Seurakuntaopista / Kullervo Hulkko

Vanhojen, vakaiksi uskovaisiksi tiedettyjen ihmisten kirjoituksia 1900 -luvulta

Seurakuntaopista / Kullervo Hulkko

ViestiKirjoittaja nuusku » 18 Tammi 2009, 02:30

Mopin palstalle on Pillipiipari toissa vuonna ansiokkaasti siteerannut kirjasta Kukistumaton Valtakunta, kirj. Kullervo Hulkko, ajattelin josko tuon todella valaisevan tekstin voisi sieltä meidänkin luettavaksemme tuottaa:


Lainaus alkaa:

*#*#*#*#**
Tuomiorovasti Tapaninen kirjoitti kesällä 1961 Suomen kuvalehdessä artikkelin

“ Kiveliön suuren herättäjän perintö” Jos edellinen puheenvuoto koski vanhoillisuuden kasteoppia, niin tässä jälkimmäisessä Tapaninen suuntaa kritiikkinsä vanhoillislestadiolaisuuden seurakuntakäsitykseen. Hän päättelee artikkelinsa loppupuolella näin: “ Seurakuntakäsite on ollut lestadiolaisuudessa varsin ahdas aina siitä asti, kun kysymys yleensä on noussut esille. Se piirre kuuluu kaiken herätyssaarnan olemukseen, kutsuuhan se ihmisiä lavealta tieltä ahtaalle portille. Mutta lestadiolaisuuden valtasuunnassa, “ vanhoillislestadiolaisuudessa”, on ollut kautta aikojen havaittavissa toinenkin piirre, eräänlainen käymistila, joka tänä Lestadiuksen kuoleman 100-vuotismuiston vuotena näyttää saavuttavanmäärätyn kypsyysasteen ja joka itse asiassa merkitsee seurakunnan korottamista jopa Raamatunkin yläpuolelle. Kehitys on ollut sama kuin lestadiolaisuuden liikkeen suuressa haarautumassa, ns. esikoislestadiolaisuudessa. Todistelu on mitä yksinkertaisin ja aukoton: Raamattua ei voida ymmärtää ellei sitä selitetä. -Raamatun ainoa oikea selittäjä on pyhä Henki, joka sen on kirjoittanutkin. - Pyhä Henki on vain Pyhän Hengen saaneella seurakunnalla. -Nykyisenä aikana ei ole muuta Pyhän Hengen saanutta seurakuntaa kuin vanhoillislestadiolaisuus, jota edustaa Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys. - Raamattu on siis aina ymmärrettävä niin kuin SRK julistaa. - SRK:n tulkinta on aina yksimielinen, koska Pyhä Henki ei anna kuuluville “kahdenlaista ääntä”. - Sen, joka esittää poikkeavan tulkinnan, katsotaan olevan Jumalan seurakunnan ulkopuolella.”

Tämä ärsyttävä ja kohua herättänyt hyökkäys asetetaan oikeisiin puitteisiin, kun jälleen kysytään miten vanhoillislestadiolaisuudessa kristillisyydessä on uskottu ja opetettu, ja vasta sen jälkeen suoritetaan varsinainen arviointi.

Käsitettyään evankeliumin salaisuuden Juhani Raattamaa on sitä mieltä, että vanhurskauttamisoppiin kuuluu elimellisesti ja erottamattomasti myös opetus pyhien yhteydestä eli Kristuksen seurakunnasta. Seurakunta tahi sen edustajat julistavat “elävää sanaa”, joka Pyhän Hengen voimasta herättää yksityisen sanankuulijan sydämessä vanhurskauttavan uskon. Sama asia voitaisiin ilmaista näinkin: Lutherin tavoin Raattamaa neuvoo herännyttä ihmistä Jumalan seurakuntaan, jossa tuo omantunnon taakkojen vaivaama ihminen saa evankeliumissa kuulla Kristuksen oman äänen.

Raattamaa ei lakkaa kirkastamasta seurakunnan merkitystä ja avainten valtaa. Hän kirjoittaa mm. näin:
"Mutta ne saarnamiehet, jotka ovat oven kautta tulleet seurakuntaan ja Pyhän Hengen saaneet, niillä on taivaan avaimet ja ne seurakunnan kanssa yhdistettynä avaavat ja sulkevat. Olkaa siis valmiit syntiä anteeksi antamaan, mutta hitaat sitomaan, sillä ei Kristus hylkää morsiantansa kaikkinaisten syntien tähden. Sana seurakunnalta saarnattu pitää saaman vähän aikaa vaikuttaa, kukatiesi rikollinen alentaa itsensä ja ottaa uskolla vastaan syntein anteeksisaamisen seurakunnalta. Mutta ne uskontunnustajat, jotka erkaantuvat Kristuksen laumasta, sentähden että Kristuksen ies ja hallituksen muoto on heille sopimaton, ne sanovat luopuvansa pois ihmisistä ja uskaltavat sanaan, mutta jos sinä oikein ymmärrät Jumalan sanan, niin sana sitoo sinun seurakuntaan."

Tämä raattamaalainen seurakuntanäkemys ilmenee niissä puheenvuoroissa, joita vanhoilliset käyttivät ns. ”lestadiolaisten ryhmien sovintokokouksessa” maaliskuussa 1911. Vanhoillislestadiolaisuuden edustajina olivat neuvonpidossa Vilhelm Markkanen, Kaarle Helisten, Anders Halttu, Matti Suo, Heikki Hooli ja Mikko Pääkkölä. Kokouksen keskeisimmästä kysymyksestä, vanhurskauttamisopista ja siihen liittyvästä seurakuntaopista Markkanen lausui selkeään tapaansa seuraavaa:

” Koska tässä on vanhurskauttamisen opista kysymys, niin sanon että olen Jumalan valtakunnasta tarvinnut omalle kohdalleni kuulla Jeesuksen veressä saarnattavan synnit anteeksi. Sen kautta olen tullut uskoon ja Jumala on vuodattanut rauhansa hengen sydämeeni. Entinen kymmenentuhannen leiviskän velka tuli tunnolta pois ja Jumalan rauha ja rakkaus sijaan.” Puheenvuoronsa päätökseksi Markkanen teki vielä kysymyksen: ”Onko oikein ja tarpeellista Jumalan valtakunnasta kuulla äänellisesti, että Kristuksen veressä saarnataan synnit anteeksi?” Näin kokous myönsi olevan.

Juuri vanhurskauttamisoppi ja siihen liittyvä seurakuntaoppi oli se vedenjakaja, johon vuoden 1911 sovintokokous täysin tuloksettomana raukesi. Mutta aivan sama oli hajaannuksen perussyy v. 1934, jolloin ns. pikkuesikoisuus lopullisesti lähti omille teilleen. Kun tämän lestadiolaisuuden uuden haarautuman syntyä yritettiin selvittää sääntömääräisessä vuosikokouksessa, joka pidettiin Oulussa 27-29. päivänä 1934, käsiteltiin asiaa kahdessa neuvonpidossa. Alustavasti erittäin vakavaa ja paljon murhetta tuottanutta kysymystä tutkimaan valittiin toimikunta, johon kuului joukko Amerikassa saarna- ja sielunhoitotyössä käyneitä vanhoillislestadiolaisia pappeja ja maallikkosaarnaajia sekä Amerikasta saapunut Apostolis-luterilaisen kirkkokunnan jäsen Edvard Keisu. Tämän ns. pikku komitean mietinnössä todettiin täysin Raattamaan, Erkki-Antin ja muiden vanhinten opetuksen mukaisesti: “Nimenomaan tunnustettiin, että Jumalan lapset maan päällä muodostavat yhden lauman Hyvän paimenen ympärille niin, että yhdellä paikkakunnalla ei voi olla kahta keskenään riitelevää kristittyjen joukkoa ei Suomessa eikä Amerikassa” Tämän seurakuntaoppia koskevan kohdan hyväksyivät semmoisenaan silloiset kirkkoherrat L. P. Tapaninen ja Wäinö Havas sekä pastori Kustavi Lounasheimo, jotka toimikunnan jäseninä allekirjoittivat mietinnön.

Lopullisesti otettiin pikkuesikoisuuden asia esille puhujain ja rauhanyhdistysten edustajien kokouksessa, jossa oli osaanottajia lähes kaksisataa. Tässä neuvonpidossa hyväksyttiin pikku komitean mietintö ja keskusteltiin Amerikan asiasta rauhallisesti ja vakavasti. Kirkkoherra Havas käytti laajan ja sisällysrikkaan puheenvuoron, jossa hän lausui muun muassa seuraavaa: ”Tästä asiasta (seurakuntaopista) on nyt erinomattain tällä hetkellä kysymys, Jumalan valtakunnasta. Olemme, sikäli kuin olemme veljien puheita kuulleet, päässeet siihen ymmärrykseen, että heille on Jumalan seurakunnan merkitys tullut hämärämmäksi ja jäänyt ikään kuin syrjemmäksi heidän käsityksessään ja opetuksessaan kuin mitä se ennen oli. Huomautettiin erityisesti, kuinka veli Kaikkonen on ennen saarnannut, kuinka ei kahta seurakuntaa voi olla samassa kylässä. Mutta tästä huolimatta hän nyt on joutunut työllänsä tukemaan sen kaltaista käytäntöä, että on tullut vahvistetuksi ikään kuin kaksi Jumalan seurakuntaa samalle paikkakunnalle. Ja kun asia menee siihen, niin vaikka ei väärää opetusta suoranaisesti olisikaan, niin opissa on vika käytännöllisesti.

Tässä niin sanotussa lestadiolaisessa herätysliikkeessä on ollut erityisenä armolahjana se, että on käsitetty seurakunnan kalleus. Muita liikkeitä ei voida mainitakaan tämän herätysliikkeen rinnalla tässä suhteessa. Oppi Jumalan seurakunnasta on lestadiolaisen herätysliikkeen erityinen armolahja. Olemme opettaneet, että seurakunta ei ole ihmisten kokous, vaan Kristuksen ruumis. Jos sitten ylimalkaisesti sanomme tästä seurakunnasta, että se pitää ihmisten kokouksia, ketä me silloin halveksimme?”
Kunnes täyttyy halu hartain, tänne jääpi turmelus. Aukee kirkas kotiranta, loppumaton lohdutus.
Avatar
nuusku
Ylläpitäjä
 
Viestit: 2102
Liittynyt: 08 Touko 2006, 17:33

ViestiKirjoittaja Taavetti » 20 Elo 2009, 16:52

Kuusi päivää tehtäköön työtä, mutta seitsemäs päivä olkoon teille pyhä sapatti, 2 Moos. 35: 2.

Kaikkein tärkein valinta


"Valitkaa tänä päivänä, ketä tahdotte palvella. — Mutta minä ja minun perheeni palvelemme Herraa" (Joos. 24: 15).

Lähtökohdaksi merkityt sanat lausui Joosua, mies, joka johdatti omaisuuskansan lopullisesti luvattuun maahan. Hän lausui ne juuri vähää ennen lepoon pääsemistään. Ne olivat näin ollen testamentin sanoja.
Omaisuuskansa oli kipeästi näitten sanojen tarpeessa. Se oli horjunut kahtaalle, se oli jälleen rikkonut liiton. Se palveli epäjumalia. Joosua sanoikin tässä samassa tilaisuudessa suoraan: "Te ette voi palvella Herraa, sillä hän on pyhä Jumala, hän on kiivas Jumala, hän ei anna anteeksi teidän rikoksianne ja syntejänne. Jos te hylkäätte Herran ja palvelette vieraita jumalia, niin hän kääntyy pois ja antaa teille käydä pahoin ja tekee lopun teistä, sen sijaan, että hän on ennen antanut teille käydä hyvin" (Joos. 24: 19- 20). Tämä oli jo kohta jyrkkä hylkäystuomio!
Lukemattomat kerrat on Joosuan sanojen valinnasta lainattu. Niitä on sovellettu moneen eri yhteyteen. Nytkin ne pyytävät puhutella meidän koko kansaamme. Kansakuntamme ja sen jokainen jäsen asetetaan valinnan ja ratkaisun eteen: "Valitkaa tänä päivänä, ketä tahdotte palvella". Sana on yksiselitteinen ja kohtikäypä. On olemassa vain kaksi mahdollisuutta: voimme palvella joko Jumalaa tahi perkelettä (ks. esim. Room. 6: 16–23 ja Joh. 8: 31 – 45), seisomme joko kirouksen tai siunauksen edessä. Valinta, epäuskoinen ystävä, on tehtävä tänään. Viimeinen hetki parannuksen tekoon on käsissä. Armon aika ei ole vielä loppunut, mutta kohta on kaikki liian myöhäistä. Älä sen tähden enää viivyttele! Malta mielesi ja muista, että tänä päivänä – tämä on ihmeellistä Jumalan pitkämielisyyttä ja kärsivällisyyttä — on "pelastuksen päivä", jolloin Jumala kutsuu valitsemaan ja ratkaisemaan. Huomisesta ei Jumalan sana lupaa mitään muuta kuin sen, että silloin saattaa Herran tulemus tapahtua. Hänen päivänsä on lähellä. Nyt on "jo kirves pantuna puitten, juurille; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen" (Matt. 3:10)
Joosua oli tämän ratkaisevan valinnan tehnyt mies. Hänen uskonsa ja elämänsä voitiin pukea sanoihin: „Minä, ja minun perheeni palvelemme Herraa". Hän vastasi näin omasta puolestansa. Hän ei ontunut sinne tänne. Mutta hän tunsi vastuuta myös perheestään ja kodistaan. Hän vastasi koko huonekuntansa puolesta. Hän rohkeni sen tehdä, sillä hän tiesi, ettei hänen talossaan palveltu ketään muuta, kuin elävää Jumalaa. Joosuan kodissa ei edes salassa epäjumalia kunnioitettu.
Tämä vaatelias sana on kirjoitettu erään tuntemani savolaisen kristityn talonpojan kodin seinälle. Se ei vain korista tuon kodin oleskeluhuoneen seinää. Se on talon tunnus ja tukikohta.

Tämä sana on jokaisen uskossa kilvoittelevan miehen ja naisen ”huoneentauluun" elimellisesti kuuluva. Ei ole tinkimisen varaa. Se on meille, rakkaat veljet ja sisaret, ensinnäkin velvoitus. Meidän on isinä ja äiteinä, isäntinä ja emäntinä, tunnettava elävää vastuuta kotiemme hengestä. Lapset on kasvatettava Herran kurissa ja nuhteessa. Nuoret on opastettava Herran pelkoon, joka on viisauden alku. Palvelusväelle on viitoitettava taivaantie. Me hätäilemme tämän velvoituksen edessä. On lohdullista, että tämä sama sana on myös lohdutus. Kodissa, jossa palvellaan Jumalaa, asuu Herra, Hän, joka ”ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan." (Matt. 20: 28). Hän palveli meitä, antaessaan henkensä meidän edestämme. Hän palvelee vielä. Hän tukee meitä elämämme joka vaiheessa. Hän auttaa ja armahtaa meitä heikossa kotikristillisyydessämmekin. Hänen sovintoveressään on kodin ja kotikristillisyyden voimanlähde. Amen.

Kullervo Hulkko
Siionin Lähetyslehti toukokuu 1950
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä

ViestiKirjoittaja Taavetti » 09 Marras 2010, 19:08

Ruoki minun karitsoitani


Vanhimpia teidän joukossanne minä siis kehotan, minä, joka myös olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä: kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, ei häpeällisen voiton tähden, vaan sydämen halusta, ei herroina halliten niitä, jotka ovat teidän osallenne tulleet, vaan ollen laumalle esikuvina, niin te ylipaimenen ilmestyessä saatte kirkkauden kuihtumattoman seppeleen." (1. Piet. 5: 1 - 4


Näin Pietari, Jeesuksen Kristuksen apostoli, kirjoittaa valituille muukalaisille Roomasta käsin Jumalan lauman kaitsemisesta. Juuri Simon Pietari saattoi tällä tavalla vanhimpia kehottaa, koska hän itse oli saanut henkilökohtaisesti hoitoa ja ohjausta mitä vastuullisimman tehtävän suorittamiseen. Tämä tapahtuu ensimmäisen kerran, kun Pietari Filippuksen Kesarean alueella tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, ja saa kuulla kuninkaalliset luovutussanat: "Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa, minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa." Tämä ei suinkaan ollut Pietarin jalon tunnustuksen palkitsemista, vaan Jumalan armollinen valitseminen kaitsijan virkaan. Pietarin hoitaminen ja opettaminen ei kuitenkaan pysähdy tähän, se jatkuu monivaiheisesti. Viimeisen kerran häntä puhutellaan mitä vakavimmin, kun Jeesus ilmestyy seitsemälle opetuslapselleen Tiberian järven rannalla. Tässä Pietarin virkaan asettamisessa Herra hoitaa häntä, ja sitten asettaa hänet uudelleen paimenen tehtävään: "Ruoki minun karitsoitani, kaitse minun lampaitani."

Näemme siis, että Pietari, runsaaseen kokemukseen perustuen, ja itsensä Kristuksen valtuuttamana, nyt uuden vainon Jumalan seurakuntaa uhatessa, kirjoittaa siitä, mitä on kaitseminen. Ja miten se on hoidettava, sekä nyt esillä olevassa Jumalan sanan kohdassa, että yleensä alkukristillisessä julistuksessa ja kirjallisuudessa.

Jumalan kansa, Jumalan seurakunta, on luvattua maata kohti vaeltavaa kansaa. Tällä matkalla se tarvitsee paimenia, jotka ruokkivat Jumalan elävällä sanalla. Mutta paimenen tehtävään kuuluu kaita laumaa, kulkea lauman edellä, ja ottaa siitä vaari. Pyhä Henki johtaa seurakunnan elämää ja järjestystä, niin että hän asettaa sille kaitsijat, kuten Paavali Efeson vanhimmille puhuu. Nämä kaitsijat, mitä nykypäivän nimitystä heistä käytetäänkään, eivät kuitenkaan omista laumaa. Seurakunta on Jumalan, joka on sen Poikansa verellä itsellensä ansainnut. Jäyhä kuusamolainen saarnamies Aadolf Suoraniemi lausui: "Jos aletaan puhua Suoraniemen lampaista, niin ei ole enää kysymys lampaista, vaan metsätokasta, joka on eksynyt." Tämä sana on täysin yhtäpitävä Lutherin käsityksen kanssa. Lutherhan kirjoittaa: "Ensiksi pyydän, että minun nimestäni vaiettaisiin, eikä annettaisi kutsua itseään luterilaisiksi vaan kristityiksi."

Jumalan lauman kaitseminen, joka tapahtuu vapaaehtoisesti sydämen halusta, kuten Pietari kirjoittaa, merkitsee ennen muuta lampaiden hoitoa. Alkuseurakunnan Jumalan lauman kaitseminen, joka tapahtuu vapaaehtoisesti sydämen halusta, kuten Pietari kirjoittaa, merkitsee ennen muuta lampaiden hoitoa. Alkuseurakunnan kaitsijan ensimmäinen velvollisuus oli toimia sielunhoitajana. Voidakseen suorittaa kalliiden sielujen hoitamisen tavalla, joka kelpaa Jumalan edessä, kaitsijan tulee aina ensin ottaa vaari itsestään, ja vasta sitten siitä laumasta, johon Pyhä Henki on pannut hänet palvelijan tehtävään. Mitä on sitten itsestään vaarinottaminen? Se ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että sielunhoitaja alistuu ensin itse hoidettavaksi Jumalan seurakunnassa, se on, että nöyrtyy omista synneistään parannuksen askelille, ja ottaa vastaan evankeliumin sanan, jota hänelle tarjotaan. Kun hänet näin päästetään, kykenee hän, niin raadollisen tuntoinen kuin hän monesti onkin, sielunhoitajana vankeja vapauttamaan, ja syntitaakkoja kirvoittamaan. Tämä päästäminen on ennen muuta hänen työtään Herran ja hänen seurakuntansa palvelijana, mutta hän tahtoo olla myös laumalle esikuvana, ja kilvoitella niin, ettei ole kenellekään pahennukseksi eikä loukkaukseksi. Ja näin hän ylipaimenen ilmestyessä saa kuin saakin kirkkauden kuihtumattoman seppeleen.

Meidän ja koko kansamme elämästä ja kestämisestä on tänään, jälleen kysymys. Jumala tahtoo ohjata meidät kaitsijat sekä kaittavat sille lähteelle, jonka sielujen ylipaimen on avannut suurena sovintopäivänä. Hänen pyhässä veressään ovat synnit ja viat anteeksi. Älkää hätääntykö, matkaveljet, ja -sisaret, emme ole avutta, emme yksin. Herra näet kulkee laumansa edellä ja sotii uskollisesti puolestamme. Hän on ottanut paimennettavat huomaansa. Näin me rohkein mielin voimme käydä käsiksi arkityöhömme. – Taivaallinen Isä tahtoo myös, että käytämme uskossa tiellä pysyäksemme kaikkia armoneuvoja, jotka Herra on seurakuntaansa asettanut. Kokemuksemme on, ettemme voi ajan oloon uskoa emmekä elää, ellemme säilytä uskon lahjaa loukkaamattomassa omassatunnossa.

Kun tunnon taakan alla
kristitty vaikertaa
ja tiellä ahtahalla
hän vaivoin taivaltaa.
saa silloin luottavasti,
hän synnit tunnustaa
ja rippi-isältänsä
hän synninpäästön saa. Amen.

(Radioaamuhartaus, Kullervo Hulkko)
Päivämies 17.6.1964
Niin kuin Paimen laumassaan/ Jeesus kulkee omissaan.
Sanallaan hän opettaa/ kunnes aukee taivaan maa
SL 300: 4
Avatar
Taavetti
Aurinkotuuli
 
Viestit: 6969
Liittynyt: 09 Huhti 2005, 18:49
Paikkakunta: Suomenselkä


Paluu Vanhojen opettajien kirjoituksia



Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron