Pitkänperjantain evankeliumi
Meidän tulee sen tähden oppia niin tuntemaan Kristuksen kärsimistä, että me tiedämme sen tapahtuneen meidän hyväksemme, ettemme pitäisi hänen kärsimistään iankaikkisena apuna meille. Hänen verihikensä, ahdistuksensa ja ristiinnaulitsemisensa meidän tulee niin selittää, että sanomme: ne ovat minun apuni, minun väkevyyteni, elämäni ja iloni. Kaikki nämä ovat tapahtuneet, jotta meillä olisi niistä hyötyä, jotta me uskoisimme niiden tapahtuneen meidän hyväksemme, ja että me kiittäisimme sydämestämme häntä. Joka nämä tekee ja näin omistaa Kristuksen kärsimisen, hän on kristitty.
Hän on osoittanut meille hyvyytensä, jotta emme ikinä häntä unhottaisi, vaan kiittäisimme aina häntä ja siitä ammentaisimme lohdutusta sanoen: hänen vaivansa ovat minun lohdutukseni, hänen haavansa minun terveyteni, hänen rangaistuksensa minun lunastukseni, hänen kuolemansa minun elämäni. Ei kukaan taida siitä kylliksi puhua ja sitä kyllin ihmetellä, että itse Jumalan Poika on astunut alas taivaasta ja meidän sijastamme kärsinyt kuoleman. Suuri armo on meitä etsinyt, ylen kalliisti olemme ostetut. Jos meille nyt tapahtuu jotakin pahaa, jos me joudumme viettelykseen tai muuhun ahdistukseen, niin me saamme siitä syyttää omaa kiittämättömyyttämme.
– – –
Mutta pysykäämme me kiinteästi uskollisessa Vapahtajassamme ja hurskaassa päämiehessämme Jeesuksessa Kristuksessa, joka on meidän syntiemme edestä kärsinyt ja kuollut ristiinnaulittuna.
Martti Luther
Siionin Lähetyslehti 1951, sivu 45