Mopin palstalle on Pillipiipari toissa vuonna ansiokkaasti siteerannut kirjasta Kukistumaton Valtakunta, kirj. Kullervo Hulkko, ajattelin josko tuon todella valaisevan tekstin voisi sieltä meidänkin luettavaksemme tuottaa:
Lainaus alkaa:
*#*#*#*#**
Tuomiorovasti Tapaninen kirjoitti kesällä 1961 Suomen kuvalehdessä artikkelin
“ Kiveliön suuren herättäjän perintö” Jos edellinen puheenvuoto koski vanhoillisuuden kasteoppia, niin tässä jälkimmäisessä Tapaninen suuntaa kritiikkinsä vanhoillislestadiolaisuuden seurakuntakäsitykseen. Hän päättelee artikkelinsa loppupuolella näin: “ Seurakuntakäsite on ollut lestadiolaisuudessa varsin ahdas aina siitä asti, kun kysymys yleensä on noussut esille. Se piirre kuuluu kaiken herätyssaarnan olemukseen, kutsuuhan se ihmisiä lavealta tieltä ahtaalle portille. Mutta lestadiolaisuuden valtasuunnassa, “ vanhoillislestadiolaisuudessa”, on ollut kautta aikojen havaittavissa toinenkin piirre, eräänlainen käymistila, joka tänä Lestadiuksen kuoleman 100-vuotismuiston vuotena näyttää saavuttavanmäärätyn kypsyysasteen ja joka itse asiassa merkitsee seurakunnan korottamista jopa Raamatunkin yläpuolelle. Kehitys on ollut sama kuin lestadiolaisuuden liikkeen suuressa haarautumassa, ns. esikoislestadiolaisuudessa. Todistelu on mitä yksinkertaisin ja aukoton: Raamattua ei voida ymmärtää ellei sitä selitetä. -Raamatun ainoa oikea selittäjä on pyhä Henki, joka sen on kirjoittanutkin. - Pyhä Henki on vain Pyhän Hengen saaneella seurakunnalla. -Nykyisenä aikana ei ole muuta Pyhän Hengen saanutta seurakuntaa kuin vanhoillislestadiolaisuus, jota edustaa Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys. - Raamattu on siis aina ymmärrettävä niin kuin SRK julistaa. - SRK:n tulkinta on aina yksimielinen, koska Pyhä Henki ei anna kuuluville “kahdenlaista ääntä”. - Sen, joka esittää poikkeavan tulkinnan, katsotaan olevan Jumalan seurakunnan ulkopuolella.”
Tämä ärsyttävä ja kohua herättänyt hyökkäys asetetaan oikeisiin puitteisiin, kun jälleen kysytään miten vanhoillislestadiolaisuudessa kristillisyydessä on uskottu ja opetettu, ja vasta sen jälkeen suoritetaan varsinainen arviointi.
Käsitettyään evankeliumin salaisuuden Juhani Raattamaa on sitä mieltä, että vanhurskauttamisoppiin kuuluu elimellisesti ja erottamattomasti myös opetus pyhien yhteydestä eli Kristuksen seurakunnasta. Seurakunta tahi sen edustajat julistavat “elävää sanaa”, joka Pyhän Hengen voimasta herättää yksityisen sanankuulijan sydämessä vanhurskauttavan uskon. Sama asia voitaisiin ilmaista näinkin: Lutherin tavoin Raattamaa neuvoo herännyttä ihmistä Jumalan seurakuntaan, jossa tuo omantunnon taakkojen vaivaama ihminen saa evankeliumissa kuulla Kristuksen oman äänen.
Raattamaa ei lakkaa kirkastamasta seurakunnan merkitystä ja avainten valtaa. Hän kirjoittaa mm. näin:
"Mutta ne saarnamiehet, jotka ovat oven kautta tulleet seurakuntaan ja Pyhän Hengen saaneet, niillä on taivaan avaimet ja ne seurakunnan kanssa yhdistettynä avaavat ja sulkevat. Olkaa siis valmiit syntiä anteeksi antamaan, mutta hitaat sitomaan, sillä ei Kristus hylkää morsiantansa kaikkinaisten syntien tähden. Sana seurakunnalta saarnattu pitää saaman vähän aikaa vaikuttaa, kukatiesi rikollinen alentaa itsensä ja ottaa uskolla vastaan syntein anteeksisaamisen seurakunnalta. Mutta ne uskontunnustajat, jotka erkaantuvat Kristuksen laumasta, sentähden että Kristuksen ies ja hallituksen muoto on heille sopimaton, ne sanovat luopuvansa pois ihmisistä ja uskaltavat sanaan, mutta jos sinä oikein ymmärrät Jumalan sanan, niin sana sitoo sinun seurakuntaan."
Tämä raattamaalainen seurakuntanäkemys ilmenee niissä puheenvuoroissa, joita vanhoilliset käyttivät ns. ”lestadiolaisten ryhmien sovintokokouksessa” maaliskuussa 1911. Vanhoillislestadiolaisuuden edustajina olivat neuvonpidossa Vilhelm Markkanen, Kaarle Helisten, Anders Halttu, Matti Suo, Heikki Hooli ja Mikko Pääkkölä. Kokouksen keskeisimmästä kysymyksestä, vanhurskauttamisopista ja siihen liittyvästä seurakuntaopista Markkanen lausui selkeään tapaansa seuraavaa:
” Koska tässä on vanhurskauttamisen opista kysymys, niin sanon että olen Jumalan valtakunnasta tarvinnut omalle kohdalleni kuulla Jeesuksen veressä saarnattavan synnit anteeksi. Sen kautta olen tullut uskoon ja Jumala on vuodattanut rauhansa hengen sydämeeni. Entinen kymmenentuhannen leiviskän velka tuli tunnolta pois ja Jumalan rauha ja rakkaus sijaan.” Puheenvuoronsa päätökseksi Markkanen teki vielä kysymyksen: ”Onko oikein ja tarpeellista Jumalan valtakunnasta kuulla äänellisesti, että Kristuksen veressä saarnataan synnit anteeksi?” Näin kokous myönsi olevan.
Juuri vanhurskauttamisoppi ja siihen liittyvä seurakuntaoppi oli se vedenjakaja, johon vuoden 1911 sovintokokous täysin tuloksettomana raukesi. Mutta aivan sama oli hajaannuksen perussyy v. 1934, jolloin ns. pikkuesikoisuus lopullisesti lähti omille teilleen. Kun tämän lestadiolaisuuden uuden haarautuman syntyä yritettiin selvittää sääntömääräisessä vuosikokouksessa, joka pidettiin Oulussa 27-29. päivänä 1934, käsiteltiin asiaa kahdessa neuvonpidossa. Alustavasti erittäin vakavaa ja paljon murhetta tuottanutta kysymystä tutkimaan valittiin toimikunta, johon kuului joukko Amerikassa saarna- ja sielunhoitotyössä käyneitä vanhoillislestadiolaisia pappeja ja maallikkosaarnaajia sekä Amerikasta saapunut Apostolis-luterilaisen kirkkokunnan jäsen Edvard Keisu. Tämän ns. pikku komitean mietinnössä todettiin täysin Raattamaan, Erkki-Antin ja muiden vanhinten opetuksen mukaisesti: “Nimenomaan tunnustettiin, että Jumalan lapset maan päällä muodostavat yhden lauman Hyvän paimenen ympärille niin, että yhdellä paikkakunnalla ei voi olla kahta keskenään riitelevää kristittyjen joukkoa ei Suomessa eikä Amerikassa” Tämän seurakuntaoppia koskevan kohdan hyväksyivät semmoisenaan silloiset kirkkoherrat L. P. Tapaninen ja Wäinö Havas sekä pastori Kustavi Lounasheimo, jotka toimikunnan jäseninä allekirjoittivat mietinnön.
Lopullisesti otettiin pikkuesikoisuuden asia esille puhujain ja rauhanyhdistysten edustajien kokouksessa, jossa oli osaanottajia lähes kaksisataa. Tässä neuvonpidossa hyväksyttiin pikku komitean mietintö ja keskusteltiin Amerikan asiasta rauhallisesti ja vakavasti. Kirkkoherra Havas käytti laajan ja sisällysrikkaan puheenvuoron, jossa hän lausui muun muassa seuraavaa: ”Tästä asiasta (seurakuntaopista) on nyt erinomattain tällä hetkellä kysymys, Jumalan valtakunnasta. Olemme, sikäli kuin olemme veljien puheita kuulleet, päässeet siihen ymmärrykseen, että heille on Jumalan seurakunnan merkitys tullut hämärämmäksi ja jäänyt ikään kuin syrjemmäksi heidän käsityksessään ja opetuksessaan kuin mitä se ennen oli. Huomautettiin erityisesti, kuinka veli Kaikkonen on ennen saarnannut, kuinka ei kahta seurakuntaa voi olla samassa kylässä. Mutta tästä huolimatta hän nyt on joutunut työllänsä tukemaan sen kaltaista käytäntöä, että on tullut vahvistetuksi ikään kuin kaksi Jumalan seurakuntaa samalle paikkakunnalle. Ja kun asia menee siihen, niin vaikka ei väärää opetusta suoranaisesti olisikaan, niin opissa on vika käytännöllisesti.
Tässä niin sanotussa lestadiolaisessa herätysliikkeessä on ollut erityisenä armolahjana se, että on käsitetty seurakunnan kalleus. Muita liikkeitä ei voida mainitakaan tämän herätysliikkeen rinnalla tässä suhteessa. Oppi Jumalan seurakunnasta on lestadiolaisen herätysliikkeen erityinen armolahja. Olemme opettaneet, että seurakunta ei ole ihmisten kokous, vaan Kristuksen ruumis. Jos sitten ylimalkaisesti sanomme tästä seurakunnasta, että se pitää ihmisten kokouksia, ketä me silloin halveksimme?”