitä syystä, että ne ovat lähtöisin keisarien laeista, paavin säännöistä ja Jumalan käskyistä, osaksi siitä syystä, että niillä on tekemistä meidän tekojemme kanssa ja me kykenemme niitä aikaansaamaan joko pelkin luonnollisin voimin - niin sofistit sanovat - tahi myös Jumalan voimasta, - ovathan nämä tekojenkin vanhurskauden eri muodot Jumalan lahjoja, kuten kaikki muukin mitä meillä on.
Mutta tämä ihanista ihanin vanhurskaus, nimittäin uskonvanhurskaus, jonka Jumala Kristuksen kautta teoittamme lukee omaksemme, ei ole maallista eikä seremoniallista eikä Jumalan lain vanhurskautta, eikä sillä ole mitään tekemistä tekojemme kanssa, vaan se on suhteessaan näihin kerrassaan vastakkaista, toisin sanoen, sulaa lahjavanhurskautta - samoin kun nuo edelliset toimivanhurskauden muotoja. Siinä nimittäin me emme tee emmekä anna mitään Jumalalle, vaan ainoastaan otamme omaksemme ja annamme toisen, nimittäin Jumalan toimia itsessämme.
Ja tämä vanhurskaus on syvään kätketty salaisuus (Kol. 1: 26), jota maailma ei käsitä, niin, jota kristitytkään eivät ole kylliksi käsittäneet ja jonka he kiusauksissa vaivoin saattavat omistaa. Siksipä sitä on aina teroitettava ja ahkerasti käytännössä harjoiteltava. Ei saata säilyä se, joka murheissa ja omantunnon kauhistuksissa sitä ei käsitä eikä omista. Mikään muu ei näet niin varmasti ja luotettavasti lohduta omiatuntoja kuin tämä lahjavanhurskaus.